Puh
//Kirjoittaja: Aura
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Puh katsoi valkoruskeaa, lyhytturkkista kollikissaa kiitollisena. Mesitähti oli tämän klaanin tai lauman,- Puh ei vieläkään ollut varma kumpi se oli -, johtaja. Kolli oli tarjonnut hänelle suojapaikan ja lämpimän pesän missä toipua sen tumman kissan aiheuttamista vammoista. Puh oli toiselle ikuisesti kiitollinen siitä ja samoin myös Lieskakajolle, joka oli pelastanut hänet. Vaaleaa kissaa harmitti, että toinen oli saanut hänen auttamisestaan rangaistuksen, mutta Puhin mieltä helpotti se, että Lieskakajo oli vakuuttanut selviämänsä siitä. Puhista oli hassua miten kissat elivät metsässä tälläisessä hierarkiassa. Toisaalta se oli myös kollista sangen kiinnostavaa, asiat tuntuivat toimivan todella hyvin. Mesitähti oli viimeisinä päivinä tutustuttanut Puhia kollin pyynnöstä hieman klaanin toimintatapoihin. Ne kiehtoivat Puhia kovin, mutta hän ei ollut valmis hylkäämään kotikisun elämäänsä. Kollin viikset värähtivät. Hänen oli pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin pois, mutta sitten ilkeät kissat ja se pahis klaani oli hyökännyt. Puh ei osannut taistella ja traumoistaan johtuen, hän oli pysytellyt visusti pesässä sammalien alla.
“Hei, Mesitähti. Minä tulin kiittämään vielä sinua ja muita kissaystäviäsi. Olen todella kiitollinen siitä, että te pelastitte minut ja annoitte minun toipua täällä. Siispä minä tarjoan sinulle auttavan tassuni. Jos ikinä koskaan tarvitsette apuani, löydätte minut kaksijalkalasta. En ehkä osaa taistella tai saalistaakaan kovin kummoisesti, mutta kenties voin auttaa jollain muulla tavoin. Tarjoamalla suojaa taikka sitten joitain kasveja, niitä kasvaa kaksijalkalassa todella paljon! En voi kuitenkaan mitenkään liian pelottavalla tavalla auttaa teitä, hih!” Puh tarjoutui ja hymyili toiselle suloisesti. Mesitähti nyökkäsi ja väläytti pienen hymyn kotikisulle.
“Minä lähden nyt, kenties törmäämme vielä. Toivottavasti voitatte ne pahat ja pelottavat kissat, hyrr! Heippa sitten!” Puh naukaisi hyvästinsä päällikölle, joka oli naukaissut pitävänsä Puhin tarjouksen mielessänsä ja lähettävänsä Hallavarjon saattamaan hänet. Kotikisu nyökkäsi muutaman kerran pontevasti. Puh käänsi vielä päätään ja katsoi kukkulalla hyöriviä kissoja. Osa heistä söi aamupalaa, osa sukivat toistensa turkkeja ja osa juttelivat toistensa kanssa. Puh tunsi piston sydämessään, hänellä oli niin kova ikävä kissaystäviään; Nasua ja Tihkua erityisesti! Sen lisäksi kollikissa kaipasi grillattua kanaa ja hänen omaa kaksijalkaansa. Puhin haavoja edelleen kiristi ja liikkuminen tuntui välillä vaikealta. Kylmä ilma ei ainakaan auttanut tähän tuntemukseen. Kolli odotti ilolla, että pääsisi lämpimän takkatulen ääreen lämmittelemään. Hänen omistajansa oli varmasti huolesta soikeana! Puhia harmitti, että hän oli tällä tavoin kadonnut. Entä jos hänen kaksijalkansa oli jo ottanut uuden kissan? Tai entä jos Nasulla oli jo uusi paras ystävä? Puh ei enää kestänyt, hänen oli pakko päästä takaisin kotiinsa! Pian valkoinen kissa asteli aukiolta Puhin vierelle. Kollin katse oli onneton ja tyhjä. Puh huomasi heti, että vanhemmalla kollilla oli murheita. Puhin ajatukset liitelivät heti taisteluun, olikohan toinen menettänyt jonkun kissan siellä? Tai kissoja? Puh kun ei tuntenut muiden kissojen perhesuhteita.
“Mennäänhän sitten, saatan sinut ulos leiristä”, soturikolli naukaisi lopulta hiljaisella äänellä ja ohjasi Puhia pois väliaikaisesta leiripaikasta. Puhilla ei yleensä ollut paras tilannetaju, mutta nähtyään maailmaa oman, pehmeän kotikisuelämänsä ulkopuolelta, ymmärsi hän pysyä nyt visusti hiljaa. Metsäkissat osasivat olla niin raakoja tapauksia, paitsi eloklaanilaiset. Heistä Puh piti, vaikkakin hieman edelleen vierasti joitakin todella arpisia tapauksia. Toisaalta, olihan Mesitähdellä ja Lieskakajollakin arpia! Eivät he siltikään olleet kovinkaan pelottavia tapauksia, vaan oikeastaan todella mukavia kissoja. Hento lumisade peitti metsää entistä enemmän valkoisen töhnän suojiin. Puh piti yleensä lumesta, mutta nyt hän halusi päästä vain lämpimään tai edes tuttuun kaksijalkaan. Metsässä oli välillä ihan mukava käydä, se päivä ei kuitenkaan ollut nyt tai tuskin olisi edes hetkeen. Kollit eivät vaihtaneet yhden yhtä sanaa tassutellessaan kohti rajaa. Puh värähti katsoessaan Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle. Siellä kaikki hänen kokemansa kamaluus oli tapahtunut.. Hallavarjo ohjasi nuoren kotikisun kauemmaksi klaanien välisestä rajasta.
”On parempi, että me nyt pysyttelemme kaukana Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisestä rajasta. Minä en luota yhteenkään kuolonklaanilaiseen, en etenkään sodanjulistuksen jälkeen”, Hallavarjo sanahti toiselle, mutta tajusi sitten hymyillä nuorelle kollikissalle. Puh vain nyökkäsi hieman häpeissään, taas hänen uteliaisuutensa oli meinannut johtaa isoihinkin ongelmiin! Kaikista vähiten Puh nyt halusi aiheuttaa ongelmia Hallavarjolle tai Eloklaanille. Pian he pääsivät Eloklaanin ja reviirittömän alueen rajalle.
“Matkani päättyy tähän. Menet vain tuonne päin ja sitten löydät ukkospolun. Ylität sen varovaisesti ja oikealla on sitten kaksijalka”, Hallavarjo opasti nuorta kotikisua, joka nyökkäsi valkealle kollille hieman epävarmasti, mutta reipastui sitten. Kyllä hän pärjäisi hyvin! Puh otti ensimmäisen askeleen reviirittömälle alueelle ja taakse vilkaistessaan, oli valkea kolli jo kadonnut lumisateen pyörteisiin.
Puh asteli villapaitaisen Nasun kanssa kaksijalkalan kaduilla. He jutustelivat kollin matkastaan. Nasu kertoi olleensa hyvin huolissaan Puhista ja etsineensä ystäväänsä kaikkialta.
”Minä todella pelkäsin, että sinä kuolisit!” Nasu vinkaisi hiljaa, mutta hänestä huomasi, että kolli oli hyvin iloinen parhaan ystävänsä paluusta. Puhia harmitti kuinka hän oli aiheuttanut huolta kaikille. Ensimmäisenä kotiin päästyään hänen kaksijalkansa oli vienyt hänet leikkaajalle tarkistukseen ja sen jälkeen lämpimään kylpyyn. Puhista tuntui taas rakastetulta! Kaksikko asteli pensaan takaa takaisin polulle ja välittömästi kollin suklaanruskeisiin silmiin osuivat kaksi tuntematonta kissaa. He tuoksuivat turvalliselle, kotikisuille. Nasu katsoi tulokkaita ujosti, sillä hän kovasti pelkäsi metsä kissoihin törmäämistä. Nelikko esittelivät itsensä toisille. Kolli kertoi olevansa Kalle ja naaras taas Muru.
”Säikähdin jo, että te olisitte olleet metsäkissoja! Minä nimittäin eksyin tässä hetki sitten, sitten minun kimppuuni hyökkäsi metsäkissa ja toinen pelasti minut. Se oli aivan kamalaa! Ei kannata mennä tuonne päin. Tai on siellä myös hyviäkin kissoja, he pitivät minusta huolta ja antoivat ilmaista ruokaa! Mutta sitten pahat kissat hyökkäsivät sinne taas”, Puh selitti innoissaan tarinaansa, joka kuulosti jo hieman uskomattomalta. Etenkin ilmainen ruoka.
”Mutta tahdotteko te olla ystäviämme? Emme ole nähneet teitä ennen, kuten Nasu sanoi. Oletteko te siis uusia näillä main?” Puh kysyi vielä pää kallellaan ja hymyili iloisesti uusille tuttavuuksilleen. Heistä voisi todellakin tulla hyviä ystäviä!
//Kalle ja Muru?
