Rontti
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien lähialueet
Rontti tunnusteli varovasti tassuillaan jaksaisivatko ne kantaa häntä. Hän oli alkanut jo parantua, vaikka jotkut haavoista alkoivat näyttää tulehtumisen merkkejä, ja kun hänellä ei ollut mitään yrttejä joita käyttää, hän ei edes mahtanut asialle mitään.
“Joko voitaisiin mennä? Olemme maanneet täällä jo ikuisuuden ja minusta olisi jo aika lähteä matkaan. Jos haluat minun vielä auttavan sinut Eloklaaniin etsimään uutta elämää, voisit pistää vähän liikettä niveliisi. Haluaisin mielelläni jatkaa vielä, kun aurinko on korkealla. Ja jos emme lähde parin päivän kuluessa, jätän sinut tänne yksin oman onnesi nojaan”, Lotta sähisi katsoen silmät leiskuen Ronttia. Rontti katsoi takaisin kauhistuneena. Jos Lotta jättäisi hänet, hän voisi kuolla nälkään tai joutua petoeläimen kitaan! Viimeinen asia mitä Rontti halusi kaiken sen jälkeen, mitä oli jo joutunut kokemaan, oli kuolla.
“Lähdemme pian, mutta jos haavani pahenevat, en tiedä kuinka hyvin saatan kävellä”, Rontti vastasi ujosti. Hän tunsi Lotan väheksyvän katseen turkillaan. Tuntui siltä, että naarasta ei kiinnostanut sitten piirun vertaa miten hän voi. Mutta miksi hän sitten auttoi Ronttia? Hän kuitenkin halusi tietää oliko hänen tyttärensä elossa, mutta miksei hän voinut sitä vain itse kysyä?
“Jos haavat käyvät pahemmaksi, on vain parempi, että olemme perillä nopeammin. Silloin parantajat hoitavat sinut kyllä. Ovatkohan Lehituuli ja Leimusilmä edelleen elossa…” naaras pohti. Rontti katseli vaivaantuneena muualle. Hän oli sitten onnistunut löytämään huonointa matkaseuraa koskaan.
“Entä, jos en haluakaan enää auttaa sinua? Jos etsin vain tieni itse sinne… Eloklaaniin? Mitä sinä sitten aiot?” hän naukaisi haastavasti yrittäen esittää rohkeaa. Lotan katse kääntyi häneen nopeasti ja pian naaras seisoi alle hiirenmitan päässä hänestä. Hän tömäisi Rontin maahan selälleen niin, että hänen pehmeä vatsansa oli näkyvillä. Vaaleanruskea naaras painoi raidallista kollia tiukasti maata vasten ja painoi terävät kyntensä hänen vatsaansa sähisten hänelle samalla.
“Jos et halua kuolla tässä ja nyt, saat luvan auttaa minua. Kerrot minulle tyttärestäni kaiken tarpeellisen. Kuinka hyvin hänet on koulutettu tai kuka hänet on kouluttanut ja mikä tärkeintä, onko hän elossa ja missä asemassa hän on”, Lotta raakkui Rontin korvaan. Kolli katsoi kauhusta kangistuneena naaraaseen, joka siirsi toisen etutassunsa hänen kurkulleen niin, ettei raidallinen nuori kolli saanut lähes happea. Hän haukkoi paniikissa ilmaa ja haparoi paniikissa ympäriinsä.
“Noh? Vieläkö haluat jättää vastapalveluksen sikseen? Minä olen pitänyt sinusta huolta viimeisen neljännesosakuun ja sinä haluaisit kiittää minua pettämällä minut? Uskon, että haluat ajatella asiaa kahteen kertaan”, naaras sihisi hänen sinisten silmienä katse oli järkkymätön ja tuntui porautuvan Rontin nahkaan.
Rontti haukkoi henkeä ja pudisteli päätään. Lotta odotti vielä hetken ja nousi viimein tämän päältä. Raidallinen nuori kissa vapisi hetken maassa yrittäen vetää henkeä ja rauhoittaa itsensä, mutta paine tuntui edelleen puristavan hänen keuhkojaan. Hän yski hetken ja lopulta onnistui nousemaan pystyyn vapisevin tassuin.
“Hyvä. Lähdemme huomenna ennen aurinkohuippua. Matkaamme yömyöhään, koska sinun lorvimisesi on tiputtanut meidät aikataulusta. Ja ei sitten aamulla mitään vastaväitteitä tai minä kynin sinut. Ja minähän tarkoitan sitä”, Lotta sanoi vielä ja katosi kuusen juurakosta. Hänen askeleensa tuntuivat katoavan kauaksi. Ronttia kuvotti. Miten hän oli saanut itsensä siihen tilanteeseen? Kuinka hän oli päätynyt sinne?
Hän käpertyi palloksi ja nyyhkytti hiljaa. Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt tutkimaan metsää, hän olisi turvassa Armaan luona kaksijalkalassa… kotonaan. Rontti tunsi syyllisyyttä ja kamalaa kaipuuta. Hän ei saattanut sanoin kuvailla sitä tunnetta. Kaikki vain tuntui niin kamalalta sillä hetkellä. Hän halusi vain palata ajassa taaksepäin ja estää itseään lähtemästä. Selittää, että Armas oli ollut oikeassa ja että metsä oli vaarallinen paikka. Selittää, että hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Kertoa, kuinka hän oli jo moneen kertaan meinannut kuolla, eikä hän tiennyt enää kehen luottaa. Voisiko hän luottaa edes itseensä enää?
