Rontti
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Tuntematon alue
Rontti vaani kömpelösti hiirtä. Jos hän olisi ollut metsässä, jossa hiirillä oli paljon saalistajia, eivät nekään olisi olleet niin pösilöitä, etteivät olisi nuorta kollia huomannut. Ronttia se ei tietenkään haitannut. Helppo saalis takasi hänelle aina luonaan. Ainakaan hän ei joutuisi olemaan tyhjin vatsoin.
Elämä vanhassa ladossa oli melkoisen leppoisaa. Se oli vähän kuin olisi ollut vielä kotikisu, mutta tavaraa oli enemmän siellä täällä, ladossa oli näin lehtikadon aikaan paljon kylmempää ja kaksijalat eivät ruokkineet tai leikittäneet häntä. Nuoren kollin mielestä lato oli siitä huolimatta hyvä paikka asia. Tai siis oli hän ennemmin siellä, kuin taas kylmässä ja vaarallisessa metsässä.
Rontti säikähti ja rynni äkkiä ladon yläkertaan piiloon, kun hän kuuli ulkopuolelta ääniä. Nuori kolli oli liian järkyttynyt liikkumaan tai edes ajattelemaan mahdollisuutta mennä lähellekään äänen lähdettä.
Rontti vilkuili äänen suuntaan, kun sisään astelikin kaksi uros kaksijalkaa. Kolli oli liian peloissaan liikkumaan, mutta päästi pienen naukaisun. Kaksijalat katsoivat toisiinsa ja sitten alkoivat huudella kovaäänisesti. raidallinen kolli säikähti. Aikoivatko ne hänelle pahaa?
Hetken ajan oli täysin hiljaista, kun Rontti ei päästänyt hiiskaustakaan ja kaksijalat odottivat hiljaa paikallaan. Viimein ne kuitenkin ryhtyivät ottamaan tavaroita ladon lattialta ja kantamaan niitä ulos. Rontti katsoi niiden tekemistä hämillään. Etsivätkö ne häntä? Kuitenkaan kaksijalat eivät vaikuttaneet varsinaisesti etsivän, ennemmin vain siirtävän tavaroita pois. Rontti seurasi varovasti sivusta.
Kun kaksijalat eivät enää tulleetkaan sisälle, Rontti ajatteli, että mahdollinen vaara oli ohitse. Kaksijalat olivat vieneet lähes kaiken tavaran ladosta, joka sai sen näyttämään raidallisen kollin silmiin kovin autiolta. Se osin harmitti Ronttia. Hän oli pitänyt tavaroista; ne olivat antaneet hänelle hieman kaksijalanpesän tunnelmaa, joka oli auttanut kollin kolkkoa koti-ikävää.
Ulkoa kuului vielä ääniä, mutta ne olivat aika kaukaisia ja Rontti oletti, että se kuului vain kaksijalkojen lähdöstä. Ladossa tuntui kovin hiljaiselta, kun kaksijalat lähtivät. Hiiret eivät uskaltaneet liikkua tai ne olivat jo vipeltäneet karkuun ja ulkona aikaisemmin humissut tuuli oli lakannut.
Rontti loikkasi ikkunalaudalle ja kurkisti ulos. Maa oli luminen ja lisää lunta satoi hiljalleen taivaalta. Vain valkean pumpulimaiseen aineen ajatteleminen sai Rontin tuntemaan olonsa kylmäksi. Hän loikkasi alas ikkunalaudalta ja hipsi heinien sekaan. Kolli asettui makuulle ja alkoi nuolla turkkiaan yrittäen lämmitellä parhaansa mukaan. Kuitenkin kaksijalat olivat myöskin jättäneet ladon aukeavan seinämän auki ja sieltä tuleva kolea ilma sai ladon tuntumaan epämukavan viileältä.
Rontti painoi päänsä. Väsymys alkoi imeytyä hänen kehoonsa. Kolli olisi halunnut vielä napata jotain, mutta yhtäkkiä häntä väsytti aivan liikaa. Hän ei tuskin jaksanut nostaa häntäänsäkään. Pieni raidallinen huokaisi ja sulki silmänsä.
Rontti katseli, miten kaksijalat raahasivat viimeisiä tavaroitaan ja kaivelivat heinäkasoja levitellen heinää kaikkialle ja jättäen ne kuin pelloksi maahan. Kaksijalat olivat tulleen viime aikoina yhä useammin latoon käymään ja raahasivat tavaroitaan ulos. Nyt kun ladossa oli tuskin mitään jäljellä, ne kai varmistivat, että mitään ei ollut jäänyt heinien sekaan.
Rontti hiippaili pois piilopaikastaan erään heinäkasan seasta ja katseli kuinka kaksijalat astelivat pois. Hän mietti olisiko hänen pitänyt sittenkin esittäytyä niille. Olisivatko ne osanneet auttaa hänet kotiin turvaan takaisin Armaan luokse?
Kuitenkin nyt oli liian myöhäistä. Rontti kuuli, miten hirviö ulkona murahti hereille ja sitten juoksi pois mitä luultavimmin kaksijalkojen kera. Hän päästi pienen huokauksen. Nyt häntä sitten kadutti piileskely.
Rontti asteli ympäriinsä tyhjähkössä ladossa. Siellä oli ainoastaan satunnaisia kasoja heinää, mutta muuten siellä oli avaraa kuin metsäaukealla. Kollin turkkia kihelmöi. Hän katseli kohti ladon aukaistua suuaukkoa, joka puski kylmää ulkoilmaa sisälle. Hän värähti.
Kun Rontti saapui sen vierelle, hän tutki aukeavia seiniä tarkkaan. Ne olivat paljon suuremmat mitä kaksijalan pesissä ja näyttivät myös jäykemmiltä. Siitä huolimatta kolli yritti tuuppia niitä niiden toisesta päädystä yhteen, kuten ne olivat hänen tullessaan olleet. Niistä kuului vain hieman natinaa ja narinaa, mutta lopulta ne liikahtivat tuskin edes hiirenmittaa. Kolli päästi huokauksen ja luovutti.
“Yritän toiste myöhemmin”, hän totesi itsekseen samalla, kun käpertyi suuaukkoa kaukaisimpiin heiniin ja sulki silmänsä. Se kelpasi hänelle nyt.
