Rontti

//Kirjoittaja: Käärmis

//Erakko | Klaanien lähialueet

Rontti heräsi kaksijalkojen mölyyn. Hän nosti päätään unenpöpperössä ja pian kuuli rätisevää ääntä lähistöltä. Raidallinen kolli tajusi, että hänellä oli epätavallisen kuuma. Oliko hän sairas? Oliko hiirenkorva tullut odotettua nopeampaa?
Rontti nousi ylös ja kurkisti samalla äänen suuntaan. Nuoren raidallisen kollin kauhuksi hän näki lieskojen kohoavan pitkin ladon seinää. Hänen silmänsä muuttuivat suureksi ja hän päästi paniikissa vinkaisun. Hän huomasi, että lieskat olivat nielleet hänen tavanomaisen uloskäyntinsä ja aukeava seinä oli laitettu lähestulkoon täysin kiinni.
Paniikki iski Ronttia kovempaa kuin mikään. Hän vilkuili kauhuissaan ympäriinsä ja yritti löytää pakotien. Tulen kuumat liekit nuolivat ladon seinustaa ja ulkoa kuului taas kaksijalkojen ääniä. Ne mörisivät toisilleen ja ilmeisesti tassuttelivat edes takaisin ladon viertä. Ronttia alkoi kuvottaa. Olisiko tämä kollin loppu? Eikö hän todella saisi sitä hyvää elämää, jonka hän oli aina halunnut? Oliko se tosiaan liikaa pyydetty?
Rontti päästi säälittäviä naukuja katsellessaan tulen punaisena hohkaavien liekkien nieleskelevän koko ajan vain enemmän ja enemmän ladosta. Hän tiesi, että latoon jätetyt heinät syttyisivät helposti, jolloin tuli leviäisi kollia kohden entistäkin nopeammin. raidallinen kolli alkoi naukua kovempaa, kun kuuli kaksijalkojen kulkevan juuri siitä kohtaa ulkoa, jossa hän oli. Kaksijalkojen mölinä koveni, kun ne huutelivat toisilleen. Rontti yritti saada äänensä taas kuuluviin, mutta savu alkoi tunkeutua hänen keuhkoihinsa.
“Auttakaa! Auttakaa minua, olkaa kiltit! En halua kuolla, en vielä!” Rontti uikutti ja hetken ajan kaksijalat jatkoivat mölinäänsä, kunnes uloskäynti aukesi. Sen edessä seisoi kaksijalka, joka katsoi suoraan Ronttiin päin.
“Kiitos! Kiitos niin paljon!” Rontti huudahti ja syöksyi kohti kaksijalkaa. Hän vilahti tämän ohitse ja yritti päästä pois näkyvistä, mutta pian yksi kaksijaloista nappasi hänet tassuihinsa. Rontti päästi maukaisun, mutta kaksijalka ei hellittänyt otettaan. Rontti käänsi katsettaan ja huomasi, että kaksijalka seisoi siinä naama kylmästä punaisena. Kaksijalka näytti urokselta, mutta Rontti ei ollut täysin varma, oliko aivan oikeassa. Kaksijalka silitteli häntä hellästi käpälällään, jossa oli kumma päällyste päällä. Ensi kertaa pitkään aikaan raidallinen kolli ei ollut niin kauhuissaan. Hän uskaltautui jopa kehräämään, kun kaksijalka hellyytteli häntä samalla, kun tepasteli kohti ystäviään.
Rontti yritti pyrkiä alas, mutta kaksijalka piteli hänestä tiukasti kiinni. Se kantoi hänet muiden kaksijalkojen vierellä kulkien kohti hirviötä. Raidallinen kolli ei ollut juuri koskaan ollut hirviön sisällä. Hän ei ollut siis täysin varma oliko niihin luottoa.
Pian kaksijalka luovutti Rontin naaras kaksijalalle, joka asettui sisään hirviöön pidellen Rontista tiukasti kiinni ja samalla silitellen häntä. Kolli ei saattanut kuin vain myöntää, että oli ihan mukavaa olla taas kaksijalan hoivassa kaiken sen ajan jälkeen.

Rontti nosti päätään, kun hirviö pysähtyi. Hänellä kesti hetki rekisteröidä, missä hän oli, kunnes hän taas muisti, miten lato oli palanut kaksijalkojen vain katsellessa. Hänen turkkinsa kihelmöi, kun kaksijalka nousi hirviön sisältä ja lähti kohti kaksijalanpesää. Ottaisiko se Rontin asumaan luokseen?
Kuitenkin kaksijalan päästyä sisään pesään, Rontti tajusi, missä he olivat. Hän oli ollut joskus samankaltaisessa paikassa ennenkin. He olivat saapuneet leikkaajalle. Raidallinen kolli meni täyteen paniikkiin. Leikkaajalla käyminen ei koskaan tarkoittanut mitään hyvää. Hän muisti ne tarinat, joissa kissa oli kerran viety leikkaajalle, eikä tämä ollut koskaan tullut takaisin, tai hänen käytöksensä oli muuttunut täysin.
Rontti alkoi panikoida ja yritti rimpuilla irti kaksijalan otteesta. Yllättynyt naaras kaksijalka ei onnistunut pitämään tarpeeksi tiukasti säikähtäneestä kollista, ja hänen otteensa lipesi. Rontti pääsi maahan ja juoksi lähimpään suojaa. Kollin onneksi joku sattui juuri saapumaan sisään, jolloin hänen onnistui livahtaa piilostaan ulos ja ravata karkuun. Hän ei halunnut kohtalokasta loppua. Hän ei halunnut kuolla, ei tänään.
Rontti uskalsi hidastaa vauhtiaan vasta, kun oli täysin varma, että oli päässyt pakoon. Hän seisoi hetken paikallaan henkeä haukkoen ja yskien. Savu, jota hän oli kerennyt hengittää oltuaan ladossa jumissa oli tainnut matkata hänen keuhkoihinsa asti ja nyt se vaikeutti hengittämistä. Kolli joutui istahtamaan huterasti maahan, jotta saattoi tasata hengityksensä.
Juuri, kun kolli oli saanut hengityksensä kuntoon, hän kuuli kovan äänen takaansa ja hän joutui valokeilan alle. Kolli vilkaisi taakseen ja näki hirviön tulevan kovaa kyytiä häntä kohti. Raidallinen kolli oli silmänräpäyksessä pystyssä ja pinkoi pois ukkospolulta, jolla oli tajuamattan seissyt. Hän vapisi seistessään taas turvassa ukkospolun reunassa.
“Miksi yhtäkkiä kaikki haluavat tappaa minut!” hän voihki ja lähti tassuttamaan satunnaiseen suuntaan kaksijalanpesien välissä. Hänestä tuntui enemmän piestyltä, kuin koskaan ennen, vaikka kukaan ei hänen kimppuunsa ollut edes hyökännyt.
“Kukas kulkuri täällä mahtaa olla?” kuului ääni Rontin takaa, joka sai kollin lähes loikkaamaan turkistaan. Hän käännähti ympäri ja näki vaaleanruskean naaraan, jolla oli turkissaan läiskiä ja joka katsoi häntä sinisillä silmillään virne naamallaan. Tämä näytti nauttivan Rontin ahdingosta.
“Älä satuta minua, ole kiltti! En halua mitään pahaa, yritän vain päästä kotiin – tai jonnekin muualle suojaan!” Rontti voihki. Naaras naurahti ja lähti kiertämään kollia sininen katse häneen liimautuneena. Naaras näytti aika karskilta. Hänellä näytti olevan voimaa, mutta hän omasi myös kotikisumaista pyöreyttä.
“Turhaan murehdit, en minä sinua halua satuttaa, et ole se kissa, jonka haluan hengiltä. Ja minäkin olen vain ohikulku matkalla. Olen suuntaamassa kohti eloklaanin rajoja. Minun täytyy kehitellä suunnitelma, jolla saan yhden kissan pois päiviltä”, naaras naukui edelleen se sama omahyväinen virne naamallaan. Rontti ymmärsi, että ei voinut peitää pelkoaan tältä kissalta. Hän vain tuntui aistivan hänen pelkonsa, kuin hän olisi sen ääneen sanonut.
“Miksi haluat hänet pois päiviltä? Kuka hän edes on?” raidallinen kolli kysyi naaraalta kykenemättä peittämään uteliaisuuttaan. Naaras naurahti ja kehräsi.
“Koska hän pilasi elämäni. Pidän mielelläni nämä asiat kuitenkin itselläni, en toki halua, että kantelet hänelle siitä, mitä aion yrittään. Mutta se pois minusta, olet siis etsimässä kotia, tai paikkaa, jossa elää? Olisitko kiinnostunut auttamaan minua?” naaras naukui pysähtyen Rontin eteen. Raidallinen kolli kallisti päätään.
“Miksi auttaisin sinua?” hän kysyi varovaisesti. Naaraan katseessa tuntui välähtävän jotain.
“Koska, jos autat minua, ohjaan sinut uuteen kotipaikkaan, jossa voit asua onnellisesti muiden kissojen kanssa. Se on juuri se paikka, jossa on tämä kissa, jonka haluan menehtyvän”, naaras naukui. Rontti otti askeleen taaemmas. Hän toki halusi asuinpaikan, mutta vajoaisiko hän niin pohjalle, että auttaisi murhassa?
“En voi satuttaa ketään”; hän naukui ääni väristen ja pudisteli päätään. Naaras luimisti korvansa ja katsoi alas Ronttiin vihaisesti ja hännällään ilmaa piiskaten.
“Ei sinun tarvitse häntä vahingoittaa. Sinun tulisi vain kertoa minulle, elääkö hän vielä siellä. Kysyt joltakulta tai vain katsot, jos löydät hänet ja kerrot sitten asiasta minulle. Se olisi niin helppoa, etkä satuttaisi ketään”, naaras naukaisi maanitellen. Hänen raakkuva äänensä kuulosti kummalta, kun hän yritti tehdä sopimusta.
“En oikein tiedä… en haluaisi aiheuttaa kenellekään mitään pahaa”, Rontti sanoi hiljaa vältellen suuren naaraan katsetta.
“Ei, ei, ei. Et sinä häntä satuta, kunhan vain kerrot minulle, onko hän vielä elossa. Haluan vain tietää tarvitseeko minun vaivata päätäni sillä, että ajattelen, joko hänestä olisi päästy eroon. Tulisit myös ilmoittamaan minulle, jos hän kuolee”, naaras naukui ja kosketti Rontin päätä etutassullaan. Kolli huokaisi. Hän ei ainakaan kuolisi, jos auttaisi tätä naarasta. Ja hän saisi myös asuinpaikan, jota hän niin kovasti kaipasi.
“Hyvä on. kerron sinulle, onko hän vielä elossa, mutta en auta sinua minkään pahan teossa häntä kohtaan, mutta sinun töytyy myös pitää lupauksesi ja suoda minulle asuinpaikka”, kolli naukaisi. Naaras nyökkäsi.
“Mainiota. Meillä on vielä matkaa, joten olisi parempi napata jotain. Voin tällä kertaa hankkia sinullekin jotain, mutta tämä ei tule sitten toistumaan. Kaikkien tulee pitää huolen itsestään. Ai niin, tosiaan, olempa hupsu. Unohdin täysin esitellä itseni. Minä olen Lotta, tai voit myös kutsua minua Kaarnajalaksi, tosin se ei ole enää virallinen nimeni”, naaras naukui.
“Pidän enemmän Lotasta; minä olen Rontti”, raidallinen kolli naukui. Lotta nyökkäsi.
“Minäkin pidän enemmän Lotasta”, hän naukaisi virnistäen hieman. Rontti ei ollut varma miten oli tähän soopaan itsensä saattanut, mutta hän ei uskonut, että paluuta enää olisi.

//Seuraava osa tarinasta sisältää eläimen vahingoittamista, jonka suorittaa ihminen joten, jos aihe on sinulle inhottava tai epämukava, suosittelen lämpimästi ohittamaan tämän osan tarinasta.

Rontti heräsi kosketukseen lavallaan ja raakkuvaan ääneen, joka puhui hänelle.
“Enkö voisi nukkua vielä hetken?” kolli pyysi unenpöpperössä.
“Ja kuluttaisit kallisarvoista taivallus aikaa? Ei tule kuuloonkaan. Meillä on hyvä matka edessämme, enkä usko, että parhain idea olisi vain nukkua niin pitkään, että aurinko laskeutuu horisontin taa”, Lotan raakkuva ääni kirveli hänen korviaan. Kolli nousi haukotellen ylös ja venytteli makeasti. Lotta katsoi häneen silmät viiruina.
“Nappaa itsellesi jotain matkalla niin et kuole kuitenkaan nälkään; minä söin jo”, naaras naukaisi ja kääntyi kannoillaan. Rontti oli matkannut kaksijalkalan halki vielä sinä päivänä, jolloin oli Lotan tavannut. Se ei olisi välttämättä kestänyt niin kauaa, ellei kollin olisi joka kerta juostessaan täytynyt pysähtyä yskimään. Savu ei ollut tehnyt kollin keuhkoille hyvää ja Rontti pelkäsi vaikutuksen olevan pysyvää.
“En minä kuitenkaan saa mitään kiinni! Kaikki saaliseläimet nukkuvat makeasti pesissään, kunnes lumi sulaa ja kukat kukkivat taas”, Rontti vaikeroi ja lähti jo poispäin tassuttavan Lotan perään. Naaras vain huiskautti häntäänsä.
“Sinä sitten olet pessimistinen. Yritä edes ennen kuin valitat. Jos olisin mestarisi, saisit vielä ympäri korvien tuolla asenteella”, naaras totesi kärttyisästi. Rontti huokaisi. Olihan naaraan sanoissa jotain järkeä. Armaskin oli monesti sanonut, että asenne ratkaisee. Rontin sisintä riipaisi, kun hän ajatteli Armasta. Kolli ei tulisi varmaan koskaan enää näkemään häntä. Hän joutuisi elämään elämänsä ilman yksisilmäistä kollia.
“Mitä sinä siinä oikein haaveilet? Jäät jälkeen!” Lotta kivahti, kun Rontti uppoutui ajatuksiinsa. Raidallinen kolli säpsähti ja pudisteli päätään, kuin olisi yrittänyt karistaa ajatuksen mielestään.
“Ajattelin vain ystävääni. Minulla on häntä ikävä”, Rontti mutisi.
“No, murehtiminen ei auta. Jos et aio muuta kuin vain seistä siinä ja ajatella jotain ystävääsi, voit yhtä hyvin jäädä matkasta. Kyllä minä jonkun toisen voin etsiä”, vaaleanruskea laikukas naaras puuskahti ääni vailla pienintäkin pisaraa empatiaa.
*Olisi voinut edes kysyä, mitä oli tapahtunut tai miksi hän ei ollut kanssani*, Rontti ajatteli harmissaan ja päästi pienen huokauksen.
Lotta pysähtyi ja Rontti oli törmätä häneen. Naaras käännähti nopeasti ympäri ja katsoi Ronttia suoraan silmiin.
“Aika saalistaa, minulla on nälkä. Tavataan myöhemmin tässä, kun jotain ruokaa on löytynyt”, naaras raakkui ja loikki vastausta odottamatta toisaalle. Rontti katsoi hänen peräänsä. Naaras sai lumella kulkemisen näyttämään niin helpolta. Hän ei sentään meinannut upota joka askeleella, kun ei tiennyt mihin tassunsa asettaa.
Rontti lähti tassuttamaan vastakkaiseen suuntaan siitä, mihin Lotta oli kadonnut. Kollin ajatus oli, että riistaa olisi enemmän siellä, missä ei ollut jo toista kissaa saalistamassa. Ainakaan hän ei pelottaisi kaikkea saalista pois kömpelyydellään ja suututtaisi sillä Lottaa. Hän huokaisi. Naaras ei ollut mitään kamalan hyvää seuraa, mutta häntä sentään saattoi sietää.
Rontti kuuli ääniä. Hän näki pienen joukon nuoria uros kaksijalkoja ruokailemassa tukkien päällä ja katselemassa tulta, jonka ympärille ne olivat kerääntyneet. Ne vaikuttivat keskittyneen täysin toisiinsa ja Rontti ajatteli, että voisi ehkä napata hieman niiden ruoista, jotta saisi edes hieman vatsan täyttöä itselleen. Hän hiipi lähemmäs. Kolli oli kohdistanut katseensa yhteen kaksijalan tukin päälle laskemaan ruoan tähteeseen. Hän ei tiennyt varmaksi aikoiko kaksijalka vielä syödä sitä, mutta se ei häntä kiinnostanut, kollilla oli nimittäin kamala nälkä.
Rontti pääsi viimein tarpeeksi lähelle ja kurottautui osittain tukin päälle yrittäen napata ruoan. Kuitenkin yksi kaksijaloista huomasi hänet ja älähti toiselle kaksijalalle, joka oli tämän kaksijalkojen herkun siihen laskenut.
“Anteeksi, minulla on kamala nälkä ja ajattelin, että-” kollin selitykset keskeytyivät, kun kaksijalka tarttui häntä niskasta kovaäänisesti ja vihaisesti äristen. Rontti kangistui kauhusta, kun kaksijalka huusi hänelle. Se heilutteli avutonta kollia ilmassa etutassullaan ja karjui tämän naamaan. Sitten se heitti raidallisen kollin ilman antaen tämän mätkähtää kipeästi lumipenkkaan. Vaikka valkoinen lumipeite oli pehmentänyt laskua hieman, maahan iskeytyminen oli ollut tarpeeksi siihen, että kaikki ilma oli tyhjentynyt Rontin keuhkoista.
Rontti haukkoi henkeä ja pyristeli paniikissa pystyyn, kun kaksijalat lähtivät lähestymään häntä uhkaavasti. Hän pääsi jaloilleen, mutta juuri silloin yksi kaksijaloista potkaisi häntä kylkeen. Kolli päästi kovaäänisen ulahduksen. Hän mätkähti maahan kiveä vasten ja hänestä tuntui, että oli vaikeaa enää pysyä pystyssä. Hän onnistui kuitenkin saamaan tasapainon ja lähti pinkomaan kauemmas nurista kaksijaloista. Ne huutelivat hänen peräänsä ja viskelivät tavaroita kohti Ronttia. Suurin osa ei osunut, mutta osa niiden viskomista tavaroista osui kollia selkään tai takatassuihin. Myös osa esineistä oli jopa teräviä ja tekivät haavoja nuoren kollin nahkaan. Kolli juoksi sydän kurkussa eteenpäin toivoen, että kaksijalat antaisivat hänen olla.
Rontti alkoi hengästyä ja vilkaisi nopeasti taakseen. Kaksijaloista ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän huokaisi helpotuksesta, mutta huojennus ei kestänyt kauaa, kun hän kompastui johonkin, ja sotkeutui johonkin köynnöksen tapaiseen asiaan. Se kääriytyi hänen tassujensa ja kaulansa ympärille ja alkoi kuristaa kollia. Rontti yritti haukkoa henkeä, mutta se alkoi käydä vaikeaksi. Hän yritti rimpuilla irti, mutta se tuntui vain tiukentavan köynnöstä hänen kaulansa ympärillä. Kollin silmissä alkoi pimetä, mutta hän yritti kaikkensa pysyä hereillä. Hän ponnisteli, mutta lopulta pimeys imaisi hänet sisuksiinsa.

Rontti räpytteli silmiään. Hän haistoi riistan ja näki Lotan naaman yllään.
“Heräsithän sinä viimein. Luulin jo melkein, että olit kuristunut kuoliaaksi; kenties jopa olisit, ellen olisi tullut avuksi. Kuitenkin huomasin, että hengitit, vaikkakin lähes olemattomasti, joten kynsin sitten sen köynnöksen poikki. Se vei niin kauan, että luulin sinun kuolevan siinä välkissä, kun sitä irrotin, mutta ihme tapahtui ja olet elossa”, Lotta raakkui. “Toin sinulle myös tuoresaalista. Näytti siltä, että yrityksesi saalistaa oli mennyt täysin suunnitelmaa astaan. Ensi kerralla yritä oikeasti napata jotain, äläkä vain yritä tukehduttaa itseäsi.”
“Anteeksi ja kiitos. En… en tajunnut, että ne kaksijalat kävisivät kimppuuni, enkä huomannut sitä köynnöstä maassa”, Rontti kähisi. Hän katsoi naarasta kiitollisena, mutta tämä ei vaikuttanut kamalan innostuneelta kehuista.
“Sattuuko sinua jonnekin, vai pystytkö jatkamaan taivallusta?” hän kysyi välittämättä Rontin kiitoksista ja anteeksipyynnöstä. Rontti vilkaisi kylkiään. Niissä oli haavoja, jotka osa vuotivat verta. Hänen tassunsa olivat kipeät ja hän saattoi huomata, että jotkut kohdat hänen selästään ja takajaloistaan olivat saaneet kuhmuja. Kollin koko kehoa kolotti.
“En usko, että pystyn taivaltamaan. Meidän täytyy löytää hyvä yöpaikka, jossa levätä jonkin aikaa”, Rontti naukui anteeksipyytävällä ja alistuneella äänellä. Lotta huokaisi ja murahti.
“Niin kai sitten. Toki, löysin jo meille suojapaikan, ja olet jo siellä. Nyt saat vain luvan levätä. Jos tietäisin yrttejä, auttaisin, mutta parantajan elämä ei ole koskaan houkutellut minua. Ajatus siitä, että joutuisin päivät pitkät kestämään onkalossa kamalassa yrtin hajussa ei ole aivan minun ajatukseni hyvästä elämästä”, naaras totesi. Rontti vilkuili ympärilleen. Vasta nyt hän tajusi makaavansa matalan, mutta leveän kuusen juurella. Sen alle ei ollut päässyt juuri lainkaan lunta ja siellä oli siedettävän lämmin.
“Minä tiedän joitain yrttejä, mutta en usko niiden olevan enää tähän vuodenaikaan elossa. Taidamme muutenkin tarvita jotain lämmintä makuualusiksi, kuten sammalta. Voisitko hakea sitä?” Rontti pyysi.
“No johan sinä aloit vaatia asioita. Voin kyllä etsiä sammalta, mutta pistä vain mieleesi, että en tee sitä siksi, että sinä käsket tai pyydät, vaan siksi, että minäkin tarvitsen sammalta”, naaras tokaisi ja tunkeutui pois kuusen oksien alta. Rontti huokaisi ja näki oravan, jonka Lotta oli hänelle jättänyt. Kolli veti sen etutassullaan lähemmäs ja jäi tuijottamaan sitä. Olisiko se edes hyvää? Hän ei ollut varma, mutta sysäsi sitten ennakkoluulonsa syrjään ja haukkasi palan. Kolli yllättyi siitä, miten hyvää se oli. Hän ei ollut osannut odottaa sitä lainkaan.
Rontti söi oravan mielissään. Hän nautti jokaisesta suullisesta. Orava oli maistunut paljon paremmalta, mitä kolli olisi koskaan saattanut uskoa.

Author: Elandra