Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Minua väsytti ja jalkojani särki. Matkan ensimmäisinä päivinä olin erehtynyt ajattelemaan, että matka tulisi taittumaan helposti ja ongelmitta, mutta nyt olin kohdannut todellisuuden. Lepohetket olivat aivan liian lyhyitä, eivätkä jalkani ehtineet palautua koko päivän kävelemisestä, enkä saanut riittävästi unta. Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, olin joutunut harjoittelemaan saalistamista. En pitänyt siitä lainkaan, sillä se tuntui aivan mahdottoman vaikealta. Saalistaminen vaati aivan liikaa ajattelua, ja kaipasin jo kaksijalkalan kujia. Toki metsä oli paikkana mielenkiintoinen, mutta siellä pitkään oleminen oli uuvuttavaa. Kaksijalkalassa ruuan etsiminen oli yksinkertaista: täytyi vain tonkia metalliastioita ja toivoa, että niistä löytyisi jotakin. Metsässä joutui ensin haistelemaan, sitten hiipimään, hyökkäämään ja pahimmassa tapauksessa jopa juoksemaan saaliin kiinni! Ja sen ohessa piti miettiä tuulen suuntaa, katsoa maata, pitää saalis näkökentässä ja pysyä aivan hiljaa.
Koin, etten ollut mikään valittajakissa, mutta metsässä negatiiviset ajatukset tuntuivat nousevan jatkuvasti pintaan. Kaikki oli koko ajan huonosti, kun jalat olivat aivan muussia, väsymys painoi silmiä väkisin kiinni ja suunnaton nälkä kurni vatsassa! Ja jotta elämä olisi vieläkin vaikeampaa, ilmat kylmenivät koko ajan. Niin paljon kuin inhosinkin muiden kissojen lähellä olemista, olin joutunut nukkumaan aivan kiinni muissa yhteisön jäsenissä pysyäkseni yöllä lämpimänä. Kaipasin kaksijalkalaa ja pesäämme, jossa minulla oli oma syrjäinen nurkka, jossa pystyin nukkua aivan yksin kaukana muista.
Mutta koska en halunnut elää negatiivisuudessa, olin etsinyt matkasta hyviäkin puolia. Niitä oli tietysti vähemmän kuin huonoja, mutta kyllä niitäkin löytyi! Moni kissa näytti metsässä itsestään täysin uuden puolen. Keijukainen selvästi inhosi jokaista hetkeä, mutta sen sijaan Kharon, Deimos, Tyrskytiikeri ja muutama muu kissa näyttivät tosiaankin olevan elementissään metsässä! Useimmiten he toivatkin yhteisölle eniten saalista, ja todennäköisesti ilman heitä olisimme olleet vieläkin nälkäisempiä. Oli mielenkiintoista seurata kissoja, vaikka olinkin niin väsynyt, etten jaksanut yrittää matkia heidän liikkeitään tai eleitään. Keijukainen näytti koko ajan jännittyneeltä, vaikka hän yrittikin selvästi peitellä sitä. Harmaan naaraan katse vaelteli jatkuvasti ympäristössä, kun kuljimme eteenpäin. Sen sijaan esimerkiksi Kharon näytti paljon rennommalta kuin kaksijalkalassa! Valkoturkkinen kolli käveli rennosti eteenpäin korvat pystyssä ja välillä vain silmäili ympärillään kasvavaa metsää.
Täytyi myöntää, että minä en osannut pelätä metsää. Kaikki varoittelivat metsän vaaroista, mutta emme olleet vielä puolen kuun aikana kohdanneet yhtäkään. En ollut varma, olivatko ne vain pelottelua, vai asuiko metsässä oikeasti hurjia petoja, jotka tappoivat kissoja huvikseen. Luotin siihen, että muut yhteisön jäsenet huomaisivat, jos jokin näistä metsän pedoista lähestyisi ja olisimme jonkin sortin vaarassa.
Tuli taas ilta, ja Keijukainen pysäytti meidät metsän ja nummen rajalle. Nummen ruohonkorret olivat kylmyyden johdosta lässähtäneet ja nummi oli kokonaisuudessaan aika surullinen näky. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin vain saanut painua nukkumaan ja nukkua pitkälle seuraavaan päivään, mutta tietenkään se ei ollut mahdollista. Keijukainen määräsi minut saalistamaan. Kuten tavallisesti, istuin kauempana muista, mutta silti harmaa johtaja aina määräsi minut mitä epämiellyttävimpiin tehtäviin. Olisinkohan ollut huomaamattomampi, jos olisin pysytellyt muiden lähellä? Ajatuskin siitä inhotti. Kun istui syrjässä kaukana muista, oli lähestulkoon näkymätön. Kukaan ei vahingossakaan erehtynyt kysymään minulta mielipidettä turhanpäiväisyyksiin tai tullut jaarittelemaan säästä. Sai olla omassa rauhassa ja seurata muiden touhuja.
Aurinko oli jo laskemassa, mutta valoa riittäisi vielä hyväksi toviksi. Kanssani saalistamaan oli määrätty myös Tyrskytiikeri, Leopardi, Järkäleloikka, Kharon, Härmä ja Rubiini. Loput olivat jääneet rakentamaan suojaa, jossa viettäisimme ensi yön.
”Eiköhän mennä sitten”, Tyrskytiikeri murahti ja lähti muiden edellä syvemmälle metsään. Sen sijaan Deimos ja Leopardi lähtivät toiseen suuntaan kohti nummea. Harkitsin hetken, mihin suuntaan itse lähtisin. Lopulta päädyin metsään, sillä sinne suurin osa porukasta lähti.
Keijukainen ei pitänyt siitä, että joku palasi saalistusreissulta ilman saalista, joten minun olisi oikeasti yritettävä saada jotakin kiinni ennen pimeää. Jos olisin nopea, voisin loppuajan seurailla muita saalistajia salaa, ei sitä tiedä jos vaikka saisin selville jonkin salaisuuden! Tosin metsään lähteneistä saalistajista vain Tyrskytiikeri ja Härmä kiinnostivat minua muita enemmän. En tuntenut kumpaakaan kovin hyvin, mutta jokin heissä kiehtoi äärettömän paljon! Kenties matka voisi olla oiva tilaisuus tutustua kaksikkoon paremmin. Olin vähän seuraillutkin jo Härmää, kun raidallinen kolli oli auttanut itsensä loukanneita kissoja. Kolli osasi käyttää yrttejä hyödyksi ja parantaa niillä kissoja, ja se jos jokin oli mielenkiintoista! Olisin halunnut tietää, kuka ihme hänelle oli sellaisia taitoja opettanut.
Olin päässyt jo hyvän matkan päähän metsänrajasta, eikä näköpiirissä ollut enää yhtäkään saalistajakissaa. Yritin haistella ilmaa ja löytää tuoretta hajujälkeä, mutta se tuntui vaikealta. Kiertelin puiden lomassa yrittäen saada vainua edes yhdestä eläimestä, jonka hyvällä tuurilla voisin saada kiinni. Toivoin löytäväni vaikka jonkun vanhan ja rähjäisen metsähiiren, joka olisi naurettavan helppo saalis jopa minulle. Hetken pyöriskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin tuoreen hajujäljen!
Sen seuraaminen oli vaivalloista, sillä orava oli hajusta päätellen mennyt siksakkia puiden lomassa ja pyöriskellyt aina toisinaan paikoillaan. Jäljittäminen oli uuvuttavaa, ja ajatukseni harhaili vähän väliä yhteisön jäseniin. Yritin miettiä, millä tavalla kukin hoitaisi tällaisen saalistustilanteen. Keijukainen ei ollut metsästänyt saaliin saalista koko matkan aikana, joten hän varmasti luovuttaisi ennen kuin edes löytäisi jäljen! Kharon ja Deimos olivat taidokkaita metsästäjiä, joten he varmaan sinnikkäästi seuraisivat jälkeä. Mutta jos Kharon epäonnistuisi, hän ei varmasti yrittäisi uudestaan. Mitä olin salaa seurannut valkoturkkista kollia, olin huomannut hänen luovuttavan välillä turhankin helposti, jos jokin ei onnistu heti ensi kerralla.
Sen enempää en ehtinyt miettiä, kun kuulin rasahduksen takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin oranssiturkkisen, suuren kissan. Minulta meni naurettavan pitkä aika tajuta, ettei edessäni tönöttävä eläin ollut oikeasti kissa, vaan jotain aivan muuta! Sillä oli pitkä, suippomainen kuono, suuret korvat ja ruskeat, häijyt silmät. Tajusin nopeasti, ettei eläin tosiaankaan ollut hyväntuulinen. Se oli kissaa ainakin kaksi kertaa suurempi ja se paljasteli vihaisen näköisenä valkoisia hampaitaan.
’Aika ottaa jalat alle’, ajattelin irvistäen ja käänsin riskillä selkäni eläimelle ja lähdin juoksemaan kauemmas. Kuulin, kuinka eläin lähti kovaäänisesti muristen juoksemaan perääni. Vilkaisin taakseni ja eläin sen kun vain lähestyi minua, vaikka juoksin niin kovaa kuin käpälistäni pääsin. Pelkäsin, että kompastuisin huolimattomuuttani johonkin puun juurakkoon, oksiin tai varpuihin. En tiennyt osasiko minua muristen jahtaava eläin kiivetä puuhun, mutta se tuntui olevan ainoa järkevä vaihtoehto, jos halusin selvitä hengissä. Siispä valitsin edestäpäin melko ohutrunkoisen lepän ja juoksin sitä kohti. Ketterästi kiipesin runkoa pitkin ylöspäin rukoillen hiljaa mielessäni, ettei punaturkkinen eläin pääsisi perääni. Kun saavutin alimmat oksastot, uskalsin kääntyä katsomaan alaspäin. Punaturkkinen peto rähisi kovaäänisesti puun alla ja nousi takajaloilleen sitä vasten. Mutta kuten olin toivonutkin, se ei päässyt kiipeämään luokseni.
Olin ties kuinka monen kissanmitan korkeudessa, joten näkymät näin korkealta olivat oikeastaan aika hienot, ellei ottanut laskuihin minua verenhimoisesti jahtaavaa eläintä, joka metelöi puun juurella. Yritin epätoivoisesti etsiä saalistajia, jotka voisivat tulla pelastamaan minut pinteestä. En tiennyt, miten sinnikäs allani oleva eläin oli, mutta pahimmassa tapauksessa se odottaisi minun tulevan alas koko yön ajan. Vaikka en erityisemmin välittänyt yhteisöstä, enkä olisi ollut pahoillani jos olisin päässyt heistä eroon, minua ei huvittanut jäädä tuntemattomaan metsään ypöyksin ja vieläpä verenhimoisen petoeläimen kanssa.
//Jos joku haluaa, saa tulla pelastamaan Roskan 🙁
