Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Mäihä oli löydetty. Tai oikeastaan hänen ruumiinsa. Kun Keijukainen oli etsinyt partiomme käpäliinsä, hän oli kertonut suoraan ja asiaa kaunistelematta kollin kuolemasta. Jos totta puhuttiin, se ei hätkähdyttänyt minua lainkaan. Vaikka Mäihä ehkä olikin biologisesti isäni, en ollut koskaan kehittänyt häneen minkäänlaista tunnesidettä. Hän oli minulle aivan saman tekevä, aivan kuten suurin osa yhteisön jäsenistä.
Kun partio oli kävelemässä takaisin pesälle Mäihän kuoleman jälkeen, olin yrittänyt katsoa, olivatko muut surullisia kollin poismenon johdosta. Keijukaisen kasvoilla oli koko ajan tälle tyypillinen mitäänsanomaton ilme, eikä tämän olemus poikennut muutenkaan normaalista. Ainoastaan Deimos vaikutti hieman alakuloiselta, mutta muuten kaikki vaikuttivat tavallisilta. Tummanharmaa kolli oli aina oma itsensä, joten hänen seuraamisensa ei kiinnostanut minua. Pidin katseeni visusti Keijukaisessa toivoen, että näkisin edes pienen merkin hänen kovan kuorensa särkymisestä. Olin aivan varma, että kyllä Keijukaisellakin oli sydän ja tunteet.
Vaikka kuinka koko matkan ajan tiirailin joukon johdossa kulkevaa harmaaturkkista kissaa, en nähnyt juurikaan merkkejä surusta. Jossain vaiheessa Keijukainen oli hidastanut tahtiaan ja jäänyt silmäilemään oikealle kääntyvää, tyhjää ja pimeää kujaa. En tiennyt oliko se kuvitelmaa, vai oliko johtajattaren katse muuttunut aivan pienesti silmänräpäyksen ajaksi. Kujalla ei näkynyt mitään, ja Keijukainen oli jatkanut matkaansa. Olisin niin kovasti halunnut tietää, mitä hänen päässään pyöri.
Loikin partion perässä pesään sen seinämässä olevan rikkoutuneen ikkunan kautta. Pesässä oli hämärää, ja alakerta oli täynnä kissoja. Olisin halunnut tietää, miksei Keijukainen ottanut useampaa kissaa kanssaan nukkumaan yläkertaan, joka oli lähes tyhjillään. Nyt Mäihän kuoleman jälkeen vain itse johtaja, Arpi ja Päivänsäde asuttivat yläkertaa, jonne olisi mahtunut ties kuinka monta kissaa enemmän. Yläkerta ei oikeastaan ollut meidän ”tavallisten” jäsenten paikka, mutta ollessamme pentuja, Keijukainen oli henkilökohtaisesti esitellyt paikan meille. Sen koommin en ollut yläkerrassa käynyt.
Keijukainen ja Arpi suuntasivat taas kohti yläkertaansa. Kun kaksikko katosi näkyvistä, siirryin omalle vuoteelleni tilan vasempaan nurkkaan. Leopardi, Hento, Mesiläinen ja Hyökyaalto nukkuivat samalla seinustalla, mutta aivan portaikon kupeessa. Olin saanut pienen oman tilan täältä, sillä kukaan ei näyttänyt haluavan nukkua syrjäisessä nurkassa. Lähinnä minua nukkui Keijo, mutta häneenkin oli matkaa ainakin kolmen kissanmimtan verran.
Asetuin omalle vuoteelleni ja käänsin katseeni pesän vastakkaiselle seinustalle, jossa oli rivi puisilla levyillä peitettyjä ikkunoita. Sillä seinustalla nukkuivat muun muassa Deimos, Kharon sekä yhteisön tuoreimmat jäsenet, Sulkavirta ja Ruskalintu. Olin seurannut kiinnostuneena, kun Kharon oli uusien tulokkaiden saapumisen jälkeen ollut vähällä hyökätä Ruskalinnun – eli kaiketi oman veljensä – kimppuun. Laikukas kolli oli syytellyt oranssia ties mistä, ja se jos jokin oli ollut mielenkiintoista kuunneltavaa.
Kuulin askeleiden lähestyvän portaikosta, jolloin keltaisten silmieni katse kääntyi tulijaan. Vakavailmeinen Kharon asteli alakertaan, mulkaisi inhoten Ruskalinnun suuntaan ja kipitti omalle vuoteelleen. Pidin tiukasti katseeni paksuturkkisessa kissassa ja pistin merkille jokaisen pienenkin ilmeen muutoksen ja tavallisesta poikkeavat eleet. Kharon näytti jollain tapaa pahantuuliselta, joka ei tietystikään ollut uutta, mutta hänessä oli jotain uuttakin. Viime aikoina laikukas kissa oli viettänyt selvästi enemmän aikaa Päivänsäteen kanssa. Eräänä päivänä olin jopa nähnyt Kharonin hymyilevän. Tai ainakin se virne hänen naamallaan oli ollut lähempänä hymyä kuin sitä tympeää ilmettä, joka kissan kasvoilla yleensä oli. Koko elämäni ajan olin nähnyt Kharonin yrmeänä, äkäisenä kissana, mutta olin varma, että se oli vain kuori, joka piilotti alleentodellisen Kharonin. Hänen veljensä Deimos oli äärimmäisen oikeudenmukainen, luotettava ja ystävällinen ja yritti aina tukea veljeään parhaansa mukaan. Jos itse olisin ollut Deimoksen käpälissä ja Kharon olisi mitä olisi, en minä jaksaisi viipyillä hänen seurassaan jatkuvasti. Sama veri ei merkannut mitään, enkä minä itsekään välittänyt pentuetovereistani sen enempää kuin kenestäkään muustakaan.
Ennen kuin huomasinkaan, väsymys alkoi painaa raskaita silmäluomiani kiinni. Avasin suuni haukotellakseni ja otin mukavan asennon pehmoiselta vuoteeltani. Käänsin selkäni muille kissoille ja aloin nukkumaan.
