Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Istuin tuttuun tapaan samassa tutussa nurkassa, joka oli muodostunut ajan saatossa omaksi paikakseni Yhteisön leirin alakerrassa. En ollut tyytyväinen siihen, miten sota oli päättynyt. Keijukaisen kuolema oli ollut kova kolaus koko Yhteisölle, mutta suoraan sanottuna se tai häviö eivät olleet syitä tyytymättömyyteeni.
Eniten minua harmitti se, etten ollut päässyt lopputaistelun aikana käymään kunnon keskustelua alkutaistelussa tapaamani eloklaanilaiskollin kanssa. Varjotassu. Se oli hänen nimensä, enkä koskaan unohtaisi sitä. Jokin tässä mystisessä kollikissassa oli jättänyt hänet pysyvästi mieleeni. Olisin halunnut saada tietää kollista enemmän ja oppia tuntemaan hänet läpikotaisin. Harmikseni se mahdollisuus oli jäänyt vain haaveeksi. Olin minä jopa harkinnut taistelusta karkaamista Yhteisön häviön jälkeen, mutta olin nopeasti todennut sen mahdottomuudeksi. Siispä Varjotassu oli jäänyt metsään ja minä olin palannut tähän ankeaan kaksijalkalaan. Tuskin enää koskaan tapaisin Varjotassua muuta kuin unissani. En koskaan saisi tietää, mikä hänestä teki niin kiehtovan ja mitä kolli piilotteli kovan kuorensa alla.
Säpsähdin, kun kuulin askeleiden lähestyvän. Raotin sulkeutuneita silmiäni olettaen, että joku kujakissoista joko kulki ohitseni tai oli hakemassa minua partioon. Yllätyksekseni kohtasinkin Cosmoksen erivärisen katseen. Nuori kolli näytti olevan jotakin vailla, enkä pitänyt siitä lainkaan. En pitänyt siitä, että joku muisti minun olemassaoloni, etsi minut väkijoukosta ja tarkoituksellisesti tuli juuri minun luokseni. Se oli ahdistavaa kaltaiselleni kissalle, jolle oma tila ja yksityisyys olivat elämän ehto.
”Hei, Roska”, Cosmos tervehti leuka pystyssä reippaalla äänellä. Katseeni käväisi nopeasti ympäristössäni ikään kuin varmistaen, ettei kukaan katsellut meitä. Ei minulla ollut mitään Cosmosta vastaan, mutta hänen kanssaan jutellessani olin kehittänyt itselleni suojakuoren, jonka alle olin piilottanut todellisen minäni. Se Roska, joka vietti mielellään Cosmoksen kanssa aikaa oli joku aivan muu kuin oikea Roska. Se oli toisaalta myös pienoinen ongelma, sillä tämä Cosmoksen seurassa oleva vale-Roska oli huomattavasti puheliaampi, ystävällisempi ja avoimempi kuin mitä minä olin.
”Hei, Cosmos”, tervehdin kollia rauhallisella äänellä ja nyökäytin päätäni edelleen varoen, ettei kukaan kiinnittäisi meihin liikaa huomiota. Nuoren kollin seuraava pyyntö oli kuin ylempien voimien lähettämä lahja minulle:
”Lähdetäänkö ulos seikkailemaan? Minulla on tylsää.” Kasvoilleni piirtyi ilahtunut hymy, joka haihtui tiehensä nopeasti huomatessani Leopardin katselevan meitä pesän toiselta laidalta. Vakavailmeisenä nyökkäsin ja lähdin nuoremman kissan edellä kohti pesän uloskäyntiä.
En ollut mikään seuralaiskissa, mutta toisen luonteen varjolla saatoin melkein jopa viihtyä Cosmoksen seurassa. Kun leikin jotakuta muuta, minun ei tarvinnut pelätä paljastavani itsestäni liikoja.
”Minne sinä tahdot mennä?” kysyin nuorelta kollilta, kun pääsimme mustalle ukkospolulle. Kolli katseli mietteliäänä ympärilleen.
”Jos tahdot, voin opettaa sinua kiipeämään kaksijalanpesän katolle”, ehdotin varovaisesti, mutta kohteliaasti ennen kuin kolli ehti vastata.
//Cosmos?
