Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Olin takuulla silminnähden pettynyt, kun eloklaanilaiskolli ei halunnut kertoa minulle nimeään. Kermanvärinen kollikissa aloitti vain uuden hyökkäyksen ja totesi, ettei hänen nimensä kuulunut minulle. En tahtonut taistella häntä vastaan, mutten halunnut antaa toisen tappaa minua noin vain. En ollut varma, olinko liian uppoutunut esittämään Deimosta, vai olivatko nämä rauhanomaiset ajatukset omiani. Taisteleminen tai tämän nimettömän kissan vahingoittaminen ei vain tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siispä annoin aika pitkälti eloklaanilaisen taistella yksin minua vastaan, vastaanottaen iskut urheasti ja pelotta. Kissa oli painanut pääni lumeen, niin että hengittäminen kävi vaikeaksi. Päätin antaa hänelle hetken, jotta hän voisi huomata, etten taistelisi vastaan. Se tuntui tehoavan, sillä kolli hellitti otettaan ja antoi minulle tilaisuuden nousta ylös. Mutta kissa ei ollut rauhoittunut lainkaan, vaan hän alkoi armotta ladella iskuja käpälillään kasvoilleni. Viiltävä kipu lävisti koko kehoni aina, kun kynnet sivalsivat kasvojani. Ummistin silmäni, sillä en tahtonut eloklaanilaisen repivän silmiäni irti.
”Minä olen Varjotassu”, kollikissa mourusi vihaisena. Se oli minulle iloinen yllätys, ehkä saisinkin tutustua tähän kiehtovaan kissaan! Varjotassu sen kun vain jatkoi pääni hakkaamista, ja minun oli tässä vaiheessa tehtävä jotain. Päätäni jomotti niin kovin, että pian takuulla menettäisin tajuntani. Kun Varjotassu iski minua vielä kerran kasvoihin, kumarruin nopeasti maata vasten karatakseni kollin iskuja. Heittäydyin maahan kyljelleni ja siitä selälleni kasvot takajalkojensa varassa seisovan kollikissan vatsaa kohti. Varjotassu ei ehtinyt tehdä mitään, kun potkaisin häntä kasvoihin takajaloillani, tarraten samalla etukäpälilläni hänen vatsaansa. Varjotassu reagoi liikkeeseen nopeasti kai tajutessaan, että vihollisen päästäminen vatsan alueelle oli varsin vaarallista. Hän kierähti nopeasti selälleen ja yritti potkia takajaloillaan päätäni. Kollin kynnet hapuilivat mustaa turkkiani kieriessämme hetken toistemme kimpussa maassa. En yrittänyt edelleenkään satuttaa Varjotassua, vaan halusin lopettaa tämän typerältä tuntuvan taistelun. Kierittyämme maassa hyvän tovin, pääsin irtaantumaan eloklaanilaisesta. Loikkasin karvat pystyssä taaemmas noin kissanmitan päähän Varjotassusta.
”Minähän sanoin, etten tahdo taistella kanssasi!” nau’uin vakavailmeisenä, ”tässä koko sodassa ei ole mitään järkeä.”
Keskustelu loppui melko lyhyeen, kun Hyökyaalto rynnisti kohti meitä hurjasti sähisten. Typerä pentuetoverini oli naulinnut katseensa Varjotassuun.
”Juokse, Varjotassu. Jos hän pääsee kimppuusi, minunkin on alettava taistelemaan tosissani tai johtajamme nirhaa minut”, kuiskasin terävällä äänellä kollille, joka näytti edelleen hyvin vihaiselta. Varjotassu harkitsi pienen hetken sanojani. Hänen aikansa kävi vähiin. En minä niinkään välittänyt yhteisöstä ja Keijukaisen mielipiteistä, mutta jos hän saisi kuulla, etten taistellut vihollista vastaan, saisin heittää hyvästit henkikullalleni. Onnekseni Varjotassu ymmärsi ajoissa oman parhaansa. Kolli sähähti, loi minuun vihaisen katseen ja lähti juoksemaan takaisin kohti nummia. Hyökyaalto oli liian hidas, ja kermanvärinen kolli kiidähti hänen ohitseen ja jatkoi matkaansa veljeni ulottumattomiin. Valkoisen kollin pistävän oranssi katse käännähti minuun; hänen silmissään oli pettynyt, turhauttavan viattomalta näyttävä ilme.
”Roska! Sinä päästit sen menemään”, kolli naukui kuin kyse olisi ollut jostain saaliseläimestä. Tyhjä katseeni käväisi veljessäni ja kääntyi Varjotassun suuntaan. Kermanvärinen kolli katosi nopeasti näköpiiristäni, mutta jäin tuijottamaan kohtaa, jossa hänet olin viimeisen kerran nähnyt.
”Hän oli liian vahva ja minä olen haavoittunut. Missä Rubiini on? Onko hän kunnossa?” käänsin keskustelun aiheen mahdollisimman nopeasti pois minusta. Halusin antaa veljelleni vastauksen, jota ei tarvitsisi alkaa puimaan sen enempää. Kolli kohautti lapojaan tietämättömänä.
”Näin hänen juoksevan metsään, joten juoksin hänen peräänsä ja kohtasin teidät. Olisin kyllä voinut voittaa ne kaksi eloklaanilaista itsekin, mutta minun oli tultava etsimään sinut”, kolli naukaisi varovaisesti hymyillen. Se oli valhetta. Minä tunsin Hyökyaallon ja tiesin, että hän valehteli. Ei hän välittänyt minusta, eikä hän tosiaankaan olisi voinut voittaa kahta eloklaanilaista yksin. En halunnut alkaa haastamaan riitaa, joten jätin asian sikseen.
”Etsitään hänet ja palataan leiriin”, lausahdin ilmeettömänä ja lähdin veljeni perässä etsimään Rubiinia. Haavojani kirveli inhottavasti. Varjotassu oli tehnyt melkoista jälkeä..
