Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Tapoihini ei todellakaan kuulunut leirin aukiolla muiden seurassa oleskelu, ja sain taas hyvän muistutuksen miksi niin ei ollut. Juuri kun olin matkaamassa piikkihernetunnelilta aukion poikki – tavallisesti kuljin leirin piikkihernemuurien varjossa muiden huomaamattomissa – luokseni oli tepastellut itse Päivänsäde ja tämän nuori poikansa. Olisin vain halunnut liueta paikalta, sillä inhosin sitä miten sekä Päivänsäteen että tämän tummanharmaa pentunsa katseet kohdistuivat minun pikimustaan turkkiini. Ikävä kyllä paikalta liukeneminen ei ollut nyt vaihtoehto, sillä Päivänsäde katsoi minua vaativasti ja avasi suunsa ennen kuin ehdin lähteä paikalta:
”Satuitpa sopivasti siihen. Sinähän osaat parannusjuttuja, kuten Arpi ja Härmä, eikö vain? Osaisit varmaan vilkaista Cosmoksen kyynärpäitä, jotka hän onnistui raapimaan rikki kiveen.” Päivänsäden tummansinisten silmien katse oli juuri sellainen, ettei minulla olisi varaa kieltäytyä. En voinut ymmärtää, miten sana parannustaidoistani oli lähtenyt leviämään. En pitänyt siitä, että minut huomioitiin tällä tavalla tai siitä, että itse Kujakissayhteisön perijätär oli jossain vaiheessa huomannut minut ja ajatellut minua ilman että edes itse tiesin. Jos hän oli kuullut parannustaidoistani, jonkun oli täytynyt kertoa siitä. Mutta kuka sellaista olisi voinut tehdä? Silloin minulla välähti. Takuulla joku, joka luuli tuntevansa minut ja oli huomannut, että olin toisinaan livahtanut Härmän ylläpitämään ”parantajan pesään” ja käynyt tutkimassa yrttejä.
Noh, sillä ei ollut enää merkitystä. Sana taidoistani oli levinnyt, eikä sille voinut enää mitään. Kaiken lisäksi Päivänsäde oli ystäväni, eikä minulla ollut syytä peitellä taitojani häneltä – etenkään kun hänen poikansa näytti tarvitsevan niitä. Vaikken oikeastaan ollut kiinnostunut muiden auttamisesta, parantaminen oli hyvin mielenkiintoista. Harmikseen sen taitaminen toi mukanaan huomiota, jota en kaivannut, joten minun oli saatava Päivänsäteen huomio pois minusta, vaikka auttaisinkin hänen poikaansa.
”Osaan minä vähän, mutta sinun kannattaa kyllä jatkossa kääntyä Härmän puoleen”, tokaisin vaimealla äänellä. Mikäli kyseessä olisi ollut joku tuntematon, olisin saattanut yrittää olla kuten Härmä, mutta Päivänsäteelle esittäminen olisi ollut turhaa. Kumarruin harmaavalkean pennun tasolle ja silmäilin hänen kyynärpäissään komeilevia haavaumia. Ne näytivät melko pinnallisilta, mutta muistelin Härmän laittaneen joskus sellaisiin haavoihin jotakin…. Niin tietysti, kultapiiskua! Vaikka olinkin iloinen keksiessäni oikean yrtin, pysyttelin mahdollisimman rauhallisena. En halunnut herättää liikaa huomiota. Väläytin Päivänsäteelle varovaisen hymyn ja nousin seisomaan.
”Seuratkaa minua, on parempi siirtyä yrttien luokse hoitamaan poikasi haavoja”, sanoin rauhallisella äänellä ja lähdin jo tallustelemaan lumista polkua pitkin kohti pesää, joka sijaitsi pensaikon takana kahden kiven välisessä kolossa. Kuulin aluksi kahden kissan askeleet perästäni, mutta sitten toiset hidastuivat. Käänsin keltaisen katseeni Päivänsäteeseen, joka näytti empivän.
”Pärjäisittekö te kahdestaan? Minulla olisi tässä vähän muutakin tekemistä”, Keijukaisen seuraaja totesi pysähtyen lopulta kokonaan. Myös minä pysähdyin, mutta Cosmos jatkoi matkaansa ja oli jo suuntaamassa kohti pesää, jota kohti olimme äsken vielä matkalla.
”Kyllä me pärjäämme, ei mitään ongelmaa”, vakuutin pikaisesti. En halunnut viettää enää hetkeäkään aukiolla muiden nähtävillä! Siispä kiiruhdin nopeasti Cosmoksen perään. Ripein askelin ohitin nuoren kollipennun ja kiilasin hänen ohitseen sisään pesään, joka oli tyhjillään Härmän ollessa poissa. Kuljimme vanhan sairasaukion poikki pesään, jossa parantaja oli Eloklaanin aikoina nukkunut.
”Odota siinä”, komensin pentua rauhallisella äänellä. Kun olimme kaksin pienen pennun kanssa, omana itsenä oleminen tuntui tukahduttavan tylsältä ja inhottavalta. Edessäni seisoi täysin tuntematon kissa, jolle en halunnut paljastaa oikeaa olemustani. Siispä keksin ongelmaani ratkaisun; kun kerran olin pesässä jossa Härmä viihtyi, voisin yrittää olla kuten hän. Härmä ei kuulunut suosikkikissoihini, mutta se taisikin olla yksi syistä miksi nautin erityisesti hänen seuraamisestaan. Kolli oli hyvin rauhallinen, kohtelias ja ystävällinenkin. Mutta jokin hänessä tuntui olevan pielessä. Olisi voinut kuvitella Härmän kaltaisen välittävän kissan moittivan edes hieman niitä, jotka olivat itse aiheuttaneet haavoittumisensa, mutten ollut koskaan kuullut hänen tekevän niin.
Aloin selaamaan yrttejä, jotka olivat melko nätissä järjestyksessä yrttivarastossa. Löysin nopeasti hieman kuivahtaneen, mutta takuulla käyttökelposen kultapiiskun varren ja nappasin sen suuhuni. Palasin takaisin Cosmoksen luokse. Pentu katseli uteliaana pesää ja kuikuili takanani olevia yrttejä.
”No niin pikkukaveri, sinun tehtäväsi on käydä lepäämään tuohon selällesi, niin minä katson niitä sinun haavojasi”, ohjeistin harmaaturkkista pentua ja väläytin tälle kohteliaan hymyn. Pentu katsoi minua epäröiden ja kallisti pientä päätään. Hän näytti siltä kuin olisi juuri alkamassa väittämään minulle vastaan tai kysymässä jotain, mutta keskeytin hänet:
”Mikä sinun nimesi olikaan?”
//Cosmos?
