Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Olimme päässeet kaksijalanpesän katolle, vaikka tilanne olikin näyttänyt pahalta hetki sitten. Ellen olisi ollut valppaana, Cosmos olisi nyt maannut kuolleena kovalla maalla pesän edustalla pudottuaan ensin lukuisia ketunmittoja alaspäin. Valkoturkkinen kolli oli kuitenkin tapahtuman jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän tassutteli luokseni ja alkoi heti kysellä, minne menisimme seuraavaksi. Tukahdutin huokauksen, joka pyrki ulos suustani. Kolli ei todellakaan tiennyt, mitä minulle olisi käynyt jos olisin vienyt hänet reissumme päätteeksi kuolleena Päivänsäteelle. Vaikkei johtajan ja hänen poikansa välit selvästikään olleet lämpimimmät, olin varma ettei tummanharmaa toverini olisi ilahtunut poikansa kuolemasta.
”Tänne päin”, naukaisin rauhallisella äänellä ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Katto, jolla kuljimme oli väriltään punertava ja se oli pesän keskikohdasta korkeampi kuin reunasta. Mikäli olisimme halunneet katon korkeimpaan kohtaan, olisimme joutuneet kävellä loivaa, jopa hieman vaarallisen liukasta ylämäkeä pitkin eteenpäin. Siispä päätin, etten laittaisi Cosmosta sellaiseen vaaraan. Pysyttelisimme katon reunan lähellä luottaen, että kollin tasapaino riitti sellaiseen. En halunnut ottaa riskiä, että hän liukastuisi korkeammalla kohdalla ja luisuisi liukkaalta katolta alas kuolemaansa.
En oikein tiennyt, mitä meidän olisi pitänyt tehdä katolla. Tavallisesti tulin tänne vain katselemaan maisemia ja seuraamaan kaksijalkoja ja hirviöitä, jotka näyttivät näin korkealta mukavan pieniltä. Täältä kukaan ei huomannut minua ja sain olla kaikessa rauhassa yksin. Kun olimme kulkeneet jonkin matkaa, pysähdyin hitaasti, jottei Cosmos säikähtäisi, törmäisi minuun ja putoaisi alas. Käännyin varovaisesti kollin puoleen ja kehotin häntä kääntämään katseensa eteemme avautuvaan maisemaan.
”Kaikki näyttää kovin pieneltä täältä katsottuna”, naukaisin rauhallisella äänellä. Cosmoksen katse ei kääntynyt allemme avautuvaan kaksijalkalaan, vaan kaukaisuudessa häämöttävään metsään. Metsä erottui hädin tuskin, sillä kaksijalkalassa oli tätäkin pesää korkeampia pesiä. Niiden väleistä kuitenkin saattoi selvästi erottaa kaukaisuudessa kasvavat vihreät puut ja silmän kantamattomiin jatkuvan metsän.
”Niin”, Cosmos huokaisi vaimealla äänellä ja näytti uppoavan ajatuksiinsa, ”taidan kyllä vähän kaivata takaisin metsään. Tai lähinnä isää ja Fornaxia.”
Kollikissan sanat tulivat pienenä yllätyksenä. Olin jostain syystä kuvitellut hänen inhoavan ja halveksivan perheenjäseniään, jotka olivat hylänneet Kujakissayhteisön. En tiennyt miltä hänestä tuntui, sillä perhe ei koskaan ollut ollut minulle verta tärkeämpää. Pentuetoverini ja isäni olivat minulle samantekeviä. Vaikka Mäihä oli kuollut, en minä ikävöinyt häntä lainkaan. En uskonut, että ikävöisin myöskään pentuetovereita mikäli aika heistä jättäisi.
Ajatukseni kääntyivät nopeasti takaisin metsään. En niinkään kaivannut metsää, vaan lähinnä Varjotassua. Hän oli pitkästä aikaa sellainen kissa, johon olisin halunnut tutustua paremmin. Vilkaisin mietteliäänä sivusilmälläni Cosmosta. Mielessäni pyöri kysymys: voinko luottaa häneen? Lopulta päätin, ettei sen ollut väliä. Cosmos tunsi minut toisenlaisena kissana kuin olin, joten ei sillä ollut merkitystä pystyikö häneen luottamaan vai ei. En minä tekisi mitään kiellettyä, ellei Cosmos lähtisi mukaan moiseen.
”Kieltämättä minäkin kaipaan metsää”, paljastin vakaalla äänellä ikään kuin ohimennen. Halusin nähdä, miten nuori kolli reagoisi paljastukseeni.
//Cosmos?
