Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön lähialueet
Olimme jo päässeet melkein Kujakissayhteisön metsäalueen ulkopuolelle, kun olimme sattumalta kohdanneet tuntemattoman kissan. Kaikki olisi sujunut aivan loistavasti, jos Cosmos olisi suostunut kuuntelemaan minua ja kiertämään muukalaisen. Kollikissa nimittäin seisoi vain aloillaan, eikä vaikuttanut olevan järin kiinnostunut meistä. Mutta koska Cosmos oli taas oma arvaamaton itsensä, hän päätti minulle tuntemattomasta syystä haastaa viattoman oloisen muukalaisen. En voinut uskoa sitä. Olimme niin lähellä ja nyt Cosmos oli pilaamassa kaikkea.
Nuori kolli ei todellakaan ollut mikään paras taistelija, jonka vuoksi koko tilanne näytti olevan vain pentujen leikkiä täysikasvuiselle kollikissalle. Minun täytyisi saada Cosmos liikkeelle ja äkkiä, sillä mahdollisuus karkaamiseen oli vielä olemassa. Toki tämä turha tilanne erakon kanssa oli syönyt huomattavasti kallista pakoaikaa, mutta tiesin, ettei peli ollut vielä menetetty.
Mutta kun olin kulkemassa ripeästi kävellen Cosmoksen luokse, tuuli toi mukanaan tuoreita kissojen tuoksuja. Se oli siinä, peli oli pelattu. Kujakissayhteisön jäsenet olivat joko aavistaneet lähtömme tai sattumalta huomanneet sen. Yön pimeys toi minulle turvaa, mutta epäilemättä kissat haistoivat meidät vaivatta. Kiristin tahtini juoksuksi ja juoksin kohti Cosmosta. Kolli onnistui juuri silloin iskemään käpälällään erakkoa, ennen kuin hän huomasi minun – ja ilmeisesti myös yhteisöläisten – lähestyvän.
”Tule, mennään!” sihahdin kollille päästessäni hänen luokseen. Se oli nyt enää vain kiinni siitä, keitä meitä etsivässä partiossa oli osallisina. Hitaat kissat eivät saisi minua kiinni. Mutta Cosmos.. Hän ei ollut mikään maailman nopein juoksija. Mutta hän oli pilannut suunnitelmamme, joten en välittänyt enää. Jos hän jäisi kiinni, minä en kiääntyisi auttamaan häntä. Kun vilistin Cosmoksen ohi, kuulin kuinka hän lähti seuraamaan minua. Maahan pudonneet lehdet kahisivat minun juostessa niiden päältä.
”Odota Roska! Olet liian nopea!” Cosmos parahti takaani, mutta en välittänyt. Siinä kun huusi, nyt jos koskaan oli minun aikani olla vähän itsekäs – aivan kuten Cosmoskin oli juuri äsken ollut. En jaksanut enää esittää mitään, minun tärkein tehtäväni oli nyt päästä pakoon joko Cosmoksen kanssa tai ilman.
”Roska! Älä mene!” Cosmoksen ääni miltei tukahtui. Takaa kuului tömähdys, joku oli saanut Cosmoksen kiinni. En voinut vilkaista taakseni, sillä minun oli keskityttävä juoksemiseen. Pimeässä metsässä liikkuminen oli oma haasteensa. Oli huolehdittava, etten kompastunut maassa lojuviin keppeihin tai kuoppiin ja katsottava, etten törmäisi eteen tulevaan puuhun. Välillä juostessa minusta tuntui kuin olisin lentänyt.
Askeleet takanani eivät hiljentyneet, vaikka Cosmos huudoista päätellen oli jäänytkin kiinni. Joku seurasi minua edelleen, ja se joku oli jo aivan kannoillani. Yritin kiristää tahtiani, mutta aluskasvillisuuden seassa juokseminen ei vain kuulunut minun vahvuuksiini. Aloin hengästyä ja totuus alkoi valjeta: olin epäonnistunut.
Ei mennyt aikaakaan, kun kujakissa sai minut kiinni ja loikkasi kimppuuni. Hetken me painimme maassa, kunnes tunnistin kissan Leopardiksi.
”Roska, älä rimpuile. Sinä et saa lähteä Kujakissayhteisöstä, se on sinun kotisi. Rauhoitu nyt, kaikki on hyvin”, naaras naukui samalla, kun yritti saada minut pysymään aloillani. Siispä lopetin liikkumisen, mutta se oli vain osa suunnitelmaani. Katsoin Leopardia suoraan silmiin. Hänen kasvoilleen piirtyi lohduttava hymy.
”Kaikki järjestyy kyllä”, laikukas naaras naukui. En ollut lainkaan pahoillani siitä, mitä seuraavaksi tein. Kun Leopardi hellitti otettaan, potkaisin häntä kaikella voimallani vatsaan. Naaras yllättyi ja lennähti taaksepäin, jolloin pääsin irti hänen otteestaan. Ponkaisin itseni pystyyn ja lähdin jatkamaan pakomatkaani. Kuinka ollakaan, muut kujakissat olivat sinä aikana juosseet meidät kiinni. Joku loikkasi niskaani.
”Miksi sinä menit tekemään näin, Roska?” tuttu ääni kysyi, kun kissa painoi minut maahan alleen. Mesiläisen ääni oli tuttuun tapaan lattea ja melko mitäänsanomaton.
”Minä en aio enää palata Kujakissayhteisöön”, nau’uin päättäväisellä äänellä pentuetoverilleni, ”jos tahdot minut takaisin, sinun on tapettava minut.”
Mesiläinen hellitti otettaan, jolloin sain mahdollisuuden pakoyritykseen. Kun olin nousemassa pystyyn, Mesiläinen kuitenkin kamppasi minut ja pakotti takaisin maahan.
”Sitten se on kai niin”, Mesiläinen tokaisi. Yritin taas irrottautua naaraskissan otteesta, joka sai Mesiläisen viimeistään tajuamaan, että hänen todella oli tapettava minut. Minä en palaisi enää elossa Kujakissayhteisöön, en koskaan. Sisareni oli minua etevämpi taistelija, joten mahdollisuuteni pakoon pääsemiseen olivat olemattomat – etenkin nyt, kun kuulin myös Leopardin saapuvan paikalle.
”Roska, ole kiltti ja lopeta! Sinun ei tarvitse kuolla”, naaraskissa maukui inhottavan lempeällä ja huolestuneella äänellään. En kuunnellut häntä, kukaan ei saisi minua muuttamaan mieltäni. Kamppailimme pentuetoverini kanssa maassa jonkin aikaa. Onnistuin muutaman kerran pääsemään voitolle ja iskemään kynsilläni Mesiläisen kasvoja, mutta naaras oli etevämpi ja sai palautettua tilanteen niin, että jäin alakynteen.
Leopardi anoi minua lopettamaan, mutta se ei ollut vaihtoehto. Olin päättänyt taistella kuolemaani saakka. Oli vaikeaa heittää hyvästit ajatukselle, että näkisin vielä Varjotassun. Se pyöri mielessäni koko ajan, kun yritin taistella Mesiläistä vastaan. Olin jo luovuttanut, en yrittänyt edes voittaa. Jouduin taistelemaan vain, jotta Mesiläinen ei lopettaisi minun pieksemistäni. Hän jakeli säälimättä iskuja vasten kasvojani ja yritti saada otetta kurkustani.
En minä olisi halunnut kuolla oikeasti, vaan halusin päästä klaanien luokse, Varjotassun luokse. En tiennyt miksi, mutta siitä kissasta oli tullut pakkomielteeni, hän taisi olla paras ystäväni. Joka paikkaa pisteli ja kirveli, kun Mesiläinen oli höykkyyttänyt minua jo hyvästi. Aloin olla lopen uupunut, jolloin hänen onnistui hyökätä päälleni, painaa minut selälleen maahan ja iskeä hampaansa kurkkuuni. Tunsin, kuinka maassa törröttävä keppi painoi ikävästi selkääni. No, ainakin kipu päättyisi pian.
Suljin silmäni ja odotin, että Mesiläinen tekisi minusta lopun.
”Sano terveisiä Mäihälle”, Mesiläinen murahti latteasti samalla, kun hän puristi leukojaan yhä voimakkaammin yhteen. Minuun sattui, mutta en huutanut tai anonut armoa. Odotin vain, että ajatukseni loppuisivat. Keräsin viimeiset voimani ja keskitin vihoviimeiset ajatukseni Varjotassuun ja hänen savuisiin silmiinsä. Hän oli ainoa, jota minä oikeasti jäisin kaipaamaan. Hiljalleen ajatukseni alkoivat sumentua. En saanut enää happea ja kipu vain yltyi. En tiedä miten kauan siihen meni, ennen kuin ajatukseni alkoivat himmetä. Minä kuolin.
