Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
”Rauhassa nyt, pikkuinen”, lämmin ääni sanoi, kun yritin rimpuilla kissan otteesta irti. Leopardi sen kun vain jatkoi pesemistäni, vaikka hän tiesi, miten kovin sitä inhosin. Naaras piti minua hellästi aloillaan käpäliensä avulla, vaikka kuinka yritin riuhtoa itseni vapauteen. Naaras veti karhealla kielellään pitkiä vetoja ympäri turkkiani, aivan turhaan! Se sotkeutuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, jolloin kaikki vaiva oli nähty turhaan.
Vihdoin ja viimein laikukas kissa irrotti otteensa, ja minä olin vapaa. Nousin huterille jaloilleni ja kiiruhdin nopeasti kauemmas laikukkaasta naaraasta. Katsoin häntä tuima ilme kasvoilleni.
”Kas noin, nyt sinä olet taas puhdas”, Leopardi lausahti kirkkaalla äänellä. Ravistelin turkkiani inhoten. Leopardi oli ylihuolehtivainen ja lisäksi ylisiisti. Hän pesi turkkejamme moneen kertaan päivässä, vaikka tuskin kukaan pentuetovereistani nautti siitä.
”Eipä ole kauaa puhdas, kun kyse on Roskasta”, Mesiläinen tokaisi latteasti naurahtaen. Pyöräytin silmiäni, mutta päätin jättää sisareni toteamuksen omaan arvoonsa.
”Tuo oli aika ilkeästi sanottu, Mesiläinen”, Leopardi huomautti ja alkoi nyt pesemään Mesiläistä. Katsoin tyytyväisenä, miten mustavalkoinen sisareni inhosi joka hetkeä, kun Leopardi suki hänen turkkiaan kielellään. Pennun kasvoilla oli nyrpeä ilme, joka kohdistui suoraan minuun. Hento ja Hyökyaalto nukkuivat Leopardin vatsan vierellä, ja pesässä oli muutenkin hiljaista. Se oli tosin ihan normaalia tähän aikaan päivästä. Aurinko oli vasta noussut, joten suurin osa kujakissayhteisön jäsenistä oli lähtenyt kujapartioihin tai etsimään ruokaa.
Vain Arpi ja Deimos olivat meidän lisäksemme pesän alakerrassa. Arpi istui lähellä uloskäyntiä ja tuijotti ainoalla silmällään kujalle päin. Vanhan kollin ryhti oli huono, ja luut erottuivat selvästi kiillottoman, ohuen turkin alta. Leopardi oli kertonut Arven olevan armoton taistelija, vaikka hänen ulkomuotonsa antoikin olettaa jotain aivan muuta. Kollin kaulaa koristi sininen panta, jonka väri oli haalistunut ja muistutti tänä päivänä enemmän harmaata kuin sinistä. Arpi istui ikkunan edustalla niin, että hänen vasen kylkensä oli meihin päin. Täältä päin katsottuna en nähnyt vanhan kollin ehjää silmää, vaan ainoastaan kiinni muurautuneen silmän, jota reunustivat vanhat arvet. Arvelin, että Arpi oli saanut silmänsä niiden mukaan.
Päätin leikkiä hieman, joten hiivin pari ketunmittaa lähemmäs raidallista kollia. Arpi väräytti korviaan suuntaani, muttei kääntänyt ehjän silmänsä katsetta pois kujalta. Katsoin tarkasti kollia, ja asetuin itsekin istumaan. Yritin saada ryhtini yhtä huonoksi kuin Arvella, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vedin vatsani sisään, jotta olisin ollut yhtä laiha kuin hän. Toisen silmän sulkeminen ei onnistuisi, joten en lähtenyt edes yrittämään sitä. Sen sijaan otin kasvoilleni nyrpeän ilmeen, aivan kuten Arvellakin oli. Sitten siirsin katseeni eteenpäin ja istuin siinä hetken.
Matkiminen oli tylsää, kun kolli ei hievahtanutkaan. Hän pysytteli paikallaan kuin kivi. Ellei hänen kylkensä olisi liikkunut hengityksen tahtiin, hänen olisi voinut luulla kuolleen istualleen. Se tuskin olisi ihme, sillä Arpi näytti olevan jo valmis hautaan. Pidin kuitenkin siitä, miten aito hän oli. Joitain kertoja hän oli kertonut meille tarinoita vanhasta kujakissayhteisöstä ja itsestään. Hän kertoi omista häviöistään ja voitoistaan rehellisesti, toisin kuin moni muu. Myös Keijukainen oli kertonut meille kujakissayhteisöstä, mutta hän ei ollut kertaakaan maininnut mitään, joka olisi asettanut hänet itsensä huonoon valoon. Hän rehvasteli omilla voitoillaan ja sysäsi usein syyt Tyrskytiikerin niskaan.
Tummanruskea Tyrskytiikeri oli käynyt luonamme harvemmin. Hän viihtyi pitkälti vain Järkäletassun tai Päivänsäteen seurassa, ellei ollut yksin.
Ajatukseni katkesi, kun kuulin ulkoa meteliä. Sama kolina kuului aina, kun joku oli saapumassa sisään pesään. Hivuttauduin lähemmäs seinustaa, sillä en halunnut olla pesään palavien kissojen tiellä. Olin opetellut jokaisen kujakissayhteisön jäsenen nimen, joten tunnistin kaikki tulijat nopeasti. Ensin pesään asteli Mäihä, sitten Päivänsäde ja hänen perässään tulivat Kharon ja Rubiini. Päättelin heidän olleen kujapartiossa, sillä kukaan heistä ei tuonut mukanaan ruokaa. Kharon kiiruhti nurkassa kököttävän veljensä luokse ohitseni, edes vilkaisematta minua. Rubiini asettui omalle vuoteelleen, joka sijaitsi minusta katsottuna pesän toisella seinustalla, lähellä Leopardin ja meidän vuoteita. Rubiini oli aika vakuuttava näky. Hänen valkoista turkkiaan halkoivat lukuisat arvet. Olin päättänyt vielä jonain päivänä selvittää, mistä ne olivat tulleet.
Katseeni kääntyi Päivänsäteeseen, joka oli jäänyt Mäihän kanssa keskustelemaan ikkunan edustalle. Leopardi oli kertonut Mäihän olevan meidän isämme. Mäihä puhui kyllä kaikille muille, muttei meille. Hän oli joskus mulkaissut minua tutkiessani pesän alakertaa, mutta kävellyt sitten vain ohitseni kuin minua ei olisi ollutkaan.
Päivänsäde taas oli kissa, joka tulisi kuulemma pelastamaan koko yhteisön. En ihan ymmärtänyt, miksi yhteisö piti pelastaa, kun meillä ei tuntunut olevan mitään hätää. Saimme joka päivä syödäksemme, ja kukaan ei koko elämäni aikana ollut kuollut. Keijukainen oli kertonut Mesitähdestä, jolle kaiketi täytyi kostaa jostain, mitä tämä vihattu kissa oli tehnyt jotain satoja vuodenaikoja sitten. Lähtisimme kai kostamaan tälle Mesitähdelle, kun me olisimme tarpeeksi vanhoja ja Päivänsäde tarpeeksi kokenut. Se jos jokin oli tylsää kuunneltavaa, mutta Keijukainen oli valmis puhumaan siitä taukoamatta.
Väsymys alkoi painaa, ja silmäluomeni painuivat tahtomattani kiinni. Ravistelin päätäni ja laahustin raskain askelin avaran tilan poikki sammalista rakennetulle vuoteelle, johon myös Mesiläinen oli asettunut nukkumaan. Haukottelin makoisasti ja otin hyvän asennon lämpimältä vuoteelta. Painoin silmäni kiinni, ja uni vei minut hetkessä mukanaan.
