Rubiini
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Rubiini säpsähti kivusta, kun Silver nuoli hänen lavassaan olevaan haavaan yrttisalvaa. Koko pennun keho oli jäykistynyt ja tämä yritti parhaansa estääkseen itseään vikisemästä ääneen. Se olisi ollut noloa. Silver olisi saattanut pitää häntä aivan nollana ja hylätä hänet samalla tavalla, kuten Byron ja Safiiri olivat tehneet.
”No niin, valmista tuli”, Silver murahti ja astahti taaksepäin päästäen Rubiinin jälleen liikkumaan.
Rubiinin joka paikkaa särki, eikä hänen olisi tehnyt mieli nousta ylös. Silver oli kuitenkin aiemmin painottanut, että jos hän jäisi vain paikoilleen, haavoihin pääsisi helpommin epäpuhtauksia ja niitä olisi vaikeampi hoitaa. Pentu ei uskaltanut siis olla tottelematta uutta tuttavaansa, vaan nousi ähkäisten käpälilleen ja nilkutti pari askelta eteenpäin.
Silver katseli hänen menoaan hyväksyvä katse keltaisissa silmissään. ”Vaihdamme tänään paikkaa.”
”Taasko?” Rubiini ei voinut olla huudahtamatta. Hän oli kulkenut Silverin matkassa jo seitsemän päivän ajan, ja sinä aikana he olivat ehtineet siirtyä metsässä laidasta laitaan ja aivan sikin sokin vieläpä. Rubiinin pehmeisiin ja kovaan maahan tottumattomiin polkuanturoihin särki hirveästi, ja hänen olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen.
”Niin. Olemme helppo kohde pedoille, jos pysyttelemme koko ajan samassa paikassa”, Silver vastasi hännällään huiskaisten. ”Kun haavasi voivat paremmin, siirrymme pois metsästä.”
”Minne muka?”
”Seuraavaan kaksijalkalaan.”
”Seuraavaan kaksijalkalaan?” Rubiini oli käynyt vain yhdessä kaksijalkalassa. Tai no itse asiassa ei hän ollut niinkään päässyt käymään siellä, mutta hän tiesi asuneensa yhdessä sellaisessa. Ukon pieni mökki sijaitsi aivan sen laidalla, kauempana meluisasta keskustasta, jossa kuulemma liikkui hurjan paljon enemmän hirviöitä ja kaksijalkoja.
Rubiini lähti ontumaan Silverin perässä. Vaikka kolli oli käytännössä täysi ventovieras hänelle, ei hänellä ollut juuri muita vaihtoehtoja. Jos hän päättäisi jättäytyä erakon matkasta, hän ei varmastikaan selviytyisi kovin pitkään yksinään. Sitä paitsi, oli mukavaa, kun oli joku pitämässä seuraa.
Kului useita päiviä, kunnes Rubiinin haavat olivat siinä kunnossa, että oli turvallista siirtyä pois metsästä. Sinä aikana Rubiini huomasi tassunpohjiensa kovettuneen sen verran, ettei niihin enää sattunut kävellä kivien tai minkään muunkaan karkean ja kovan pinnan päällä.
Silver oli opettanut häntä vaanimaan hiiriä. Yhtenä päivänä hän oli jopa ollut lähellä napata sellaisen! Otus kuitenkin oli päässyt livahtamaan hänen kynsistään, mutta Silver oli vakuuttanut hänelle, että niin kävi kaikille, jotka vasta harjoittelivat metsästämistä. Se oli saanut Rubiinin tuntemaan olonsa paremmaksi, ja hän harjoitteli kahta kovemmin tullakseen Silverin veroiseksi metsästäjäksi.
Rubiini tassutti Silverin perässä. He lähestyivät metsän reunaa. Metsän viileät varjot silittivät heidän turkkejaan vielä viimeisen kerran kuin hyvästelläkseen heidät. Paikasta oli tullut kuin kodinveruke Rubiinille, eikä hän ollut varma, olisiko halunnut edes lähteä sieltä, mutta hän oli päättänyt seurata Silveriä sinne, minne tuo ikinä keksikään heidät johdattaa.
Korkeat kivirakennukset kohosivat heidän edessään suurempina ja leveämpinä kuin isoimmatkaan puut, joihin he olivat eläessään törmänneet. Rubiini töllisteli näkyä suu auki. Silver vilkaisi häneen lapansa yli virnuillen.
”No niin, pentu, oletko valmis pienelle seikkailulle?”
//444 sanaa
