Rubiini
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Jotakin märkää tipahti Rubiinin kuonolle. Se sai hänet havahtumaan hereille unen ja tajuttomuuden välisestä tilasta, johon hän oli ollut vaipuneena ties kuinka kauan. Nostaessaan päätään ja katsellessaan ympärilleen, hän tajusi olevansa metsässä. Paikka ei näyttänyt yhtään tutulta, ja hän epäili näkevänsä yhä unta, kun yhtäkkiä jostain astui esiin laiha, pitkäjalkainen kollikissa. Rubiini tunnisti hänet heti:
”Silver?”
Silver tassutti lähemmäksi kasvoillaan pieni virne. Oli mahdotonta tulkita, mitä se kätki taakseen.
”Sinulla kävi tuuri”, kissa sanoi. Rubiini katsoi häntä hieman epäluuloisena. Hän muisti, miten kovasti Byron oli raivostunut viimeksi, kun tuo oli nähnyt kollin norkoilemassa heidän pihallaan.
”Missä Byron ja Safiiri ovat?” hän kysyi, mutta hänen äänensä oli pelkkää kuivaa kähinää.
Silver jätti hänen kysymyksensä huomiotta. ”Tule, vien sinut purolle.”
Rubiini ei olisi halunnut nousta, mutta kolli tuuppi hänet tympeästi jalkeille. Joka paikkaan koski, kun hän lähti nilkuttamaan Silverin perässä syvemmälle metsään.
Kuullessaan veden solinan hän tajusi vasta, miten kova jano hänellä olikaan. Joka puolelle pistelevästä kivusta välittämättä Rubiini kiristi askeleitaan päästäkseen veden ääreen. Hän oli juuri aikeissa työntää kuononsa viileään virtaan, kun tajusi yhtäkkiä tuijottavansa lähestulkoon tunnistamatonta kuvajaista. Säikähtäneenä Rubiini perääntyi kauemmaksi vedestä. Silver asteli rauhallisesti pennusta välittämättä puron luo ja rupesi latkimaan vettä. Rubiini yritti nieleskellä kurkkuunsa juuttunutta palasta, mutta se ei liikkunut. Hän hivuttautui jälleen hitaasti puron ääreen.
Häntä katsoivat takaisin säikähtäneet punaiset silmät, joiden ympärillä oli lukuisia ruhjeita ja viiltoja. Hänen kasvojaan halkovat pitkät, kipeät viillot, jotka olivat syntyneet rikkoutuneen lasin sirpaleista. Pennun kurkusta kohosi vaimea uikutus.
”Talo oli ilmiliekeissä, kun saavuin paikalle”, Silver puhui hänen viereltään, ja tuon äänessä oli hienoinen myötätunnon häivähdys. ”Byron ja siskosi lähtivät tänä aamuna. He ovat jo kaukana kaksijalkalasta.”
Rubiini hämmentyi. ”Miten niin lähtivät? Hehän käyvät joka päivä ulkona retkeilemässä. Niin he aina tekevät.”
”Niin, mutta tänään he menivät paljon pidemmälle. Minä näin, miten he lähtivät kaksijalkalasta. He jättivät sinut yksin, koska eivät voineet ottaa mukaansa.”
Kyyneleet kihosivat Rubiinin silmiin, eikä hän saattanut uskoa kuulemaansa. Silverin täytyi valehdella. Eivät Byron ja Safiiri olisi hylänneet häntä tällä tavalla. ”Sinä valehtelet!”
Silver pudisteli päätään onnettoman näköisenä. ”Voi kun se olisikin niin, mutta juuri siitä syystä minä olen täällä sinun kanssasi. Kun sain selville heidän aikeensa, päätin tulla katsomaan, miten sinä jakselet. Päästessäni paikalle huomasin talon olevan tulessa. Ilmeisesti kaksijalkasi onnistui nakkaamaan sinut ulos ikkunasta ennen omaa katkeraa loppuaan, ja niinpä minä löysin sinut makaamasta talon vierestä lasinsirpaleiden keskeltä.”
Monet erilaiset tuntemukset poukkoilivat pienen Rubiinin sisällä sellaisella vauhdilla, ettei pentu pysynyt tasalla omista ajatuksistaan. Hän ei pystynyt ymmärtämään yhtään mitään, mitä Silver oli juuri hänelle kertonut. Kuitenkin siinä mielentilassa ja tilanteessa ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän se, että Silver puhui totta. Puhui totta siitä, että Byron ja sisko todella olivat lähteneet ja jättäneet hänet kahden Ukon kanssa. Heidän oli täytynyt pitää Rubiinia taakkana. Miksi he muuten olisivat lähteneet niin salamyhkäisesti? Johtuiko se siitä, että Rubiini ei voinut olla pitkiä aikoja auringossa? Eihän hän voinut itse sille mitään! Miten epäreilua!
Hiljainen nyyhkytys särkyi kovaääniseksi parkunaksi surun ja vihan ottaessa vallan. Rubiini oli tyrmistynyt ja tolaltaan, kerta kaikkiaan niin avuton, ettei kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Vastahakoinen Silver tuli istumaan hänen lähelleen. Varovasti kolli taputti häntä selkään pitkällä, kapealla hännällään, ja Rubiini painautui kissan jalkaa vasten, aivan kuten oli tehnyt Byronille, kun hänellä oli ollut paha olla. Byron oli pettänyt hänet. Sisko oli pettänyt hänet. Kaikki olivat saastaisia huijareita, eikä Rubiini aikonut antaa heille anteeksi. Nämä haavat eivät paranisi ikinä, kuten eivät paranisi nekään, jotka juovittivat hänen kasvojaan ja kehoaan.
//562 sanaa
