Rubiini
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ajan virta tuntui Rubiinista tavoittamattomalta. Hän oli tippunut sen aalloilta jo kauan aikaa sitten, ja nyt hän sitkutteli päivästä toiseen ajantaju sumentuneena. Kauanko siitä, kun he olivat palanneet kaksijalkalaan? Kauanko siitä, kun Pähkinä oli kuollut? Kauanko siitä, kun hän oli leikkinyt Safiirin kanssa Ukon mökissä? Kaikki ne olisivat yhtä hyvin voineet tapahtua eilisen aikana.
Rubiini rappeutui. Häntä söi sisältä päin jokin pimeä, kamala, kavala olento, joka sai hänet käyttäytymään toisinaan aivan päinvastoin kuin yleensä. Joskus hän havahtui hereille vuoteestaan ja huomasi ympärilleen piiriin asetetut hiirten ja rottien kallot. Silverin mukaan hän oli tuonut ne siihen itse, mutta hänellä ei ollut moisesta minkäänlaista muistikuvaa. Se oli pelottavaa.
Hän kadotti itsestään joka päivä enemmän, ja välillä hänestä tuntui, että hänestä oli jäljellä enää pelkkä kävelevä ja hengittävä kuori ilman sielua.
Tänään hän oli kuitenkin elossa, etenkin juuri tällä kyseisellä hetkellä. Hän kuikisteli Leopardin takaa sydän tykyttäen ja katseli suurikokoista, kellanpunaista naarasta, jonka syvänsinisissä silmissä oli uhmakas palo, kun tämä väläytteli varoittavasti hampaitaan itseään lähestyville Arvelle ja Mesiläiselle.
“Jos tulet mukaamme vapaaehtoisesti, sinun ei käy kuinkaan”, Arpi vakuutti naaraalle rauhallisella äänellä, mutta kollin hännänpää nyki hieman.
“Niin varmaan”, naaras murahti takaisin, ja tämän kurkusta kumpusi murina.
Rubiini työntyi Leopardin ohi ja asteli Arven ja Mesiläisen väliin. Hän ei saanut katsettaan irti kissasta, ja epäuskoinen ilo kupli hänen sisällään. “Safiiri?”
Safiirin katse välähti häntä kohti, ja tämä katsoi Rubiinia ensin kulmat epäluuloisesti kurtussa, kunnes oivallus kirkasti hänen ilmeensä. “Rubiini? Oletko se todella sinä?” sisaren ääni murtui.
“Safiiri!” Rubiini kiljahti riemuissaan ja syöksähti kellanpunaista naarasta kohti. Hänen kurkussaan hyrisi syvä, onnellinen kehräys, kun hän kieroi kuonoaan pentuetoverinsa poskea vasten. Safiiri vastasi kehräykseen, ja tämä hukutti Rubiinin kasvot helliin nuolaisuihin.
”Luulin sinun kuolleen”, Safiiri sai sanotuksi heidän kiehnättyään hetken toistensa ympärillä. Hänen katseensa kulki pitkin Rubiinin arpista turkkia. ”Mitä sinulle on tapahtunut?”
Rubiinin kurkkuun nousi pala. ”Ukko pelasti minut tulipalosta. Hän rikkoi ikkunan ja nakkasi minut sen läpi turvaan”, hän selitti ääni väristen muistellessaan sitä kohtalokasta päivää, jolloin hänen koko elämänsä oli mullistunut peruuttamattomalla tavalla.
”Ukko ei selvinnyt”, Safiiri naukui hiljaa, vaikka Rubiini sen jo tiesikin. ”Byron löysi hänet tupertuneena savun keskeltä, mutta sinusta ei näkynyt jälkeäkään.”
”Mitä?” Rubiinin katse terävöityi, ja hän katsahti sisarensa sinisiin silmiin hämmentyneenä. Miten Safiiri ja Byron olivat voineet olla palopaikalla, jos he kerran olivat Silverin mukaan hylänneet Rubiinin ja lähteneet kahdestaan jonnekin?
”No niin, ehditte rupatella myöhemminkin, nyt täytyy liikkua”, Arpi mörähti keskeyttäen siskosten keskustelun. Yksisilmäinen kolli oli kiertänyt Safiirin taakse ja lähti patistelemaan tätä Yhteisön pesäpaikan suuntaan tylysti.
Safiiri ei kuitenkaan vastustellut tällä kertaa, ja hän pysytteli visusti kiinni Rubiinissa partion lähtiessä etenemään verkkaisesti. Rubiini ei kuitenkaan voinut lakata ajattelemasta sitä, minkä hänen siskonsa oli juuri kertonut hänelle. Hänen käsityksensä menneisyydessä tapahtuneista asioista oli tullut risteyskohtaan.
”Tervetuloa Kujakissayhteisöön, Safiiri”, Päivänsäde toivotti häntäänsä huiskauttaen punertavaturkkiselle naaraalle, joka seisoi hänen edessään jännittyneenä. Rubiini odotti vähän matkan päässä Arven kanssa, kun Yhteisön johtaja tarkasteli uutta tulokasta. ”Mahdat olla uupunut matkasta. Mutta ei hätiä mitiä, me pidämme huolen siitä, että saat syötyä ja levättyä kunnolla, jotta voimasi palautuvat. Yhteisö pitää aina huolta omistaan.”
Safiirin hännänpää nytkähti vaivaantuneesti. ”Olen vain ohikulkumatkalla. En tullut liittymään mihinkään”, tämä naukaisi, eikä se tuntunut yllättävän Päivänsädettä.
”Paikkasi Yhteisössä oli sinetöity jo sillä hetkellä, kun astuit käpälälläsi tähän kaksijalkalaan”, tummanharmaa naaras tuhahti huvittuneesti ja sipaisi hännällään Safiirin kylkeä ohimennessään.
Rubiini näki Safiirin ojentelevan kynsiään ja loi sisareensa anovan katseen, yrittäen pyytää tätä olemaan tekemättä mitään typerää. Safiiri kaiketi huomasi hänen ilmeensä, sillä tämä veti kyntensä sisään ja antoi karvojensa silottua, vaikkakin tämä seisoi yhä hyvin jäykän näköisesti Päivänsäteen edessä.
”Rubiini, joka taitaakin olla sinulle entuudestaan tuttu, näyttää sinulle paikkoja ja missä nukut”, Päivänsäde lausahti lopulta, kun tilanne oli hieman rauhoittunut. Vaikutti siltä, että johtaja oli odottanut Safiirin seuraavaa siirtoa ennen lopullisen käskyn antamista. Kenties hän oli halunnut nähdä, oliko tulokas ollut valmis haastamaan hänet. ”Toivottavasti viihdyt kanssamme.”
Rubiini tepasteli Safiirin viereen. ”Tule, minä vien sinut kierrokselle”, hän sanoi ja viittoili hännällään heidän takanaan olevan portaikon suuntaan. Safiiri näytti edelleen hieman epäileväiseltä vilkaistessaan vuorollaan ensin vähän matkan päähän siirtynyttä Päivänsädettä ja sitten siskoaan. Lopulta tämä lähti kuitenkin Rubiinin mukaan.
”Sinun petisi voi tulla tähän minun petini viereen”, Rubiini intoili päättäessään kierroksen pesässä hänen, Silverin ja Nefirin nukkumapaikkojen luo. ”Voin auttaa sinua etsimään pehmeimmät petitarvikkeet.” Hän kääntyi katsomaan siskoonsa hymyillen, mutta tajusi pian, että tämän huomio harhaili ihan jossakin muualla.
Safiiri tarkkaili ympäri alakertaa levittäytyneitä kissoja pörhistellen karvojaan kuin nurkkaan ahdistettu petoeläin. Hän taisi tuntea siskonsa tuijotuksen, sillä kohta tämän siniset silmät kääntyivät Rubiinia kohti. Rubiini näki niissä huolta ja epäluuloa.
”Kauanko olet ollut täällä näiden kissojen seurassa?” Safiiri sihahti ääntään madaltaen ja vilkuili ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun yllättäen loikkaavan hänen kimppuunsa.
”En osaa sanoa tarkkaan”, Rubiini räpytteli silmiään hiukan häkeltyneenä sisarensa oudosta käytöksestä. ”Siitä on jo useampi vuodenaika kun Yhteisö otti meidät hoteisiinsa.”
Safiirin kulmat kurtistuivat. ”’Meidät’?”
Rubiini nyökäytti päätään, ja tajusi sitten, ettei ollut vielä kertonut Safiirille Silveristä ja Nefiristä – tai Pähkinästä! ”Niin, minut ja ystäväni! He taitavat olla nyt ulkona, mutta esittelen teidät, kunhan he tulevat takaisin”, hän lupasi innostustaan peittelemättä. ”Yhden heistä sinä taidatkin tuntea.”
“Niinkö?” Safiiri kummastui. “Kenet?”
Silloin sisäänkäynnin luota kuului tömähdys. Silver hyppäsi ikkunalaudalta lattialle muu partio perässään. Kolli huomasi saman tien Rubiinin seurassa olevan Safiirin, ja tämän silmät kapenivat viiruiksi. Rubiini nosti häntänsä iloiseen tervehdykseen, mutta Safiiri ei vaikuttanut olevan jälleennäkemisestä mielissään. Naaraan selkäkarvat väreilivät epäluuloisesti Silverin tullessa lähemmäs.
“Safiiri, muistat kai Silverin?” Rubiini tepasteli kollia vastaan ja puski päällään tämän poskea tervehtiessään. “Hän on pitänyt minusta huolta aina tulipalosta asti, enkä olisi varmasti selvinnyt ilman häntä.”
Kun hän kääntyi uudestaan sisareensa päin, hän huomasi, että naaras oli pörhistänyt kaikki karvansa. Safiirin kurkusta kumpusi uhkaava murina, joka sai Rubiinin hätkähtämään hieman. Mikä siskolle oli tullut yhtäkkiä?
“Sinä!” Sana tuli ulos naaraan suusta murinana.
Silver seisoi Safiirin edessä jäykkänä, pää ylhäällä. Kollin ilmeestä oli vaikea tulkita, mitä ajatuksia sen taakse kätkeytyi.
“Oletpa sinä kasvanut”, Silver lausahti lopulta ja kallisti vähän päätään.
“Miksi sinä olet täällä? Miksi olet Rubiinin kanssa?” Safiiri tiukkasi, ja Rubiinista näytti jo hetken ajan siltä, että tämä kävisi kohta Silverin kurkkuun kiinni.
“Parempi kysymys on, miksi sinä olet täällä?” Silver tuijotti Safiiria silmiään räpäyttämättä.
“Mitä?”
“Sinä ja Byron hylkäsitte Rubiini-rukan vailla minkäänlaisia tunnontuskia.” Rubiini tunsi Silverin laskevan häntänsä lavoilleen. “Hän olisi kuollut, ellen minä olisi sattunut näkemään teidän lähtöänne aiemmin sinä aamuna ja mennyt tarkistamaan, että hänellä oli kaikki hyvin.”
Rubiini tunsi palan jämähtävän kurkkuunsa. Hän yritti olla tempautumatta tuskaisen muiston matkaan.
“Mitä ihmettä sinä selität?” Safiiri sähähti epäuskoa äänessään. “Emme me häntä hylänneet!”
“Rubiini taitaa olla eri mieltä”, Silverin katse lipui Rubiiniin, joka oli ahdistuksissaan vetäytynyt kasaan turkkinsa sisällä. Hänen päänsä sisällä oli käynnissä sota, jossa menneisyyden tapahtumien risteävät tarinat yrittivät selvittää, kumpi piti paikkansa, ja se repi hänen mieltään riekaleiksi.
“Rubiini…” Safiirin sinisiin silmiin syttyi huoli, jonka tilalle palasi kuitenkin pian kipinöivä viha, kun hänen katseensa siirtyi takaisin Silveriin. “Millaisilla valheilla olet täyttänyt hänen päänsä?”
“Valheita täällä kerrot vain sinä”, Silver tuhahti.
Siinä samassa Safiiri loikkasi Silveriä päin hurjan ärinän saattelemana. Silver reagoi hyökkäykseen nopeasti, ja kohta kaksikko kieri jo pitkin lattiaa yhtenä huitovien kynsien ja häntien pyörremyrskynä. Rubiinin sydän kiihdytti lyöntejä, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi, kun hän seurasi kahden kissan rajua yhteenottoa. Hänen näkökenttänsä reunat alkoivat mustua.
Sitten kaikki kävi jälleen järkeen. Hän näki edessään kaksi Pähkinää. Kissat kiemurtelivat toistensa kimpussa kuin taistelevat käärmeet. Rubiinia alkoi hihityttää. Hän hihitti ensin hiljaa itsekseen, mutta vähitellen se voimistui maaniseksi käkätykseksi. Pähkinät pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan häntä.
Rubiinin ympärillä kaikuivat äänet. Ne anelivat häntä päättämään kärsivän ystävänsä tuskan. Vain hän yksin voisi auttaa Pähkinää.
Niinpä hän ei aikaillut syöksyessään äkkiarvaamatta lähimpänä olevan Pähkinän kurkkuun kiinni. Pähkinä rimpuili hänen otteessaan, ja Rubiinista kuulosti aivan siltä kuin naaras olisi kiittänyt häntä. Hän puri hampaansa yhä syvemmälle ja tunsi lämpimän veren tulvahtavan kielelleen. Sitten hän repäisi.
Pähkinä kaatui maahan velttona, mutta hänen kasvoillaan oli kiitollinen ilme. Rubiini oli tehnyt hyvän työn. Hän kääntyi kohti vieressä olevaa toista Pähkinää, joka oli odottanut kärsivällisesti omaa vuoroaan päästä kärsimyksistään.
Ennen kuin hän ehti auttaa toista Pähkinää, hän tunsi jonkun törmäävän häntä päin sellaisella voimalla, että se kaatoi hänet kumoon.
Päivänsäde seisoi Rubiinin yllä tuima ilme naamallaan. Rubiini haukkoi henkeä, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Hän maistoi suussaan veren.
“Mitä tapahtui?” hän veti vapisten henkeä. Hän käänsi päätään ja oli vähällä hypätä turkistaan nähdessään parin viiksenmitan päässä omistaan Safiirin elottoman vääristyneet kasvot ja tämän kaulassa olevan verta pulppuavan haavan. Vähän matkan päässä Silver seisoi taka-alalla tyrmistyneen näköisenä.
Tapahtumien kulku valkeni äkkiä Rubiinille, ja yhtäkkiä hänelle tuli sanoinkuvailemattoman etova olo, kun hän tajusi maistavansa sisarensa veren kielellään. Hän oli tehnyt tämän. Hän oli tappanut Safiirin. Eikä hän muistanut siitä mitään.
“Tapa minut”, sanat olivat juuttua hänen kurkkuunsa.
Päivänsäde höristi korviaan. Rubiini käänsi itkuisen katseensa anellen naaraaseen. Hän ei halunnut enää elää tässä jatkuvassa epätietoisuuden kierteessä, epätoivoisesti arvuutellen, kuinka pitkä aika siitä oli, kun hän viimeksi oli ollut oma itsensä. Hän ei halunnut enää ottaa sitä riskiä, että satuttaisi ketään muuta itselleen tärkeää kissaa.
Päivänsäde kaiketi pystyi lukemaan nuo ajatukset hänen kasvoiltaan, sillä tämä nyökäytti miltei huomaamattomasti päätään ja maukui sitten: “Hyvä on.”
Kuolema kurotteli pitkillä, käyrillä kynsillään Rubiinia kohti. Hänen mielensä oli vallannut tyyneys, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, ja ensimmäistä kertaa hän tunsi rauhaa.
“Pähkinä, minä olen tulossa.”
//R.I.P.
