Rubiini
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Kotikisu |
Iltapäiväaurinko paistoi tuhruisen ikkunaruudun läpi pieneen tupaan. Rubiini näki lattiatasolle kiilautuvassa valonsäteessä leijailevan pikkuruisia hiukkasia ja yritti napata niitä. Safiiri seurasi hänen puuhiaan hieman kauempaa, Ukon vierestä sohvalta. Rubiini loikkasi korkealle ja huitaisi kömpelösti ilmaa pikkuisella tassullaan, mutta kouraisikin vain tyhjää. Hän oli tehnyt tätä ennenkin, mutta ei siltikään käsittänyt, miksei koskaan onnistunut saamaan kiinni edes yhtä hiukkasta. Ne olivat liian vielä nopeita ja ovelia hänelle, mutta ehkä sitten, kun hän olisi vähän isompi, hän voisi saada sellaisen kiinni.
Ovelta kuului rapinaa. Safiiri nosti päätään sohvalla ja Rubiinikin kääntyi äänen suuntaan. Puisen oven läpi hän kuuli Byronin tuttua nau’untaa. Ukko nousi puhisten ylös sohvalta ja käveli hassun näköisesti ontuen ovelle. Jättiläinen raotti ovea sen verran, että Byron pääsi livahtamaan sisälle. Safiirikin loikkasi alas sohvalta ja kipitti Rubiinin kanssa kasvatti-isäänsä vastaan. Kollin turkki tuoksui raikkaalta ja aurinkoiselta. Rubiini hieroi itseään sitä vasten.
”Mitä siellä näkyi?” Safiiri kuulusteli. Hänen valkoiset viiksensä väpättivät, kuten ne aina tapasivat tehdä, kun naaras oli keskittynyt johonkin. Tällä kertaa sisar oli keskittynyt kuuntelemaan Byronin raporttia talon ulkopuolelta. Rubiinikin halusi kuulla, mutta paljon mieluummin hän olisi halunnut mennä itse ulos. Byronin mielestä he eivät kuitenkaan olleet vielä valmiita siihen.
”Vain pari hassua kaksijalkaa ja koira”, Byron maukui karhealla, matalalla äänellään. Hänen silmissään oli lämmin, itsevarma tuike, josta Rubiini tiesi olevansa turvassa. Hän tiesi voivansa luottaa tuohon kolliin hengellään, koska olihan kolli vannonut pitävänsä heidät suojassa julmalta ja pelottavalta maailmalta.
”Milloin me päästään ulos?” Rubiini kysyi sitten, sillä ei malttanut enää odottaa, että kolli itse tarjoutuisi viemään heidät kierrokselle. Byron katsahti häneen kulmiaan kohottaen. ”Ei meille tapahtuisi mitään, kun sinä olet kanssamme!” hän jatkoi maanittelevaan sävyyn. Safiiri tuli hänen vierelleen ja loi isoon kissaan anovan katseen.
”Jooko, Byron! Se olisi tosi kivaa!”
Laikukas kolli katsoi heitä pää vähän kallellaan. Hän selvästikin puntaroi mielessään ajatusta, ja Rubiini todella toivoi, että puntaroiminen kääntyisi vielä heidän edukseen. Hän halusi niin kovin nähdä, miltä talon ulkopuolella näytti!
”Hyvä on, mennään sitten.”
Rubiini ja Safiiri kirkaisivat innostuksesta yhteen ääneen. Safiirin perässä hän kipitti ulko-ovelle ja rupisi kynsimään sitä tohkeissaan, odottaen Ukon tulevan avaamaan sen. Byron tassutteli heidän viereensä ja kutsui naukaisemalla vanhan kaksijalan heidän luokseen. Ukko könysi ylös sohvalta ja lähti vaappumaan heitä kohti jotakin omalla oudolla kielellään jupisten. Rubiini pyöri ja hyöri vanhuksen kahden pitkän jalan ympärillä kärsimättömänä, ja Byron loi häneen lempeän toruvan silmäyksen.
Ovi aukesi narahtaen. Rubiini livahti ulos kapeasta raosta ja oikein säikähti tassujensa alla tuntuvaa kylmyyttä. Hän loikki alas harmaita kiviportaita pitkin, kunnes pääsi alas nurmikolle. Vihreät, märät korret kutittelivat hänen polkuanturoitaan, ja raikas tuulenvire pörrötti hänen turkkiaan. Safiiri tassutteli hänen vierelleen nostellen jalkojaan korkealle, ilmeisesti myöskin vieroksuen märkyyttä.
Rubiini kosketti sisarensa lapaa kuonollaan ja huusi: ”Hippa!” ja käännähti sitten kannoillaan, lähtien viilettämään toiseen suuntaan. Hän kompasteli liukkaalla maalla, ja sisko saavutti häntä kovaa vauhtia. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän ei enää kuullutkaan Safiirin ajavan häntä takaa. Hän liusui pysähdyksiin hengästyneenä ja katsahti taakseen ihmetellen, mihin toinen oli jäänyt. Safiiri seisoi paikallaan ja tuijotti hänen ohitseen. Byron hölkkäsi pihan toiselta puolelta Safiirin takaa heitä kohti tuima ilme kasvoillaan.
”Tervehdys, pikkuiset.” Rubiini säikähti takaansa kuuluvaa ääntä. Hän kiepahti ympäri ja näki laihan, pitkäjalkaisen kollin, jolla oli hopeanharmaa turkki, jossa oli mustia laikkuja. Kissan keltaiset silmät tarkkailivat häntä uteliaasti.
”Silver!” Byron jylisi jo kaukaa, ennen kuin oli ehtinyt Rubiinin vierelle. ”Sinulla ei ole mitään asiaa näille maille!”
Silveriksi kutsuttu kissa kallisti päätään ja katsoi huomattavasti itseään isompikokoisempaa kollia virnistäen. ”Byron. Hauska nähdä. Tuntuu, että olet taas kasvanut sitten viime näkemän.”
Byron paljasti hampaansa. ”Häivy, Silver! Täällä ei ole sinulle mitään!”
Silver katsoi Byronia hetken, sitten hänen silmänsä siirtyivät taas Rubiiniin ja Safiiriin, joka oli hipsinyt hänen vierelleen. Byronin murina voimistui. Lopulta tämä syöksähti Silveriä kohti kynnet paljastettuina ja hurjasti sähisten. Silver ampaisi juoksuun sihahtaen. Byron jahtasi häntä takaa metsän reunalle asti, kunnes käännähti ympäri ja palasi takaisin heidän luokseen.
”Sisään siitä”, hän mörähti ja tuuppasi Rubiinia eteenpäin. Rubiini kipitti kiireen vilkkaa ovelle. Hän ei ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut. Eikä hän olisi ikimaailmassa uskonut Byronin voivan olla niin hurjistunut ja pelottava. Oikea peto.
//661 sanaa
