Rubiini
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Vietettyään puoli kuuta kaksijalkalassa, Rubiini oli ehtinyt jo tottua koviin ääniin eikä hänen anturoitaan enää arastellut kävellä karheilla kivipinnoilla. Hänen haavansa olivat kutakuinkin parantuneet, vaikka suurimmasta osasta jäisi arpi. Etenkin hänen naamaansa juovittivat pitkät, rumat arvet, mikä ei sinänsä ollut eduksi hänen ulkoiselle puolelleen, sillä naaras ei ollut outojen punaisten silmiensä takia muutenkaan mitään erityisen miellyttävää katsottavaa. Silver oli kuitenkin sanonut, että arvet tekivät hänestä taistelijan näköisen. Kunhan hän vain vähän vielä kasvaisi, karskeimmatkaan korstot eivät tohtisi ryhtyä koitokseen hänen kanssaan.
Silver oli saanut kiinni pulun heidän ollessaan kierroksella puistossa. Oli hämärä, eikä paikalla ollut enää kaksijalkoja, ellei mukaan laskettu paria hassusti hoippuvaa ja oudosti ujeltavaa yksilöä. Rubiini yritti pysytellä niistä mahdollisimman kaukana, sillä niiden liikehdintä oli niin arvaamatonta, että se pelotti häntä. Ukko ei ollut ikinä ollut tuollainen. Se saikin hänet miettimään, oliko Ukko asunut syrjässä muista kaksijaloista juurikin nimenomaisesta syystä.
”Tule syömään”, Silver kutsui Rubiinia, samalla kun repi pulusta pienempiä palasia hänelle syötäväksi. Rubiini lopetti kaksijalkojen vahtaamisen ja tassutteli häntä kippuralla hoikan kollin luo. Hän asettui erakon viereen istumaan ja odotti lupaa syödä.
Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä aivan kuin tyhjästä paikalle ilmestyi pari suurikokoista kissaa, joiden silmät kiiluivat häijysti kaksijalkojen pienten aurinkojen valossa. Silver nousi seisomaan hännänpää kevyesti nykien.
”Tervehdys. Millä asialla liikutte?” hän kysyi rauhallisesti, silmäillen tulijoita arvioivasti.
Toinen kissoista, suurikokoinen naaras, jolla oli pikimusta turkki, astui eteenpäin. Kissan katse käväisi heidän jaloissaan lojuvassa pulussa, ja vaistomaisesti Rubiini veti sitä tassullaan lähemmäksi itseään. Puluun ei kajoaisi kukaan muu kuin hän ja Silver!
Musta kissa ei vaivautunut tervehtimään. ”Tulimme hakemaan tuon pulun. Se on meidän alueellamme, joten se luonnollisestikin kuuluu meille.”
”Pötyä. Puisto ei ole kenenkään aluetta. Minä metsästin tämän itse ja aion myös pitää sen”, Silver vastasi kärkevästi. Rubiini yritti matkia hänen eleitään ja tuijottaa muukalaisia yhtä kylmänrauhallisesti, vaikka hän tunsikin vatsanpohjassaan inhottavaa kutinaa.
”Me emme tulleetkaan pyytämään”, toinen kissa, harmaa kolli, sihahti uhkaavasti ja paljasti kyntensä. Musta naaras seurasi toverinsa esimerkkiä.
Silver kääntyi katsomaan Rubiinia terävästi. ”Ota pulu ja juokse piiloon. Tulen perässä.” Rauhallisuus hänen äänestään oli kadonnut. Nyt se oli pingottunut ja hätäinen, eikä se tuonut Rubiinille turvallista oloa. Hän ei olisi halunnut jättää Silveriä yksin, mutta ei myöskään rikkoa kollin käskyä. Niinpä hän tarttui osittain kaluttuun puluun ja lähti vaivalloisesti raahaamaan sitä kauemmaksi kolmikosta.
Harmaa kissa syöksähti häntä kohti, mutta Silver hyppäsi kollin eteen. Samassa jännite laukesi ja alkoi sellainen rähinä, joka kuultiin varmasti kaksijalkalan toisella puolella asti. Rubiini näki kynsien ja hampaiden välähtelevän sekasorron keskellä, ja se sai hänen omiin käpäliinsä lisävauhtia. Pulua raahaten hän hölkytti eteenpäin, korvat takana riehuvaa taistelua jatkuvasti kuulostellen.
Jonkin matkan päässä oli pensas. Jotenkin hänen onnistui saada itsensä sekä pulun ruho ahdetuksi sen alla olevaan juurakkoon. Hurjistunut mouruna ja sähinä kuuluivat vielä hetken, kunnes tuli aivan hiljaista. Rubiini pelkäsi oman sydämen sykkeensä olevan niin kovaääninen, että se paljastaisi hänen piilopaikkansa.
Kesti hetki, ennen kuin hän kuuli askelten lähestyvän hänen piiloaan. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä ulos katsomaan, oliko tulija Silver vaiko jompikumpi kahdesta kissasta, jotka olivat yrittäneet viedä heidän pulunsa.
”Löysinpäs.” Samassa pensaan sisään työntyi leveä, musta pää, jonka pistävän keltaiset silmät porautuivat suoraan hänen sisimpäänsä. Rubiini kiljaisi säikähtäneenä ja yritti perääntyä, mutta juuret tulivat tielle.
Hän jo pelkäsi loppunsa koittaneen, kun naaras lopulta vain veti kärsineen näköisen pulun pois pensaasta ja katosi. Rubiini ei uskaltanut liikkua, ei hengittää. Missä Silver oli? Hänhän oli luvannut tulla heti perässä!
Rubiini odotti hetken, kunnes rohkeni astua ulos pensaasta. Kissoista ei näkynyt jälkeäkään. Hän vilkuili ympärilleen yrittäen nähdä Silverin jossakin, salaa peläten, että tuo oli jättänyt hänet. Lopulta hän löysi kollin makaamasta keskeltä polkua, suoraan yhden kaksijalkalan pienen auringon luomassa valokehässä. Hän vetäisi terävästi henkeä ja loikki erakon luo.
”Silver”, hän miukaisi varovasti, tökäten tassullaan kollin kylkeä. Aluksi Silver ei reagoinut siihen mitenkään, mutta kun hän oli tarpeeksi kauan tökkinyt ja tuuppinut tuota, tämä virkosi ja kohdisti sumean katseensa Rubiiniin.
”Ne saivat pulun”, Rubiini nyyhkytti pettyneenä itseensä. Jos hän olisi ollut yhtään isompi, ne kaksi eivät olisi edes yrittäneet ottaa sitä heiltä. Silver oli joutunut taistelemaan yksin kahta vastaan.
”Ei se mitään”, Silver tyynnytteli. Hän yritti nousta, mutta rojahti saman tien maahan kivusta ähkäisten.
Rubiini katsoi häntä punaiset silmät huolesta pyöreinä. ”Oletko kunnossa? Sattuuko sinuun?”
Silver makasi maassa raskaasti hengittäen. Hän sulki taas silmänsä, eikä enää vastannut Rubiinin kysymyksiin. Kolli hengitti yhä, mutta oli mahdotonta sanoa, kuinka pahasti tuo oli loukkaantunut. Turkista oli irronnut suuria tuppoja sieltä täältä ja joka puolella oli ikävän näköisiä jälkiä kynsistä ja hampaista.
”Minä haen apua”, Rubiini sanoi päättäväisenä ja kosketti kuonollaan Silverin otsaa. ”Odota sinä tässä, niin minä palaan pian. Voit luottaa minuun!”
Sen jälkeen hän vilkuili hetken ympärilleen, osaamatta sanoa, mihin suuntaan olisi parasta lähteä, jos hän mieli löytää jonkun, joka voisi auttaa. Lopulta hän päätyi lähtemään puiston ulkopuolelle, kaksijalkojen asuinalueelle.
Vaelleltuaan yksinään pimeillä kaduilla, hän lopulta löysi jonkun. Keskellä tietä seisoi valkoinen kissa, jolla oli harmaat jalat ja korvat. Rubiinista kissa ei vaikuttanut mitenkään erityisen uhkaavalta, joten hän päätti yrittää lähestyä tätä.
”Voitko auttaa minua?” hän kysyi tunnustellen. Kissa kääntyi katsomaan häntä kysyvänä. ”Silver on loukkaantunut!” Huoli ja pelko hänen sisällään kasvoivat hetki hetkeltä, kun hän vain kuvittelikin Silverin makaamassa yksinään keskellä puistoa, jossa hän oli helppoa riistaa koirille ja muille pelottaville kissoille.
Kissa katsoi häntä arvioivan näköisesti. Rubiini pelkäsi jo, että tämä kieltäytyisi auttamasta häntä, mutta sitten tuo sanoikin:
”Selvä, autan sinua ja kaveriasi sillä ehdolla, että annatte minulle riistaa. Enkä puhu mistään parista hassusta hiirestä.”
”Teen mitä vain!” Rubiini lupasi epäröimättä. Hänellä ei ollut varaa menettää ainoaa ystäväänsä. ”Hankin sinulle niin paljon ruokaa kuin vain jaksat syödä, kunhan ensin autat Silveriä!”
”Hyvä on”, kissa sanoi. ”Näytä tietä.”
Rubiini lähti johdattamaan muukalaista puistoon päin. Kun he pääsivät sinne, Silver oli yhä samassa kohtaa, kuin mihin hän oli tämän jättänytkin. Valkoinen kissa katsoi Silveriä epäluuloisena.
”Mitä hänelle tapahtui?”
”Silver oli napannut tosi ison pulun, mutta sitten kaksi jotakin öykkäriä tuli paikalle ja vei sen”, Rubiini selitti ja yritti estää itseään vikisemästä. Hänen oli näytettävä vahvalta Silverin vuoksi. ”Jos olisin ollut vähän isompi, olisin voinut auttaa häntä karkottamaan ne, mutta koska en ole iso, ne saivat pulun ja satuttivat Silveriä.”
Hän kyyristyi Silverin viereen surkeana ja rupesi nuolemaan tuon rähjäistä turkkia neuvottomana. Hän halusi saada Silverin takaisin kuntoon, jotta tämä voisi opettaa hänelle, miten metsästettiin ja miten luonnossa ja kaksijalkalassa liikuttiin. Hän tarvitsi Silveriä!
//Nefiri?
//1032 sanaa
