Ruska
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
”Meidän täytyy olla tästä lähtien erityisen varovaisia. Ruska ei saa poistua missään tapauksessa pesästä yksin, ja vältämme ulkona liikkumista kaikin mahdollisin tavoin”, Se tulisi olemaan tiivistys liikaakin tulevista ajoista, joka kylläkin sattui aivan tarpeeksi. Kiitos vain Corona ja Fetus, mitä menittekään tekemään. En minä ansainnut tätä kaikkea pesään vangitsemista! En minä edes ollut niin pieni.. Tiesinhän minä että suojellakseen minua he kaiken tämän tekivät, mutta en halunnut nyt ajatella sitä niin. En halunnut myöntää minkään vaaran läsnäoloa. Tämä kaikki, järjestelyt tekivät elämästä vain hankalempaa. Kai sydäntä raastavinta oli kuulla heidän kummankin huudot unissani. Vaikken ollut silloin siellä kun se kävi fetukselle, mutta muistin kyllä tarkasti joka kohdan Coronan kaappauksesta. Näin painajaisia enemmän kuin tahdoin myöntää, sekä opin hiljalleen hiipimään pesän suulle katsomaan tähtiä. Tietty se oli tyhmä ele, olisin voinut tulla kaapatuksi. Mutta osasinhan minä juosta ja tapella, osasin todellakin juosta ja tapella. Enkä todellakaan halunnut huolestuttaa vanhempiani, rakastin heitä sydämeni pohjasta, eivätkä he tienneet millaista oli kuulla jonkun huutavan viimeisiään joka yö. Tiesikö kukaan sitä? Tai no, viimeisiään, mitä minä puhuin. Toki en tiennyt, en voinut tietää oliko kolli enää elossa, mutta ajatusmaailmassani- ei, Ruska, hän on elossa. Vanhempani eivät haluaisi että minä menisin tähän suuntaan ajattelun kanssa. Sitä paitsi kyllä jonkun täytyi tietää, sillä olihan se klaani mistä emo oli olemassa. Oli paljonkin muita kissoja joita en ollut koskaan kohdannut.
”Aiommeko me pelastaa Coronan?”, Muistin yö tuulessa sen keskustelun jonka olin käynyt vanhempieni kanssa. Se todellakin puistatti turkkia. Se oli se hailea ääni tuulessa, sama ääni jolla aina Corona huusi minua juoksemaan. Ja anna minun sanoa, Corona, jos et palaa, minä lupaan juosta, juoksen niin hyvin kuin osaan.
”Se on liian vaarallista. Meidän täytyy vain toivoa, että Corona löytää tiensä kotiin”, Isä oli sanonut. Ei se ollut kummoinen asia, hänen pitäisi vain vaeltaa yksin ilman mitään tietoisuutta suunnasta tai tiedosta olimmeko me täällä kun hän palasi! Tietty me olimme! Olimme perhettä. Avasin kynteni kun ajattelin vain asiaa, tyhjiä lupauksia. Silti hän ei vain palannut ajan kanssa, vaikka kuinka kauan odotin.
”Hän selviää kyllä. Hän selviää aina”, Siinä oli se mitä halusin kuulla, jaksoin ehkä- kyllä jaksoin odottaa vielä kauemminkin.
”Entä jos ne kaksijalat vievät teidätkin, ja minä jään ihan yksin?”, Olin kysynyt, isä oli jo tottunut illallisiin kysely tuokioihin, vaikka niitä ei nyt hetkeen ollut ollut.
”Niin ei tule käymään, jos me olemme tarpeeksi varovaisia. Eivät kaksijalat ikuisuutta jaksa täällä pyöriä ja etsiä meitä”, Niin, epäilenpä tosiaankin, yhä he täällä olivat.
Dakota näytti minulle kiintoisaa tekniikkaa miten tiesi riistan liike suunnan. Enkä minä kuunnellut läheskään lainkaan. Mietin niitä juoksukilpailuita mitä meillä oli joskus ollut Coronan kanssa. Totta puhuen sen jälkeen en enää pitänyt kilpailuista, enkä enää halunnut lainkaan kilpailla. Mietin vain millaista olisi jos hän olisi täällä. Niin, ei paljoa Fetuksen läsnäolo haitannut, mutta Corona. Fetus viihtyi sentään omissa oloissaan.
“Saanko lähteä kävelylle? Tiedän että siellä on vaarallista mutta olen melkein yhtä suuri kuin sinä! Tai, no, en taida koskaan kasvaa noin isoksi”, valitin. Dakota räpäytti kahdesti silmiään hämillään kunnes katsahti emoni ja isäni suuntaan jotka pitivät meissä katseensa kun puhuivat. Dakota räpäytti korvaansa pienesti.
“Sinne ei edelleenkään kannata mennä yksin, edes täysikasvuisen kissankaan Ruska. Voit tosin kysyä emoltasi jos pääsisit kävelylle minun kanssani”, Hän aloitti. Huokaisin ja nostin suurin silmin häneen katseeni. Eikö hän tajunnut, ei se ollut sama asia! Minulla oli virtaa, halusin tehdä jotain! Katsoin Dakotaa hetken pohtien.
“Leikitään vain leikki tappelua, sillä voisi kehittääkin jotain tappelu taitoja ja liikkeitä!”, Innostui tapani mukaan katsoen naarasta. Hän nyökkäsi tietäen hyvin mitä tarkoitin. Kynsiä ei saanut käyttää, eikä toki kunnolla voimakkaan koska hän oli niin iso. Hän oli todellakin iso kokoinen verrattuna minuun. Minä olin pieni poloinen. Mutta hän ei ollut mikään paras tappelija. Ei siis ollut mahdotonta voittaa häntä tappelussa. Siniset silmäni kiilsivät onnesta, kun painauduin vaanimis asentoon. Hiivin toista lähemmäksi, hyökäten lopulta. koitin todellaki paria liikettä häneen, kunnes toinen sai minut painettua maahan selälleni taidokkaasti. Eikä! En voinut olla häviöllä! En näin! Sitten keksin, rentoutin lihakseni ja annoin hänen luulla voittaneensa ennen kuin ponnistin voimakkaasti takajaloillani maasta. Hän todellakin lankesi siihen! Tassujen heilunta jatkoi hetken kunnes sain suureksi yllätyksekseni- toivoin ettei tämä ollut vain hänen sallimansa voitto- hänet maahan tassuilleen häviölle. Hihkaisin innosta katsoen toista. Ja niin päivä jatkui.. ei oikein mitään kiintoisaa. En edes tänään päässyt saalistamaan mukaan, vaan jouduin pysyttelemään pesässä.
Illalla minulla riitti taas virtaa. Kuulemma yövartiossa olisivat Timi ja Dakota. Itse en illan tullen saanut unta, virtaa oli nyt liikaa. Katsoin hetken kun Merkurius ja Taivaslaulu nukkuivat, kunnes suljin silmäni taas hetkeksi. Mutta se ei vain toiminut. Toisaalta minua ei meinannut huvittaakaan nukkua jos kaikki mitä näin oli painajaisia Coronasta. En ollut koskaan maininnut painajaisistani emolle, en kokenut sitä niin suureksi asiaksi. Enkä tietänyt huomasivatko nuo valvomisiani. nyt he kumpikin nukkuivat kuin tukki. Mieleeni tuli taas hiipiä katsomaan tähtiä. En tiennyt miksi mutta jotenkin tunsin tähdet turvaksi, kuin niihin pystyisi nojautumaan tai ne olisivat apuna. mutta siinä minä taas menin. Tassutin pesän suulle katsomaan taivasta. Mieleeni pilkahti millaisia kissoja kuoloklaanissa oli. En ollut koskaan muistaakseni nähnyt ketään muuta kuin pienen erakko laumamme kissat joita meitä oli. Tosin muistin hämärästi hiljaisen naaraan. Mutta.. Se oli silti eri asia. Olivatko he erilaisia? Miten erilaisia todella? Miten erilaisia kissat pystyivät olemaan? Tietty emoni oli sieltä eikä hän ollut mitenkään poikkeava, mutta silti! Hän oli kertonut Kuolonklaanilaisten olevan vähän töykeitä mutta kylmiä tapauksia. Eikä kukaan heistä ollut töykeä, saati kylmä, joten minkälaisia he olivat? Tosin Fetus osasi olla omansa.. Mutta silti. Entä jos ottaisin selvää? Ei kukaan huomaisi jos olisin hetken poissa! Eihän? Ei varmasti. Haasteena oli siis ohittaa yövartiolaiset. Toivoin vain olevani tarpeeksi hiljainen sekä nopea päästäkseni heidän ohi. Ja niin aloitin hiipimisen. Mieleni tyhjeni, kun keskityin tarkkailemaan missä kaksikko piti silmänsä. He olivat nyt selkä kummatkin minuun päin, suoraan vastapäätä. Vilkuilin jatkuvasti heihin sekä maahan. Yksikin kivi niin jäisin kiinni! Minä kyllä selviän.. Jatkoin matkaa ja päästäen vähän ääniä. pian pääsin tarpeeksi kauas puiden suojaan että pinkaisin juoksuun, yritin yhä olla hiljaa, ja pian yötä tahditti vain puiden siivilöimä tähtien loiste ja tassujeni meno. Tämä oli jotain niin vapauttavaa, kun sydämeni hakkasi rinnassani nopeasti ja pystyin viimein näkemään maastoa jota en ollut nähnyt aikoihin. Missään ei enää haissut kaksijalka, vaan tuore luonto. Meni pitkään kunnes lopetin juoksun ja aloin hidastamaan, kävelin eteenpäin. Oli kuin hengästymisen myötä ajatukseni palasivat. Tämä oli aivan typerää! Kun he huomaisivat he kuolisivat huoleen, entä jos kaksijalka oikeasti nappaisi minut? Ei se niin tekisi, olin ennenkin päässyt karkuun, pääsisin nytkin. Mutta syvimmissäni tiesin etten voinut nyt palata vain takaisin mistä tulin, minun täytyi todellakin nähdä Kuolonklaanilainen! Jatkoin matkaa enkä oikeastaan ollut varma meninkö oikeaan suuntaan. Emo oli ainakin sanonut Kuoloklaanin reviirin olevan täällä päin.. Hän oli kertonut havumetsistä ja kimmeltävästä kauniista lammesta kun olin kysynyt. Mutta en todellakaan nähnyt pimeyden takia häntääni pidemmälle. Se ei pelottanut minua, vaan ennemmin lämmitti minua, oudosti. Tuntui kuin lämmin verho olisi kuorittu päälleni kun kävelin ainoastaan tähtien suojassa, olisin turvassa täällä. Ihan sama tulisiko kylmä, nälkä, osasin saalistaa ja suunnistaa ehkä vähän. En olisi vaarassa niin kuin koti pesässä koko ajan hoettiin, tai, no, vaarassa kun olin yksin. Olin niin huojentunut että pysähdyin hetkeksi nauramaan huojentumista. Kaikki se pelko, turhaan. Tähtien alla olin turvassa. Jatkoin kuitenkin pian matkaani, eikä ollut pitkään kun haistin.. Jännän hajun, se oli hyvin omituinen. Niin emo sen myös oli kuvannut, ominaistuoksu. Se oli raja. Minun ei koskaan pitäisi ylittää rajaa. Olin kauan sitten ylittänyt koti rajan, joten mitä menetettävää minulla nyt olisi? jatkoin rajan jälkeen matkaani rauhassa, kuuntelin metsän huminaa, etsien merkkejä kissasta. Meni aika pitkään ennen kuin kuulin haikeasti kissan.
“Menen edeltä leiriin Mustikkatassu, voit tulla perässä”, Joku sanoi, taas menin niin hiljaa eteenpäin kuin pääsin. Mustikkatassu? Outo nimi, mutta vähän kuin emolla! Ehkä hän oli niin kuullut Kuolonklaanilainen. Tassutin puskaan piiloon, vain nähdäkseni metsän vihreän silmäisen kollin aukiolla. Tai, no, näin hänet vain koska kuun valo saattoi osua oikeassa kulmassa juuri aukealle. Hänen turkkinsa olikin kuitenkin niin tumma etten nähnyt lainkaan oliko siinä jotain.. kuvitusta. Mutta täytyi sanoakkin että vaikkei ollutkaan, hänen sinettävä turkin kiiltonsa siinä kuun valossa oli jotain. En ollut tuntenut näin ennen, hän oli niin.. Wau. Hän oli kaunein asia mitä olin nähnyt.
”Selvä”, Kolli mutisi, hän kuitenkin epäröi, kuten minäkin epäröin. Halusin mennä puhumaan hänelle, mutta samalla.. hän teki minut epäröimään niin monella tavalla. Entä jos hän käännyttäisi mknut pois? Entä jos hän ei pitänyt siitä mitä näki? Mutta entä jos en näkisi tätä kollia enää koskaan uudestaan? Entä jos tämä olisi ainut kerta kun kohtaisin hänet? Ei se voinut olla. Tulisin tänne vaikka joka kerta, jotta näkisin hänet, en ollut koskaan nähnyt jotain sellaista. Mustikkatassu katsoi aukiota silmiään siristäen. Tiesin hänen nimensä, mutta yht äkkiä rohkeus mennä kyselmään kaikkea loppui. Tänne asti turhaan? Olivatko kaikki Kuolonklaanilaiset näin.. hurmaavia. Jos olisivat minulla olisi pahan laatuinen ongelma. Kolli lähti suuntaan jonne äskeinen äänen tuottaja oli mennyt, rennosti, kävellen. Hilalleen seurasin toista pusikosta, kunnes tein virheen, en katsonut eteeni, raksautin oksan tassuni alla. Kolli huomasi sen ja jännittyi. Itse pysähdyin siihen paikkaan kuin pelon kangistamana. Kuin olisin taas ollut kaksijalan edessä avuttomana. Olisin vain tarvinnut Coronan käskemään minua juosta. Tuskin hengitin kun kolli lähestyi minua. Onnekseni olin osunut alueelle jossa oli vadelma pensas, sekä edes vähän aluskasvillisuutta. Tai vähän ja vähän, ensin kunnon puska sen jälkeen vadelmapensas. Olin onnekas. En ollut matkalla nähnyt näin paljon aluskasvillisuutta yhteensä. Hyvä asia oli että pysyin kollista ainakin kaksi ketun mittaa kaukana, ala rinteessä, sekä jatkuvasti piilossa. Mutta nyt toinen lähestyi minua. Jos lähdin juoksuun toinen voisi hälyttää kenet vain paikalle, mutta entä jos.. Jos hän olisi käännytettävissä puhumalla. Kolli ei näyttänyt kovin vihamieliseltä tullessaan minua kohti, koska hän oli selvästi huomannut minut hänellä oli kaikki oikeus sihistä ja murista. Ja minulla juosta. Mutta siinä minä kyyristelin, lumoutuneena, turkki pörhistyen hiljalleen. Olin varma ettei tämä kyllä tappelun puolelle mennyt. Kolli kurkisti pensaan taakse missä olin ja hätkähti. Siinä me kumpikin seisoimme hämillämme. Hän tuijotti minua ja minä häntä. Oli selvää ettei hän tehnyt elettäkään tehdäkseen mitään. Jännitystä minusta katosi hiljalleen, kun nousin kyyrystäni. Oli selvää että piilottelu oli turhaa. Haitelin toisen ominais hajua hetken, niin kuin hän minun.
”Hei, olen Ruska”, Sanoin viimein. Noh, mikä parempi tapa aloittaa kuin esittäytyä. Kolli näytti yllättyvän ottaen askeleen taakse päin. Hän tarkkaili minua hetken hiljaa, ennen kuin uskolsi avata suutaan. Nyt kun hän oli pois kuun valosta, lähempänä, hän silti näytti lumoavalta. Nyt pystyin juuri ja juuri erottamaan tummemmat raidat hänen turkkssaan.
”Olen Mustikkatassu”, Hän mutisi aika hiljaa. Hän yhä katseli minua pitkään, kuin ei uskoisi minun olevan siinä. No en minäkään uskonut hänen olevan siinä.
”Sinun ei pitäisi olla täällä, tämä on Kuolonklaanin reviiriä”, Hän tokaisi. Hän ei tosiaankaan näyttänyt tyypiltä joka hyökkäisi kimppuuni. Hänestä ei olisi siihen. Hän oli niin.. pehmeä.
”Ei ehkä pitäisi, mutta en minä vaaraksi ole, halusin vain tehdä ystäviä”, Tokaisin. Kolli katsoi minua nyt hieman helpottuneempana, katsahtaen tosin taakseensa.
”En voi jäädä nyt.. mestarini suuttuu, sinunkin kannattaisi mennä”, Hän tokaisi, hän jätti katseensa jonnekkin taakseensa, eikä enää katsonut minuun. Itse tiesin sinisten silmieni kiiltävän onnesta.
”Selvä, löydän pois kyllä”, Tokaisin. Kolli nyökkäsi, suoden minulle pienen hymyn. Hänen turkkinsa näytti kuin pellavalta.. minun teki mieli kokeilla oliko se pellavaa.. Toinen kääntyi lähteäkseen ja minä jäin seisomaan siihen.
”Odota! Milloin näemme taas?”, Kysyin. Halusin todella nähdä toista, vaikka se merkkaisi toisten huolta. Hän ei selvästi ollut puhelias. Hänen äänessään oli nytkin niin paljon jännitystä. Se ei tosin merkannut etten halunnut nähdä häntä. Hän oli yhä komein asia mitä olin nähnyt ikään.
”Neljänneskuun päästä, auringonlaskun aikaan täällä. Älä pysy liian kauan odottamassa jos en ole paikalla”, Hän tokaisi. Nyökkäsin toiselle innoissani, kun hän oikeasti suostui. Äskeinen oli todella ollut outoa, mutta paras hetki hetkeen! Kolli kääntyi taas takaisin ja tällä kertaa ei pysähtynyt. Minäkin katselin tulosuuntaani iloisena ja lähdin takaisin kohti kotia.
Tällä kertaa en kiirehtinyt, ja se näkyi. Aurinko oli nousemassa kun palasin. Tietty olin miettinyt mitä sanoisin jos jäisin kiinni, mutta uskottelin itselleni etten jäänyt kiinni. En voisi jäädä kiinni. Mitä siitäkin seuraisi. Olisihan se toisaalta ihan valtuutettua kun minut oltiin lukittu jatkuvasti pesään tai silmätikuksi ilman syytä. Ja tämä oli oiva esimerkki etteivät kaksijalat siepanneet enää ketään! Jopa minä pieni haavoittuvainen pennun veroinen olin pärjännyt yksinäni yön. Kun yritin hiipiä aukiolle huomasin emon surkeana puhumassa Dakotalle ja Timille isän kanssa. Ketun papanat. Olin paljastettu. Tassuttelin puskasta esille, ja kaikkien aukiolla olevien katseet kääntyivät minuun. Toivoin etten haissut ihan Kuolonklaanille kaiken lisäksi. Mietin olisiko parempi kertoa totuus hurmaavasta kollista kuin valhdella. Pelkkä happi hyppy ei riittäisi syynä koko yön poissa oloksi? Sekä se vain hermostuttaisi muita lisää.
”Missä sinä olet ollut ruska? Tajuathan ettet vain voi hiipiä ulos noin vain kun kaksijalatkin ovat siellä? Eihän sinulle sattunut mitään?”, Emoni kysyi. Hymy nousi huulilleni kun tassutin toisen luokse. Kiehnäsin lohdutukseksi toisen rintakehää vasten nopeasti ennen kuin istahdi emoani vastapäätä.
”Ei, mitään ei sattunut. Minä vain.. Törmäsin erääseen”, Ajatuskin siitä sai minut takaisin yöhön. Emoni katsoi vielä enemmän huolissaan minua, odottaen tietoa lisää. Huokaisin kun avasin taas suuni.
”Lähdin omin päineni käymään kuolonlaanin rajalla, törmäsin siellä sini harmaaseen loistokkaaseen kolliin, jolla oli vihreät silmät. Halusin nähdä minkälaisia kissat ovat! Olen nähnyt vain pienen laumamme kissoja, joten minun on vaikea uskoa että on niin monen laisia kissoja”, Katsoin jatkuvasti emoni silmiin, paitsi silloin kun vilkaisin isääni. Hänellä ei ollut niin suuret reagtiot kuten ylensäkkään. Viimein isä avasi suunsa.
”Olisit voinut seikkailla jollain paremmalla ajalla, tai kun olet vanhempi ja vahvempi. Niin sinulle ei varmastikkaan käy mitään, luulen että sitä emosi hakee takaa. Kuoloklaanin raja on riskialtis paikka muutenkin”, Hän tokaisi.
”Te olette aina niin kuin voisin kadota joka hetki, keskitytte siihen miten tulevaisuudessa kaksijalat voivat viedä minut tai minulle käy kuin sisarilleni, emo etkö hetkeksi keskittyisi siihen että kerrankin olen tässä, olen kunnossa, enkä ole menossa minnekkään jos vain saisin vapautta! Ei tuolla metsässä enää edes haise kaksijalka!”, niin, he olivat minun mielestäni aivan liian suojelevia, mutta kyllä minä ymmärsin miksi. Kyllä minäkin rakastin heitä, mutta kaipasin happea, tilaa. Niin kuin se oppilaskin sai mennä minne halusi. Miksi klaanin ei tarvinnut pelätä kaksijalkoja mutta meidän tarvitsi! Hän ei ollut selvästikkään minua edes vanhempi kaameasti, joten miksi minun tarvitsi pelätä?
//2321 sanaa
//Mer? Taivas? Anteeks jos meni yli.
