Ruska
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Kuuntelin lopulta itku kurkussa isän saarnausta kuinka minun ikäiseni ei pitäisi tehdä näin ja kuinka se juuri vain todisti etten tajunnut sitä, tai ollut tarpeeksi vanha. Toki minä tajusin kollin pointin Kuolonklaanin vaarallisuudesta ja kaksijalkojen vaarallisuudesta, mutten halunnut. En todellakaan halunnut ymmärtää. En silti laskenut silmiäni isäni silmistä, vaan odotin milloin hänen ikuiselta kestävä saarnansa loppuisi. Sitten emo alkoi puhua, kertoen että mestarit tiesivät missä kissa aina meni. Niin he tiesivät! Mutta eivät olleet kirjaimellisesti jatkuvasti katsomassa. Nytkään en ollut saanut olla aukiolla ennen kuin siellä olisi joku katsomassa! Se oli kaukana vapauden määrästä minkä minä omasin. En kuitenkaan kohdannut suoraa emoni katsetta, vaan pidin sen maassa. Koko tilanne lähinnä huvitti minua. Olin melkein jopa parempi heitä suurimmassa osassa taidoissa, sekä he tekivät tätä. Toki olin pieni! Sille ei auttanut mitään. Ainoastaan turkkini pörheys oli ainoa pelastus pienuuteen. Mutten uskonut kasvavani enää lainkaan. Olin sanomassa emolleni vastaan, mutta päätin vaieta. Kyllähän sekin kertoi jotain että olin ylittänyt joen, eivät he enää sen jälkeen löytäisi takaisin palaamaani reittiä? Eihän? Mutta nyökkäsin vain. Sitten isä toi vaihteeksi Ahdistuksen peliin. Nostin häneen katseeni turhautuneena. Se oli väärä sana, olin toki ahdistunut, mutta se ei ajanut minua karkuun! Vaan vapauden jano! Corona oli ollut samanlainen, toivo että hänellä olisi ollut vanhemmat estelemässä vapautta. Mutta missä siinä oli elämä jos ei ollut vapautta liikkua missä haluaa ja kokea elämänsä uhkia? Mitä hänelle jäisi tassuihin kuolin pedillään. Sitten emo keksi mukamas rangaistuksen, joka ei ollut edes mitään uutta, he olivat sanoneet saman coronan ja fetuksen kadottua. Tämä ei siis muuttaisi elämääni mitenkään. Pudistin vain päätäni nopeaksi eiksi ennen kuin suljin suuni ja lähdin pesään. Tarvitsisin aikaa purkaa tunteitani ja nukkua. Tassutin sammalilleni, häntäni vihaisena puolelta toiselle poikkoillen. Luulivatko he että he oikeasti pitäisivät aisoissaan minua jos edes halusivat? En ollut enää pentu, tiesin jo kerran miten livahtaa ja tekisin sen mielelläni uudestaan. Kiepahdin pehmuksille ja yritin saada unta.
Niin, kuten sanoin ei se ollut vaikuttanut elämääni täsmälleen mitenkään, mutta sinä yönä isäni oli tarkoitus olla vartiossa. Hän kuitenkin teki yllättävän kuulutuksen, tunkeilijoita. Halusin rynniä ulos ja kohdata uudet kissat, emo kuitenkin kielsi sen, käskien odottaa pesässä. Niinpä minä jäin pesään kuuntelemaan tapahtumia. Kaksi vierasta, kenties. Joku klaani.. ei se ollut Kuoloklaani edes.. Oliko olemassa toinenkin klaani? He etsivät jonkun kissan.. Lauhalaukan poikaa. Hämmennyin tilanteesta kunnes muistin tarinan jota emo aina kertoi. Olin ottopentu, toki tiesin sen, mutta isäni oli klaanista, hän oli kadonnut ja muistaakseni hänen nimensä oli jotain sinne päin. Hyvä jos osaisin hengittää kun painauduin pesän seinään jäätyneenä. Sydämeni hakkasi nopeasti ja olin varma että se tulisi ulos rinnastani. Emon ääni kuului kun hän toisti nimen, ja sitten taas se vieras mutisi jotain. Kyllä, kaksi vierasta. Toinen puhui. Kuuntelin hänen ääntään, vaikka minulla oli vaikeuksia ymmärtää sanoja. Ei, kyllä ymmärsin ne, mutta uskoa niiden olevan totta. Sitten isä kutsui minua aukiolla. Kurkistin aluksi ulos, todeten sen ollen totta, kaksi vierasta, kollia, aika saman näköisiä. Tulin kokonaan ulos pesästäni emon vierelle. Toinen kissoista nyökkäsi, mutta tutkailin alkuun toista kissaa.. joka muistutti paljon minua, paljon. Sitten toista.
”Emo keitä he ovat..”, Mutisin vaikka olin hyvin kuullut osan keskustelusta. En vain uskonut totta.
”Hän on mesitähti, Eloklaanin päällikkö, ja hän.. on isäsi Ruska”, Emo tokaisi. Huomasin kuinka kireä ilmapiiri oli, mutta minä menin aivan lukkoon kun tuijotin ”isääni”. Hän oli nyt todella siinä? Mutta miksi? Miksi vasta nyt? Vedin syvään kuuluvasti henkeä aivan luukkoon mennen. Aivan ylikierroksille. Hän oli tosissaan tullut takaisin! Hän oli todellinen! Tarkoittiko se että emo oli todellinen? Katsoin maata kun aivan shokeeraantunut hymy levisi kasvoilleni. Aloin vain inisemään, ei mitään järkevää, vaan jotain joka kuulosti ”mimimäwäwaa”, Aivan hämilläni, nostaen katseeni vieraaseen kolliin taas, ja sitten Lauhalaukkaan, uskoin sen olevan hänen nimensä.
”Oikeasti?”, Kysyin. Tunsin monta katsettani turkissani, kunnes Lauhalaukka nyökkäsi hymyillen.
”Jes!”, mieleni teki melkein hyppiä ympyrää, mutta tietty en tehnyt niin. Hetken katsoin tähtiä hymyillen.
”Tulimme tänne toivossa että liittyisit Eloklaaniin”, Mesitähti tokaisi. Hänen nimensä oli outo, oliko hän tosissaan päällikkö? Tuoltako päällikkö näytti? Hän ei todellakaan muistuttanut Kuolonklaanilaiselta, tai siltä miltä emo kuulosti. Mutta kuolonllaani oli hyvin erilainen nimeltäänkin kuin eloklaani. En haluaisi olla keskellä ilkeitä kissoja ja kuoleman tuomioita. Mutta sitten vilkaisin vanhempiani, he olivat huolissaan, sen tiesin että he olivat huolissaan mitä vain valitsisin.
”Eloklaani? Metsässä on siis uusi klaani.. Ette kai ole samanlaisia kuin Kuolonklaanilaiset? Kylmiä?.. Minä.. Lähden mielulla..”, Katsoin surullisena vanhempiani. Kyllä kai he ymmärtäisivät? Eivät kai he mukaankaan voisi tulla. Olin yhä aivan.. shokissa, lukossa, enkä tietänyt mitä sanoa tai odottaa. Sitten mieleeni palasi Corona ja Fetus. En oikeasti pärjäisi ilman heitä. Tai pärjäisin, mutta minulla jäisi ikuisuuksiksi ikävä heitä. Niin minulla jäisi heitäkin ikävä.. mutten voinut kieltää että.. Halu tutustua klaaniin oli isompi, kai he ymmärtäisivät? Emo oli klaani kissa itsekkin! Tämä oli kuin yksi suuri seikkailu, sekä kai me joskus näkisimme vielä?
//788 sanaa
//Puhuttiin että taivas jatkais mutta kuka vaan läsnä olijoista
