Ruskapentu
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Minut löysi kolli, aivan pelottava, suuri, koli. En ollut eläessäni nähnyt näin suurta kissaa. Ehkä väsymykseni sekä kylmyyteni toivat siihen omat herkkunsa, mutta nyt katselin vain kollia helpotuksen sekä pelon sekaisena. Olin onnellinen että minut löydettiin, koska en tiennyt miten saada ruokaa, mutta toisaalta olin löytänyt aivan mahtavan seikkailun! Pääsisin kotiin, Emon lämpimän vatsan suojiin. Kolli antoi minun kiivetä selkäänsä, sekä kuljetti minua. Välillä huudahdin onnesta, tai töyssystä, tai kikatin helpottuneena, se sai kollin myöskin iloiseksi. Nyt me kummatkin olimme iloisia! Vieras kolli kuljetti minua eteenpäin, enkä kummoksunut asiaa sen enempää, olihan hän luvannut viedä minut emon luo. Mielummin uskoin häntä kuin jäisin sinne keskelle metsää. Kolli huhuili Fetusta, naaras ilmestyikin pian jostain. Tuo siristeli silmiään nähdessään minut. Olin aivan varmasti rapainen ja likainen. Kolli kuitenkin huokui lämpöä jota Fetus ei ikinä huokunut, joskus aistin samaa energiaa ruokkijassa, mutta hän oli yleensä vain alakuloinen.
”Likainen pallurammehan se siinä, laske hänet alas niin pesen moisen sottakasan. Missä viiletit oikein? Et olisi saanut lähteä pesästä, tämä ei toistu, ymmärrätkö?”, Fetus sihisi. Kuulin naarasta paistavan pelon, huolen, mutta samalla pienen vihan. Tuon vieraan kollin lempeys tuntui nyt kaukaiselta, tuo kuitenkin kumartui laskeakseen minut. Kömmin alas hieman harmissani, mutta kipitin emon tassuihin, kaipaisin pesua. Häpesin sitä että emoni täytyi torua minua vieraan kissan edessä, mutta mitä menin olemaan typerä. Nyökkäsin hänelle vahvistukseksi siitä että olin ymmärtänyt käskyn, tämä ei toistu. Katsoin hämilläni Emoni hetken, sillä naaraan turkki oli veressä. Mitä oli käynyt? Oliko hän kunnossa?
”Emo kuka tuo vieras kolli on? Miksi emme mene pesälle?”, Kysyin uteliaana. halliten intoani. Ehkei se ollut suorasanaista hallitsemista, vaan väsymystä. En ollut nukkunut metsän keskellä hyvin, joten olin uupunut ja märkä. Emo usein myös menetti hermonsa jos rimpuilin hänen pesunsa aikana, joten pysyttäydyin naaraan lämpimän kielen suojissa.
”Hän on Aavevarjo, kävi pikku.. sattumus ja lähdemme seikkailulle, saamme uuden pesän”, Emo kertoi, katsoin vieroksuen kollia, Aavevarjo? Hänellä oli samanlainen nimi kuin minulla, pitkä. Tosin se ei kertonut hänen olevan iso, vaan varjo, mitä hän ei ollut. Hän oli outo. Toisaalta, seikkailu! Jes! Naamalleni nousi into, näkisin ehkä jotain uutta, paljonkin uutta! Oma seikkailuni ei ollut ollut kovinkaan suuri, joten nyt minulla oli mahdollisuus nähdä maailmaa. Kuitenkin silmäluomeni tuntuivat raskailta.
”Et sinä aave etkä varjo ole”, Kerroin kollille ihmetellen, tuon hymy suureni ja hän katsoi minuun samaa lämpöä huokuen. Taas se outo lämpö, mitä emossa ei ollut. Emo oli kylmä, hän kyllä auttoi, mutta ei vaikuttanut ilahtuvan mistään mitä tein.. Hän ei ollut iloinen.
”Niin, en taidakaan olla, mitä teemme nyt? Löysimme pennun, palaammeko vain?”, Kolli kysyi Emolta, emo piti taukoa sukimisesta, tunsin kuinka päälaellani tupsu oli hassusti pystyssä, kömpelösti korjasin asian omalla kielelläni ja tassulla.
”Tulemme samaa matkaa, täytyy meidänkin pesä löytää”, Emo tokaisi entistä kylmenpänä. Vieras kolli, Aavevarjo ei näyttänyt tyytyväiseltä ratkaisuun, mutta ei ehtinyt sanomaan sanaakaan kun kummankin kissan turkit pörhistyivät, jossain kulki joku. Fetus nappasi minut nopeasti hampaisiin, päästäen Shh, sihahduksen, ei ääntäkään nyt. Emo pakitti, kauemmas äänen tulijasta, valmiina pinkomaan juoksuun. Näkyviin kuitenkin pelmahti likaisen valkoinen naaras mustilla pilkuilla. Tuolla oli suuret siniset silmät. Emoni rentoutui heti, eikä syyttä.
”Aavevarjo rauha, tämä on ystävä, Villisielu, hän voi ehkä selittää paremmin pennun.. Noh, pennun”, Emoni selosti. Katsoin ruokkijaani, joka katsoi minua. Toisen silmissä levisi huojennus, kunnes hän nyökkäsi Fetukselle. Aloin olla vähitellen väsynyt. Näin kuitenkin että naaras oli punaisen karvan peitossa, sekä tapaansa haisi siltä kuin olisi uinut vedessä jota tuli taivaalta. Hän haisi myös joltain muulta.. oudolle.. Tosiaan, taivaalta alkoi hiljalleen tihkuttaa vettä päällemme. Oranssihtavat lehdet peittivät puita ja maata. Se oli kaunista, näkymä siis. Kuuntelin hetken emoni askelia, tuon vaalean tassun astuvan havunneulas matolle, toistaen tasaista liikettä.
”Aavevarjo pysy johdossa toki”, Emo murahti nopeasti, muut olivat jääneet jälkeen vaihtamaan katseita, mutta emo oli nopea liikkeissään. Villisielu ja Aavevarjo kirivät emon rinnalle, mutta emo puolestaan jättäytyi taakse. Ihan kuin hän ei haluaisi minun kuulevan.. Minua ei haitannut, yritin parhaani erottaa maailman erilaisuutta pesän ulkopuolella. Sen kaikkia väriä, yksityiskohtia, hienouksia. Vatsani kurni, mutten valittanut, en pitänyt siitä.
”Mistä erotat aina hiiret täältä, tai muut saaliit? Mistä tuo kolli tietää minne mennä?”, Mutisin väsyneenä. Vannoin että pystyisin syömään vaikka kokonaisen hiiren jos en saisi maitoa. Olin toki myös väsynyt, mutta halusin nähdä maailmaa.
”Hajusta, sekä kuulen ne. Hän muistaa tien, sekä kulkee entisen hajureitin perusteella takaisin”, Emo kertoi. Hän oli liian tottunut vastaamaan kysymyksiini, sillä esitin niitä paljon!
”Miten voit kuulla ne? Täällä on niin paljon kuultavaa?” Ihmettelin. Naaras hymähti huvittuneena, tuolla meni hetki miettiä vastausta, mutta tiesin ettei tuo koskaan jättänyt minulle vastaamatta.
”Olen tottunut niin moneen ääneen että suljen ne pois”, Emo kertoi. Nyökkäsin miettien seuraavaa kysymystä jo.
”Mitä kävi? Mistä sait nuo haavat?”, Kysyin epäröiden. Asia oli painanut mieltäni siitä lähtien kun olin nähnyt naaraan uudestaan, mutta en ollut uskaltanut kysyä häneltä moista. Emo tosissaan pysyi hetken hiljaa.
”Kuoloklaani hääti meidät pesästä kun olit karannut, haavoituin ja lepäsin, kunnes etsin sinua, löysin apuvoimia. Sen takia emme myöskään palaa pesään, kuoloklaani ei halua meitä niin lähelle rajaa”, Emo kertoi. Nyökkäsin, haukotellen pehmeästi. Olin iloinen että karkaamiseni oli osunut juuri sopivaan kohtaan, minullekkin olisi muuten saattanut käydä hassusti. Olin tietty huolissani emosta, siitä että jos hänen haavansa saattaisivat tappaa hänet minä hetkenä tahansa, tai että nille kävisi jotain mikä tappaisi emon, mutta nyt emo ei reagoinut kuin olisi kuolemassa. En tosin tiennyt miltä kuolema näytti, saattoi olla et hän vain kaatuisi kyljelleen ja ei koskaan heräisi, sitähän kuolema tarkoitti, ei koskaan heräämistä. Näin ainakin emo oli minulle selittänyt. En halunnut että emo vaipuisi ikiuneen, haluaisin pitää hänet tässä, luonani.. Hänen lämpönsä, hajunsa, hassu ulkonäkö. Olin tullut siihen tulokseen että emo oli ainut omaa laatuaan. Kukaan muu kissa ei ollut samanlainen kuin emo, ei ainakaan uusi tulokkaamme. Se sai minut vahvistumaan asiasta. Toki Villisielun jalat olivat laihat, mutta eivät niin pitkät kuin emolla. Melkein toivoin että näyttäisin samalta kuin emo, mutta näköjään maailmassa ei ollut kahta samannäköistä, saati väristä kissaa. Jokaisella oli oma värinsä. Jos olisin kuin emo, ei emo olisi yksin hupsun kehon rakenteenss kanssa. Minäkin olisin silloin hupsu hänen kanssaan.
”Herätäthän minut kun olemme perillä”, Ennemmin tokaisin. Emo ei vastannut tähän, kun suljin silmäni, kuunnellen edestä kantautuvaa puheensorinaa, sekä luonnon ääniä. Jossain lintu lauloi vapaana, kaunista sävelmäänsä.. Jossain joku eläin liikkui, ilmeisesti hiiri tai vesimyyrä pöyhensi lehtiä. Haukottelin vielä kerran ennen kuin vaivuin rauhalliseen uneen.
//1031 sanaa
//Corona?
