Ruskapentu
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Oli käynyt jotain kamalaa, Fetus oli napattu! Kaksijalat olivat vieneet Fetuksen pois, eikä kukaan tuntunut tietävän minne kaksijalat suuntasivat. Olin pyytänyt emolta lupaa päästä etsimään Fetusta, mutta hän oli todennut että jos löytäisin minne kaksijalat olisivat laittaneet hänet he luultavasti nappaisivat minutkin. Enkä minä halunnut tulla napatuksi, Fetuksen kohtalo oli vain niin kaamean surullinen. Entä jos en enää ikinä näkisi häntä? Jos kaksijalat eivät palauttaisi häntä? Ei ollut reilua että he omivat kokonaan Fetuksen! Mekin tarvitsimme Fetusta! Kuitenkin kun Corona oli poissaoleva ja muutkin olivat huolissaan en uskoltanut puhua huolistani. Heidän täytyisi jatkuvasti olla hereillä minne vain menivät, eikä poikkeuksia saanut olla. Nyt anelin isää päästämään minut ulos leikkimään, koska en saisi mennä yksin minnekkään. Hän käski pyytää Coronaa mukaan. Nyökkäsin ja lähdin kohti Coronaa. Hänellä alkoi olla kohta pravuuri paikka istuessaan kiven päällä. Kun saavutin ruskean kollin, nykäisin hennosti toisen turkista. Tarkoitukseni ei ollut satuttaa toista, vaan ajatukseni oli täysin herättää toisen huomiota. Corona kääntyi katsomaan minuun päin heti. Hän oli ollut niin haikea.. Kai se johtui Fetuksen onnettomuudesta.
Voitaisiinko mennä katsomaan rajoja ulos? Minulla oli niin kivaa viimeksikin. Ja isä sanoi, että voin jos lähdet minun mukaan”, Isän mukaan olisi myös hyvä idea jos piristäisin Coronaa, tätä mallia hän ei tekisi mitään muuta kuin surisi, eikä olisi koskaan hyvä surra yksin. Eikä surullisena kannata jäädä vain sammalpedin pohjalle. Intoilin toki heti ulos menosta, sekä yhteisestä ajasta. Olin myöskin oppinut hyvinkin käyttämään anelevaa naamaani. Jos tarpeeksi sanoisi kauniisti yleensä kissat suostuisivat, eikös niin? Corona alkoi heti hymyillä, vaikka hän silti näytti hyvin vakavalta. Olin aivan varma että jos hän kaiket päivät istuisi tuolla kivellä muistelemassa vain menneitä pian hänet napattaisiin eikä hän itsekkään huomaisi sitä. Niin ajatuksissaan hän oli.
”Selvä, mutta olemme varovaisia. Et saa lähteä minnekään seurastani, onko selvä?”, Corona kysyi. Hän kohotti kulmiaan jääden oikeasti odottamaan vastaustani. Yleensä se oli pelkkä lausahdus ei minnekkään minun seurasta mutta nyt se oli kysymys. En minä muutenkaan matkoillamme minnekkään kadonnut muiden seurasta! Korkeintaan pilaillakseni puun taakse piiloon jossa sielläkin pystyin jatkuvasti kihisemässä katsomaan vahtijaani. Nyökkäsin hänelle pari kertaa innoissani. Jee! Kohta pääsisin ulos!
“Hei Merkurius, vien Ruskaa vähän ulos. Emme mene kauas”, Corona ilmoitti isälle. Isä nyökkäsi ja räpäytti silmiään tapansa mukaan. Corona näytti suunnan kun lähdimme kulkemaan lumisessa maastossa. Oli aina yhtä ihanaa lähteä kiertelemään paikkoja! Koskaan ei tiennyt miltä mikäkin näytti, paikat muuttuivat sään mukaan.
”Otettaisiinko juoksukisa?”, Uskoin jo valmiiksi toisen kieltäytyvän, koska ei ollut niin turvallista lähteä minnekkään rynnimään, saati lopettaa keskittymäs maastosta, kuitenkin anelin sitä. Täällä ei näkynyt mitään hälyttävää, saati haissut mitään epäilyttävää. Halusin kuitenkin pitää hauskaa, sekä juoksu kisat olivat aivan parhaita Coronan kanssa. Vedin naamalleni parhaan anelu naamani, toivoen sen toimivan kolliin.
“Selvä. Mutta vain tuonne lumikasan taakse asti”, Corona tokaisi. Olin melkein heti hyppimässä onnesta, mutta aloin piirtämään viivaa lumeen. Lähtöviiva. Se ei ollut kyse voitosta, saati kilpailusta, vain siitä että sain pitää hauskaa ystäväni kanssa.
”Valmiina?”, Aloitin. Me kummatkin asetuimme paikallemme, valmiina juoksemaan henkemme edestä. Corona nyökkäsi minulle, ja niin aloittaisin lähtölaskennan.
“Valmiina. Paikoillanne. Hep!”, Huudahdin. Corona ja minä lähdimme eteenpäin minkä pääsimme, lunta pöllysi toki takanamme kun juoksimme. Pidin katseeni tarkasti maaliissani, pian olisimme perillä, koko maailma katosi ympäriltäni kun juoksin, näin vain lumikasan ja minut. Yht äkkiä Corona juoksikin minut kiinni, tönäisten minua. Heräsin huomaten Kaksijalan mennen melkein paniikkiin. Tassuni eivät äkkiä ottaneet vastaan signaalia lopettaa, käännyin kuitenkin katselin olkani yli kun hädissäni kuulin Coronan huudon. Mitä minä teen! Minun pitäisi jäädä tänne häntä pelastamaan! En saisi jäädä kiinni. Mutta kaksijalka näytti niin suurelta, sekä pikku pesä niin pelottavalta. Ehkä corona pääsisi pois sieltä itse. Shokissa minä en tajunnut juoksevani, jalkani vain veivät minua. Hädissäni kyyneleet tulivat kun kuvittelin kaikkein pahinta. Juoksin suoraan kotiin. Entä jos hän kuolisi? Ei tulisi takaisin? Kaikki olisi syytäni! Minä sitä juoksukilpailua ehdotin! Minä halusin lähteä rajalle! Tätä siitä sai! Juoksin koko matkan, vaikka keuhkojani alkoi jo kirvellä. Kunnes näin emon. Kyyneleet valuen minä juoksin kaksikon luokse, yritin pihistä asiaa mutten saanut sanoja ulos. Emo ja isä tulivat lähemmäs, emo kysyen missä Corona on. Halusin vastata että tämä oli yksi typeristä kilpailustamme mutta tällä kertaa hän ei oikeasti tulisi. Nyyhkytin ja tasasin henkeäni.
”Lumikasalla he- he nappasivat Coronan”, Nyyhkytin, tunsin kuinka emoni sukaisi päätäni.
”Hän käski vain juosta! Olisin voinut varmasti pelastaa hänet tai tehdä jotain auttaakseni, se kaikki on syytäni nyt kaksijalat saivat hänetkin”, Sanoin panikoiden. Upotin kynsiäni maahan repien sitä peloissani. Emoni laski päänsä tasolleni. Katsoi minua tyynesti yrittäen saada selkoa tilanteesta.
”Rakas ei kaksijalkoja vastaan voi tapella, teit aivan oikein, ei ole mitään mitä et voinut estää”, Katsoin sitten isää hetken. Kyyneleeni yhä valuen. Emo katsoi isään peloissaan. Ymmärsihän sen. Corona oli isän veli, ja nyt hän oli poissa.
”Mitä me teemme seuraavaksi?”, Yritin itkuni keskellä kumminkin hymyillä. He olivat aikuisia kumminkin, he luultavasti tiesivät aina mitä tehdä.
//787 sanaa
//Merkurius? Taivas?
