Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen loikki kaksijalkalassa Riemu ja Urho perässään. Hopeanharmaa naaras oli päättänyt viedä perheensä käymään kaksijalanpesien katoilla hänen kanssaan. Hän johdatti kahta kollia siis kaksijalkalan läpi kohti hänen lempi paikkojaan. Niitä tiettyjä kaksijalanpesiä. Niitä, joilla hänellä oli tapana olla Kaunokin kanssa.
Ruuusunen loikkasi aidalle, joka nousi kujan vierestä ylös kaksijalanpesän viertä. Se yletti melkoisen korkealle ja siksi siitä olisi helppo loikata katolle. Hieman kauempana olisi myös paikkoja, joissa aitaa vasten olisi eri tavaroita, jolloin niitä pitkin voisi myös kiivetä katolle hyppimisen sijaan.
Ruusunen katsoi smaragdinvihreät silmät kimaltaen poikaansa ja kumppaniaan, jotka molemmat tulivat vieri vieressä ensin lähemmäs aitaa ja sitten loikkasivat hopeanharmaan naaraan seuraksi. Ruusunen hymyili ja loikkasi sitten katolle asti.
“Sinä et ole vielä tainnut tulla käymään täällä, vai?” hopeanharmaa naaras kysyi pojaltaan, Riemulta, kun hän asteli vihreät silmät suurina edemmäs katolla.
“En. Urho on sanonut, että tykkäät olla kaksijalanpesien katoilla ja, että niillä on kaunista, mutta ei ole vielä tuonut minua tänne asti. En yhtään ihmettele, miksi tykkäät olla täällä!” nuori tummanruskea kolli naukaisi iloisesti. Hän näytti niin pieneltä ja somalta. Se toi hopeanharmaan naaraan mieleen kaukaisesti Kaunokin. Hän oli osittain edelleen vihainen hänelle siitä, että hän oli joskus yrittänyt karata yhteisöstä, mutta samalla hän oli vain surullinen ja syytti itseään, kun tämä oli lopulta päätynyt näännyttämään itsensä.
“On mukava, että pidät tästä paikasta. Minä olen käynyt täällä monen monta kertaa jo hyvän aikaa. Kävin täällä aina Kaunokin kanssa, kävin monesti Urhon kanssa, kun meistä oli juuri tullut kumppanukset, kävimme myös Urhon kanssa juuri ennen kun synnyit. Olen tietysti myös monesti käynyt täällä yksinkin”, Ruusunen kertoi pojalleen. Riemu nyökytti.
“Ehkä minäkin joku päivä löydän itselleni mielitietyn ja tuon hänet tänne kanssani katsomaan auringonlaskua!” tummanruskea pieni kolli naukaisi innoissaan vihreät silmät innosta säihkyen. Ruusunen kehräsi hiljaa.
“Se olisi kyllä mainiota. Olisi mukavaa, jos olisit jatkamassa tapaani”, hopeanharmaa naaras kehräsi hiljaa, tassutti katon reunalle ja meni istumaan käärien häntänsä siististi tassujensa ympärille. Hän katsoi kauas taivaanrantaan. Urho tuli hänen vierelleen hiljaa ja pian Riemukin saapui vanhempiensa väliin. Urho kääri häntänsä poikansa ympärille ja kehräsi hänkin hiljaa.
“Tiesin, että oli hyvä idea ryhtyä kumppaniksesi”, kolli naukaisi hiljaa.
“Niin kuin sinä olisit muka sitä koskaan ajatellut silmänräpäystä pidempään. Sinähän olit pää viidentenä tassuna ryntäämässä heti kumppanuuteen kanssani”, Ruusunen kehräsi kiusaten. Tummanruskea lihaksikas kolli naurahti.
“Niin kai. Taidat olla ihan oikeassa”, hän tokaisi ja nuolaisi sitten Riemun päälakea. Nuori tummanruskea kolli muistutti kovasti isäänsä.
“Muistahan sitten olla isompana kärsivällisempi kuin isäsi, Riemu. Urho tuntui haluavan ryhtyä kumppaneiksi, ennen kuin olimme edes täysin ystäviä”, Ruusunen naurahti.
“Ihan kuin olisimme muka olleet koskaan ystäviä. Tai siis olisinhan minä halunnut, mutta sinä olit hirveän uppiniskainen”, Urho nauroi. Hopeanharmaa naaras punastui hieman.
“Et voi minua syyttää! Olit täysin vieras minulle! En voinut edes tietää saattoiko sinuun oikeasti luottaa. Saavuit yhteisöön täysin yllättäen”, hän mutisi puolustelevasti.
“Ai, miten te molemmat siis saavuitte yhteisöön?” Riemu kysyi kiinnostuneena.
“Minä tulin yhteisöön jo hyvin nuorena. Olin alun alkaen kotikisu, mutta sellainen pehmoinen ja tylsä elämä ei ollut tarkoitettu minulle. En pitänyt siitä, miten rajoitettu ja tylsä elämäni saattoi olla siellä, joten karkasin. Sen jälkeen törmäsin tietoon yhteisöstä. Yhteisö oli parempi, kuin olla yksin oman onnensa nojassa sekä kuin olla kotikisuna aina tylsän rajatun elämän kanssa”, Ruusunen kertoi pojalleen.
“Minä sen sijaan saavuin yhteisöön ollessani jo vanhempi kissa. Olin asunut yksikseni erakkona ja satuin huomaamaan yhteisön kissat, jotka olivat palaamassa pitkältä matkaltaan metsästä asti kotiin. Silloin päätin lyöttäytyä mukaan joukkoon. Se oli ehkä paras päätökseni koko elämässäni”, Urho kertoi vuorostaan. Riemu katsoi vanhempiaan silmät suurinaan.
“Olisipa minullakin jokin hieno tarina siitä, miten saavuin yhteisöön. Minä kuitenkin vain synnyin tänne”, hän naukaisi hiljaa.
“Onhan sekin hienoa. Olet pienestä asti saanut kokea yhteisön elämän. Olet saanut kokea paljon yhteisössä”, kollin isä vastasi tälle ja silitti hänen kylkeään hännän päällään.
“Samaa mieltä”, Ruusunenkin sanoi. Hän katsoi taas taivaanrantaan. Aurinko oli jo laskussaan ja pian se loisi kauniin värinäytöksen taivaalle kadotessaan näkyvistä.
Ruusunen tassutti takaisin kohti kaksijalanpesää. Urho kulki hänen edellään Riemu kiinni kyljessään. Kaksi tummanruskeaa kollia näyttivät niin samanlaisilta. Suurin ero oli kuitenkin heidän kokoerossaan. Riemu oli pienikokoinen ja Urho oli vuorostaan suurikokoinen. Se sai Riemun näyttämään edelleen pennulta isäänsä verrattuna.
Pian kaksi kollia lähtivät kapuamaan roinan tekemää läjää kohti rikkinäistä ikkunaa, jonka kautta he kulkivat sisään ja ulos. Ruusunen lähti heidän peräänsä ja kapusi taitavasti tottumuksesta ylös. Hän oli noussut ja laskeutunut siitä jo niin monet kerrat, että se oli jo hänelle niin helppoa, että hän olisi varmaan voinut tehdä sen jo silmät sidottuna tai vain kolmella tai kahdella tassulla.
Riemu ja Urho katosivat jo sisään ja Ruusunen meni sisään nopeasti ja loikkasi sitten lattialle sisään päästyään. Hän kehräsi hieman itsekseen ja tepasteli perheenjäsentensä perässä kohti heidän yhteistä petiä – tai siis tätänykyään siinä nukkui kahden vain Urho ja hän ja Riemu nukkui toisella pedillä, jonka hän oli väsännyt aivan heidän petinsä viereen. Ruususesta tuntui siltä, että hänen poikansa kasvoi aivan liian nopeasti. Hän yllätti itsensä aina välillä toivomasta, että pienikokoinen tummanruskea kolli olisi edelleen pentu, joka leikki energisesti hänen ja Urhon kanssa jatkuvasti ja nukkui heidän turkeissaan kiinni joka yön samalla kaksijalkojen jättämistä nahoista tehdyllä pedillä.
Hopeanharmaa naaras katsoi, kun Riemu käpertyi omalle pedilleen laskien häntänsä nenänsä päälle ja sulkien silmänsä. Hän selkeästi aikoisi heti nukahtaa. Urhokin meni hänen ja Ruususen yhteiselle pedille. Hän jäi siihen makuulle ja katsoi odottavasti Ruususta, joka tuli pian siihen hänen vierelleen.
“Urho, haluaisitko sinä koskaan, että Riemu olisi edelleen pentu?” hän kysyi hiljaa matalalla äänellä ja vilkaisi nopeasti jo ilmeisesti nukahtanutta poikaansa.
“Kyllähän sitä joskus tulee toivottua, mutta on mukavaa, kun hän voi nykyään tulla ulos ja harjoitella kanssamme. Miksi kysyt?” tummanruskea kolli vastasi hiljaa.
“Tuli vain mieleen. Olisi mukavaa, jos hän olisi edelleen pentu. Koko ajan roikkumassa luonamme ja pyytelemässä mukaan leikkiin. Nukkumassa välissämme turvassa kaikilta ja kaikelta. Innostunut kaikesta hänelle vähänkään uudesta”, hopeanharmaa naaras vastasi smaragdinvihreät silmät välähtäen. Hänen kumppaninsa kääri häntänsä tämän ympärille.
“Haluaisitko ehkä sitten joskus lisää pentuja?” kolli kysyi. Ruusunen hätkähti. Hän ei ollut odottanut sellaista kysymystä noin yhtäkkisesti.
“Ehkä. En ole varma. Tai siis, olisihan se varmaan ihan mukavaa”, hän totesi. Urho kehräsi hiljaa ja nuolaisi kumppaninsa päälakea pari kertaa.
“No ehkä meidän pitäisi joskus harkita uuden pentueen hankkimista. Tai ainakin meillä olisi Riemu todistamassa sitä, että osaamme toimia vanhempina”, tummanharmaa kolli totesi kullankeltaiset silmät pimeässä välähtäen. Ruusunen oli hetken hiljaa.
“Olet ehkä oikeassa. Ehkä me voisimme vielä hankkia uuden pentueen, mutta ei vielä hetkeen. Haluan antaa Riemulle niin paljon huomiota ja rakkautta, kuin vain mahdollista. Haluan siis ainakin odottaa, että hän on vanhempi, ennen kuin alamme vielä suunnitella uutta pentuetta kunnolla”, hopeanharmaa naaras naukui.
“Selvä, käy se minulle. Minulle kelpaa mikä vain, kun se vain käy sinulle”, suurikokoinen ja lihaksikas kolli sanoilempeästi.
“Kiitos ymmärryksestä, Urho. Hyvää yötä kuitenkin”, Ruusunen sanoi, painoi päänsä ja sulki silmänsä.
“Hyvää yötä”, tämän kumppani vastasi ja laski hänkin päänsä.
