Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen kyyristyi oravan ylle, jonka Urho oli tuonut hänelle. Naaras oli juuri herännyt ja huomannut heti edessään oravan. Hän oli oikein mielissään siitä, että sai välillä myös jotain saaliseläimiä eikä vain roska-astioista kaivettuja kaksijalkojen ruoantähteitä. Toki ei kaksijalkojenkaan tähteet mitään pahinta ollut, mutta kyllä Ruususelle ennemmin oikea saalis maistui.
“Hei Ruusunen!” toisen kissan ääni keskeytti hopeanharmaan naaraan aterioinnin. Hän nosti katsettaan hieman ärtyneenä ja huomasi edessään suuren valkean naaraan. Ruusunen tunnisti tämän Lunaksi. Se oli toinen niistä kotikisuista, jotka olivat päätyneet jo tovi sitten osaksi yhteisöä.
Ruusunen oli monesti kyllä tiedostanut heidän olemassaolonsa, muttei oikein koskaan jutellut heille. Oli hän pari sanaa vaihtanut silloin, kun Urho hänet raahasi heidän luokseen, mutta muuten hän tuskin oli edes puhunut heille.
“Hei?” Ruusunen vastasi. Hän katsoi valkeaa naarasta epäilevästi ja odotti, että tämä jatkaisi keskustelua jotenkin.
“Tuota… millaista on olla emo? Millaista on, kun sinulla on pentu, jonka perään katsoa, ja jota kaitsea?” Luna kysyi siirrellen käpäliään himpun verran vaivaantuneen oloisena. Ruusunen siristi hieman silmiään ja heitti häntäänsä.
“Kaipa sitä voisi mukavaksi sanoa. Mutta ylpeä minä hänestä ainakin olen. Riemua mainiompaa pentua saa etsiä. Hänestä tulee oikein mainio yhteisön jäsen. Mutta, miksi kysyt?” hopeanharmaa naaras kysyi vaihtaen asentoaan. Luna ei näyttänyt varaantuleelta kysymykseen.
“Jaa… kunhan tulin vaan miettineeksi”, hän totesi lapojaan kohauttaen. Ruusunen veti oravaa taas lähemmäksi ja haukkasi siitä palan.
“Siinä tapauksessa, voit jättää minut rauhaan. Haluaisin vain mielelläni nauttia tämän oravan loppuun”, hän naukaisi nieltyään palan oravastaan. Luna nyökkäsi ja näytti ehkä hieman alakuloiselta, kun Ruusunen vain ajoi hänet pois, mutta hopeanharmaa naaras ei antanut sen järisyttää itseään.
“Ruusunen! Ruusunen! Katso! Minä osaan taistella!” kuuluikin juuri ajallaan Riemun iloiset huudahdukset, kun nuori kolli seisoi isänsä päällä painaen tämän mahalleen maahan. Ruusunen hyrähti kehräykseen ja tassutti kaksikon luokse. Hän tarrauui pentunsa niskanahasta ja vei tämän heidän petinsä luokse.
“Syöppäs sinäkin vähän oravaa, taistelija. Se on oikein maukasta ja minä en jaksa syödä kaikkea yksinäni”, hän naukui. Riemu vaikutti ensin hieman ärtyneeltä, kun Ruusunen oli vain vienyt hänet pois isänsä luota, kun hän oli juuri voittanut, mutta kyyristyi pian mielissään oravan äärelle hänkin. Ruusunen laski häntänsä tämän selälle ja hymyili.
“Sinusta on tullut niin vahva ja rohkea. Sinä tulet varmasti olemaan paras kissa koko yhteisössä – Päivänsäteen jälkeen”, hän naukui pennulleen. Riemu kehräsi, mutta ei keskeyttänyt ateriointiaan vastatakseen. Ruusunen hymyili hieman ja alkoi sitten pesulle.
