Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen tunsi ylpeyttä katsellessaan pentunsa läpsivän isänsä häntää leikkisästi.
“Kyllä minä sinut saan tyhmä käärme!” Riemu huudahti ja heittäytyi Urhon hännän päälle ja saman tien kaatuen kumoon. Urho nousi heti pystyyn ja kääntyi pentunsa puoleen kyyristyen häne ylleen.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi huolestuneella äänellä. Riemu nousi pystyyn hymyillen ja päätään nyökyttäen.
“Kunnossa ollaan!” pentu hihkaisi ja lähti juoksemaan. Urho naurahti ja ryntäsi pentunsa perään. Ruusunen sen sijaan vain katsoi heidän juoksuaan makoillen pedillään. Hän tunsi itsensä hyvin laiskaksi, koska ei ollut poistunut pesästä hetkeen, mutta juuri nyt hänen ei oikein tehnyt edes mieli. Hän halusi vain vahtia pentuaan ja seurata hänen tekemisiään Urhon kanssa. Riemusta tulisi joku päivä oikein hieno kissa ja varmasti mainio osa yhteisöä. Ruusunen oli varma, että kollista olisi vielä suuri apu koko yhteisölle.
Juuri kun hopeanharmaa naaras käänsi ajatuksensa takaisin siihen mitä oli meneillään, Riemu loikkasi hänen päälleen iloisesti ulvahtaen. Ruusunen kupsahti kumoon selälleen pentunsa yllättämänä, mutta nousi nopeasti takaisin aiempaan asentoonsa.
“Saikäytit minut. En keskittynyt siihen mitä olit tekemässä”, naaras naukaisi hieman kehräten ja viiksiään huvittuneesti ärisyttäen. Riemu kehräsi ja kurkotteli tassullaan emonsa korvaa kohden, Ruusunen naurahti ja veti päätään kauemmas.
“Äläpäs nyt kiipeile siinä päälläni. Urho on leikkikaverinasi en minä”, hän naukaisi ja Riemu katsoi häneen hieman pettyneenä.
“Mutta emo! Sinä et koskaan leiki kanssani! Laitat aina Urhon puuhailemaan jotain minun kanssa, mutta et itse tee mitään. Sinä vain makoilet tai istut ja katselet meidän tekemisiämme”, Riemu vastusti surkeasti. Ruusunen nuolaisi pentunsa päälakea.
“Olen vain väsynyt, kun minun täytyy huolehtia sinusta. Älä huoli, sitten kun olet kasvanut hieman isommaksi ja minun ei tarvitse jatkuvasti katsoa ja olla perässäsi, jotta et tee mitään väärää, voin leikkiä kanssasi”, naaras naukaisi lempeästi. Riemu räpiköi hänen otteestaan ja siloitteli päälakeaan etutassullaan ja katsoi sitten Ruususeen edelleen hieman alakuloisen olosena.
“Selvä, mutta lupaa minulle, että oikeasti leikit kanssani. Jos rikot lupauksesi, kerron Päivänsäteelle ja hän antaa sinulle rangaistuksen!” Riemu naukui ja loikki emonsa ympärillä. Ruusunen nappasi hänet taas ja alkoi puhdistaa pentunsa turkkia.
“Lupaan, mutta ensin sinut täytyy saada puhdistettua. Olet aivan liassa, kun olet pyörinyt maassa!” naaras naukaisi ja alkoi sukia pentuaan. Pieni kolli yritti pyristellä karkuun, mutta hopeanharmaan naaraan ote oli liian vahva, eikä hän onnistunut karkaamaan tämän tassuista.
“Urho auta! Emo nuolee minulta turkin irti!” Riemu parkaisi, mutta auttamisen sijaan Urho vain nauroi.
“Kyllä se siitä. Ainakin sinulla on sitten arpia todistamassa rohkeuttasi”, ruskea kolli nauroi.
“Senkin petturi! En olisi voinut uskoa oman isäni tekevän minulle näin!” pieni pentu parahti ylidramaattisesti ja Ruusunen naurahti. Naaras hellitti otettaan ja kyyristyi pentunsa korvan viereen.
“Nappaa Urho. Näytä hänelle, että meidän pentuamme ei petetä”, hän kehräsi. Riemu ponkaisi hetkessä pystyyn ja ryntäsi täydellä vauhdilla isäänsä kohden. Urho parahti mukamas peloissaan ja lähti hölkyttämään karkuun.
“Voi ei! Miten minä koskaan selviän! Ruusunen, sinä petit minut ja päästit pedon irti kimppuuni”, kolli naureskeli yrittäen pitää äänensä edelleen leikillisessä pelossa. Kaksikon yhteinen leikkiminen sai Ruususen kehräämään. He olivat niin ihania, molemmat. Urho oli mahtava isä ja leikki mielellään pentunsa kanssa, kun taas Riemu oli leikkisä ja nautti vanhempiensa saurasta ja huomiosta.
Ruusunen sulki silmänsä ja asettui hyvään asentoon mennä torkuille. Hän antoi pentunsa ja kumppaninsa raikuvien naurahduksien tuudittaa hänet uneen. Hänen hengityksensä tasaantui ja hän rentoutui täysin, kun hänen koko kehonsa vetäytyi unen ihmeelliseen maailmaan. Mikään hänen ympärillään ei häirinnyt häntä niin, että hän olisi herännyt.
Kun Ruusunen avasi silmänsä seuraavan kerran hän huomasi Urhon ja Riemun olevan aivan hänessä kiinni. He nukkuivat suloisesti ja heidän unensa vaikuttivat rauhalliselta ja hyviltä. Ruusunen nuolaisi molempien päälakea ja nousi ylös. Hän tassutti ikkunalle ja sitten ulos. Oli jo naaraan mielestä aikakin hänen vähän verrytellä jalkojaan. Hän ei halunnut tulla täysin kankeaksi tai muuttua kotikisumaisen pulskaksi vain makaamalla pesässä omalla makuusijallaan katsellen muiden tekemisiä. Vaikka hän ei aivan vielä ollut valmis siirtymään taas omien tehtäviensä pariin, hän aikoi jo vähitellen suunnitella juttelevansa Päivänsäteelle ja viimein alkavansa taas ottaa osaa partioissa sisällä makoilemisen sijaan.
Ruususen tassuttaessa ulkona häntä vastaa tuli kujapartio. Kissat katsoivat häntä vakavat ilmeet kasvoillaan ja tervehtivät naarasta nopeasti ja jatkoivat sitten partiotaan. Naaras ajatteli, että he varmasti miettivät yrittikö hän karata. Ruusunen muisti viimeaikaiset karkuyritykset. Kaunokki, joka lopulta kuoli nälkään, koska ei kestänyt sitä miten hänen yrityksensä karata oli pilannut naaraan välit Ruususeen ja sen jälkeen vielä Roska, joka oli vastustanut niin kauan, että hänet tapettiin ja Cosmos, joka oli nyt erikoisvalvonnassa, koska oli yrittänyt karata Roskan kanssa. Ruususta kaikki se vain harmitti. Miksi yhtäkkiä kissat olivatkin niin tyytymättömiä elämäänsä yhteisössä. Sehän oli mahtava paikka. Siellä oli vahvoja kissoja, siellä tehtiin yhteistyötä ja siellä elettiin sovussa – yleensä.
Ruusunen kääntyi takaisin ja puoliksi ravasi takaisin pesälle. Hänellä oli yhtäkkiä kovin kummallinen olo. Jostain syystä häntä alkoi kylmätä ajatus olla yksin kujilla kuljeksimassa. Hän ajatteli, että häntä vielä epäiltäisiin karkuyrityksestä, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään. Hän siis saapui nopeasti takaisin kaksijalanpesälle ja käpertyi taas perheensä vierelle. Hän ei voisi koskaan karata. Ei hän pystyisi siihen. Ei hän voisi jättää perhettään. Ei hän voisi jättää yhteisöä.
