Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen tassutti kujia pitkin kohti metsää muun metsäpartion mukana. Aurinko oli lähdössä laskuunsa ja partion jäsenet mutisivat kukin hiljaa ja hieman jo väsyneinä. Kukaan ei vaikuttanut kamalan innokkaalta siitä, että joutuivat kävelemään illan alkaessa vähitellen hämärtyä, mutta Ruususta se ei niinkään haitannut. Naaras tykkäsi kulkea hämärällä ympäri kaksijalkalaa. Se oli hänestä mukavan rauhoittavaa ja vaikka monet savoisivat, että vaara vaanisi koko ajan nurkan takana, illalla kaksijalkalassa rauhoittui – ainakin jotenkuten. Kaksijalat pääasiassa pysyttelivät sisällä pesissään, joskus ne kuitenkin kulkivat hirviöiden sisällä paikasta toiseen vielä yölläkin, mutta se ei ollut asian pointti. Öisin ja iltaisin kaksijalkoja kohtasi vähemmän ja se oli Ruususesta mukavaa. Hän myös tykkäsi ihailla yötaivasta, mutta harmitteli aina sitä, ettei nähnyt tähtiä samalla tavalla, kuin silloin, kun he olivat olleet metsässä.
Kun partio pääsi metsään asti, aurinko valaisi vielä metsää. Se oli selkeästi laskussa, mutta metsässä oli vielä suhteellisen valoisaa. Kissat lähtivät kulkemaan kohti metsään asetettuja rajoja ja merkkaamaan niitä. Ruususesta kujakissayhteisön elämä alkoi muistuttaa pelottavan paljon klaanien elämää. Kun parantajat päätettiin ottaa asiaksi kujakissayhteisössäkin, alkoi naaras hieman kyseenalaistaa sitä, mihin yhteisö oli muuttumassa. Hän toivoi, että muutokset eivät alkaisi muistuttaa liikaa klaanien tapoja, sillä olivathan he kuitenkin aivan eri asia.
Ruusunen seurasi tiukasti muun partion perässä pitkin metsäalueen rajoja. He merkkasivat niitä mahdollisimman nopeasti, eikä kestänyt kauaakaan, kun he olivat jo valmiita. Kissat alkoivat siis seuraavaksi hajaantua hieman ja saalistaa. Ruusunen teki samoin.
Hopeanharmaa naaras hiipi vatsa maata viistäen eteenpäin metsässä etsien jotain riistaa ja samalla vahtien muita, jotta kukaan ei pääsisi karkaamaan katseen pettäessä. Naaras halusi pitää huolen siitä, että kukaan ei enää yrittäisi karata. Hänelle oli riittänyt jo se, että Cosmos oli yrittänyt karata Roskan kanssa ja Kaunokki yksikseen. Hopeanharmaa naaras muisti edelleen sen kamalan pettymyksen tunteen, kun hänen suojattinsa olikin yrittänyt jättää hänet ja karata. Hän ei olisi halunnut koskaan antaa sitä anteeksi, mutta kun nuori naaras oli sitten päätynyt kuolemaan, ei hänellä ollut ollut oikein muuta vaihtoehtoa.
Ruusunen pysähtyi haistaessaan oravan. Hän tutkaili ilmaa ja yritti keksiä missä päin orava sijaitsi. Kun hän oli paikantanut suunnan, josta oravan haju tuli, naaras lähti hiipimään kovaa vauhtia sinnepäin. Hän halusi varmistaa olevansa ensimmäinen oravan kimpussa, jotta kukaan muu ei kerkeäisi viedä sitä. Naaraan tassut tuntuivat tuskin koskevankaan maata, kun hän kipitti kovaa kyytiä kohti oravan hajua. Hän halusi napata sen niin kovasti.
Kun hopeanharmaa naaras näki viimein oravan, hän hidasti vauhtiaan ja lähti kiertämään lähemmäs sitä niin varovasti, kuin vain saattoi. Hän yritti parhaansa mukaan päästä niin lähelle, kuin mahdollista, koska ei täysin luottanut pystyvänsä hyppäämään kamalan pitkälle saadakseen oravan kiinni.
Ruusunen lukitsi katseensa oravaan ja ponnisti kovaa takajaloillaan. Hän laskeutui suoraan otuksen niskaan ja murhasi sen, ennen kuin se kerkesi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Naaras kehräsi hiljaa itsekseen saaliistaan ja lähti sitten etsimään muita.
Naaraan löytäessään muut, hän huomasi, että osa muistakin oli saanut jotain napattua, mutta jotkut olivat tuskin edes liikahtaneet sen jälkeen, kun he olivat merkanneet rajat. *Yrittivätkö he edes saalistaa?* naaras ajatteli ärtyneenä, mutta antoi asian lopulta olla. Mikä hän oli siitä valittamaan. Ei muita kiinnostaisi, jos hän heille suuttuisi siitä, että he eivät edes välttämättä olleet yrittäneet saalistaa.
Kun partio lähti taas liikkeelle, Ruusunen otti paikakseen partion viimeisen jäsenen. Hän kulki siis partion perällä kuin pitäen vahtia muista, jotta he eivät tekisi mitään pahaa siinä ja ajattelisi, että kukaan ei huomaisi. Naaras kantoi samalla myös oravaansa, johon hän meinasi jatkuvasti kompastua, joten paikka viimeisenä oli hyvä siltä kannalta, että kukaan ei näkisi, jos hän meinaisi kompastua oravaansa tai, jos hän kompastuisi siihen.
Ruusunen kiihdytti hieman askeliaan, kun he alkoivat lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Hän yritti päästä sisälle mahdollisimman nopeasti.
Kun hän pääsi sisälle, hän vei oravansa pois ja meni suoraan Riemun ja Urhon luokse, jotka juttelivat keskenään hieman lähempänä pesän laitaa. Kaksikko oli hyvin läheisiä, ja se lämmitti hopeanharmaan naaraan sydäntä.
“Hei, Ruusunen!” Urho tervehti häntä heti, kun huomasi naaraan.
“Hei, emo!” Riemukin tervehti ja hymyili leveästi.
“Hei vaan! Mitäs te olette puuhailleet tänään?” Ruusunen kysyi perheenjäseniltään ja istahti alas heidän vierelleen.
“Isä näytti minulle kaksijalkalaa paremmin ja sitten etsimme ruokaa roskiksista. Urho myös näytti minulle yhden kaksijalanpesän, jonka pihaa vältellä; siellä asuvat kaksijalat pitävät koiraa! Kaksijalat ovat niin outoja; miksi ne koskaan haluaisivat asua koiran kanssa samassa pesässä!” Riemu naukui. Ruusunen kehräsi.
“Teillä on ollut sitten ilmeisesti mukava päivä”, naaras naukaisi hymyillen pojalleen ja kumppanilleen.
“Kyllä vain. Ajattelin vielä pian opettaa häntä nappaamaan rottia. Hän tarvitsee toki ensiksi vielä hieman opetusta, ennen kuin hän ryntää suorinta tietä rottien kimppuun. Ne voivat tehdä aikamoista vahinkoa, jos ei ole tarkkana”, Urho naukui. Ruusunen nyökkäsi kumppanilleen hitaasti.
“Muista sinäkin olla sitten varovainen. Vaikka oletkin vanhempi, kuin Riemu, ei se tarkoita, että rotat eivät voisi sinua satuttaa”, hopeanharmaa naaras sanoi hieman huolestuneella äänellä ja katsoi ruskeaa kollia silmät suurina. Urho naurahti hellästi ja katsoi Ruususta silmät täynnä rakkautta.
“Vielä muutama kuu sitten olisit antanut minun vaikka juosta suoraan surman suuhun, etkä olisi katunut sitä”, ruskea kolli nauroi. Ruusunen punastui hieman.
“En vain ollut tajunnut kuinka hieno kissa oikeasti olet. Ajattelin vain sitä, kuinka et antanut minulle omaa rauhaa”, hopeanharmaa naaras mutisi nolona. Urho nauroi. Riemu vain katsoi vanhempiaan hämillään.
“Älä huoli, Ruusunen. En ole asiasta millään lailla vihainen sinulle. Olin minäkin aika ärsyttävä, kun sillä tavoin tungeksin luoksesi”, Urho naukui ja silitti Ruususta hännällään. Naaras painoi päänsä kollin turkkiin ja sulki silmänsä. Hän oli onnellinen perheensä kanssa.
“Ruusunen, aika lähteä!” Hennon käskevä ääni tuntui kaikuvan koko kaksijalkalan lävitse. Ruusunen katsoi kollia ärtyneenä. Heidän tarkoituksensa oli lähteä kujapartioon vielä Ametistin ja Menninkäisen kanssa. Hopeanharmaa naaras ei tuntenut näitä kissoja niinkään hyvin, mutta oliko sillä oikeastaan väliä? Ametisti tuntui olevan lähes täysin mykkä, kun taas Menninkäinen vaikutti vain ärsyttävältä.
Ruusunen kiiruhti muiden partioon lähtevien kissojen luokse äkkiä ja asettui kaikkien taakse taas kerran. Naaras oli alkanut pitää takimmaisen kissan paikasta. Sillä tavoin hän saattoi tarkkailla muita ja jos hän vahingossa möhlisi, kukaan ei huomaisi.
Partio lähti liikkeelle Hennon johdolla. Musta kolli tuntui koko ajan vain kulkevan mahdollisimman nopeasti eteenpäin, eikä selkeästi halunnut pysähdellä lainkaan. Ruususen tassuja alkoikin heti kolottaa, kun hän joutui puoleksi kävellä, puoleksi juosta muun partion perässä – tai ennemminkin Hennon perässä.
“Hei, Hento! Taisin nähdä jotain tuolla kaksijalan pesän katolla. Eikö meidän kannattaisi käydä katsomassa, mitä se oli?” Menninkäinen naukaisi. Hento pysähtyi ja katsoi kohti kaksijalanpesää, jota Menninkäinen osoitti hännällään.
“Hyvä on. Käydään katsomassa nopeasti”, musta kolli myöntyi ja lähti tassuttamaan nopeasti kohti kaksijalanpesää. Ametisti, Menninkäinen ja Ruusunen lähtivät hänen peräänsä. Kolli loikki sulavasti katolle ja muu partio seurasi hänen perässään.
“Ei täällä näy tai haise mitään”, Hento tuhahti, kun kaikki olivat päässeet katolle asti. Hän tassutti lumen jäljiltä vielä kostean katon halki sen reunalle ja vilkaisi alas.
“Täälläkään ei näy mit-” kollin lause katkesi, kun hänen tassunsa lipsahtivat alta ja hän lähti putoamaan alas maahan. Ruusunen hätkähti ja lähti nopeasti puoleksi kävelemään, puoleksi liukumaan kohti katon reunaa.
Hopeanharmaa naaras vilkaisi varovasti alas pidellen kiinni katosta tiukasti kynsillään. Hän näki mustan kollin retkottavan maassa. Hänen yksi tassuistaan näytti kamalalta. Se retkotti kollin vierellä epänormaalissa asennossa ja sai Ruususen lähes yökkäämään. Naaras kuitenkin piti pintansa ja lähti nopeasti laskeutumaan alas katolta viittoen samalla muille merkiksi seurata.
Alas päästyään naaras katsoi maassa makaavaa kollia tarkasti. Hänen silmänsä olivat auki ja täynnä tuskaa ja hän hengitti normaalisti. Hän irvisteli kivun vallassa ja tärisi paikoillaan.
“Autetaan hänet pystyyn ja talutetaan takaisin pesälle. Siellä hänet kyllä hoidetaan”, Ruusunen sanoi rauhallisesti ja ryhtyi auttamaan Hentoa pystyyn. Muut partion jäsenet tulivat myös pian auttamaan ja kohta kaikki olivat mustan kollin ympärillä auttamassa häntä takaisin kotiin.
Kun he pääsivät viimein kovalla ponnistelulla pesään asti, he kuljettivat mustan kollin heti parantajan puheille. Mesiläinen kyseli ensiksi, mitä oli tapahtunut ja ryhtyi sitten vain hoitamaan kollia.
Tovi siinä kesti, mutta Mesiläinen sai viimein Hennon tutkittua. Hän sanoi Hennolle jotain ja kolli ei näyttänyt kovin iloiselta asiasta. Riemu, joka oli leikkinyt lähistöllä, juoksi nopeasti Ruususen luokse silmät suurina.
“Kuulitko mitä Mesiläinen sanoi?!” hän kysyi. Ruusunen pudisti päätään vastaukseksi.
“Hento siirtyy hyödyttömäksi, kunnes hänen murtunut tassunsa on parantunut!” Riemu ilmoitti silmät suurina. Ruusunen katsoi mustaa kollia. Ei hänestä tuntunut oikeasti pahalta kollin puolesta, mutta olisi hänkin vihannut sitä, jos hänet olisi siirretty pienen vamman takia hyödyttömiin.
“Vai niin. En todella haluaisi olla hänen paikallaan. Täytyy olla nöyryyttävää joutua hyödyttämiin pienen vamman takia. Varsinkin, kun se on vain osittain oma vikansa”, Ruusunen totesi. Riemu katsoi mustaa kollia myötätuntoisempana, kuin tämän emo.
“Toivottavasti hän ei joudu olemaan hyödyttömänä pitkään, se ei varmasti olisi mukavaa”, pieni kolli totesi.
“Toivottavasti hän ei joudu olemaan hyödyttömänä pitkään. Me tarvitsemme kaikki liikenevät kissat partioihin ja hankkimaan ruokaa”, Ruusunen korjasi. Riemu katsoi emoaan hetken ja sitten taas Hentoa.
“Hento parka”, kolli naukaisi.
“Oma vikansa se oli. Hänen olisi pitänyt vain pitää tasapainonsa. Ei ole minun ongelmani, että hänellä on huonompi tasapaino kuin muilla”, Ruusunen tokaisi.
“Emo, tuo on töykeää!” Riemu ärähti.
“Joskus pitää olla töykeä, tai voi joutua pulaan tai höynäytetyksi. Ota esimerkiksi vaikka ne typerät Laku ja Luna. He antoivat itsensä höynäytettäväksi”, hopeanharmaa naaras naukaisi, kohautti lapojaan ja tassutti pois.
Riemu jäi paikoilleen ja Ruusunen tunsi poikansa katseen niskanahassaan. Hänestä Riemu ei vain ymmärtänyt miten kuuluisi toimia. Ylimääräinen ystävällisyys ja myötätunto johti helposti omaan tuhoonsa. Ei kukaan halunnut kuolla siksi, että lähti pelastamaan puolituttua kissaa.
