Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen makoili pedillään ja tuijotti yhteisön pesän seinää. Hän ajatteli ja pelkäsi. Hän oli alkanut ymmärtää kuinka haurasta elämä oikeasti oli. Kuinka helposti kissa saattoikaan menehtyä niin, että kukaan ei osannut siihen varautua. Hän ei saattanut hyväksyä sitä. Hän ei vain saattanut.
Jonkin aikaa takaperin hänen poikansa Riemu oli yllättäen saanut auringonpistoksen; tai näin ainakin parantaja Härmä oli todennut. Se ei kuulemma ollut vaarallista, mutta se oli saanut Ruususen säikähtämään niin kovasti, että oli lähes ihme, ettei hän saanut siitä sydänkohtausta.
Ruusunen kohotti päätään, kun Urho meni makuulle hänen viereensä. Kolli oli hyväntuulisen oloinen, joka ei hopeanharmaata naarasta yllättänyt. Hän oli tottunut siihen, että tapahtumista huolimatta, kolli osasi löytää jotain positiivista kaikesta. Toki, kun hänen poikansa oli saanut auringonpistoksen hän oli ollut aivan yhtä kauhistunut kuin Ruusunenkin.
“Riemu voi onneksi taas oikein hyvin”, Urho totesi. “hän on nyt taas voimissaan ja kuulemma valmis lähtemään taas ulos. Hän aikoi tarjoutua mukaan seuraavaan kujapartioonkin.”
“Vai niin…” Ruusunen vain ynähti hiljaa ja katsoi sitten poikansa suuntaan, joka seisoskeli innokkaana pesän suun luona Lunan, uudehkon jäsenen Roihun, Nefirin ja Hyökyaallon kanssa. Hän pälpätti muille kissoille mielissään ja vaihtoi aina keskustelukumppaniaan, kun aikaisempi lopetti hänen huomioimisensa tai vaikutti liian piittaamattomalta.
“Turhaan hänestä huolehdit. Riemu on taidokas kissa, eikä hän murru helposti. Hän pärjää vaikka taistelussa. Lisäksi hänellä on kokonainen partio mukanaan. Ei hänelle mitään käy”, Urho naukaisi, kun huomasi kumppaninsa katselevan poikaansa. Ruusunen katsoi häneen hetken ajan hiljaa.
“Niin. Kyllä minä tiedän. En minä ole huolissani. Mietin vain”, hän naukaisi.
“Mitä mietit?” Urho kysyi.
“Sitä miten urhea ja hyvä kissa hän on. Joskus lähes kadehdin häntä – ja sinua”, Ruusunen totesi. Urho kehräsi hiljaa ja kiehnäsi kumppaniinsa.
“Voi Ruusunen, joskus minäkin toivoisin, että minulla olisi sinun viisautesi ja rauhallisuutesi”, kolli naukaisi kehräyksen keskeltä. Ruusunen hymyili.
Ruusunen makoili pitkällään kaksijalanpesän katolla. Ilta oli jo pitkällä, mutta naaras ei tehnyt liikettäkään merkiksi palata jo pesään. Hän katseli vain kaukaisuuteen hiljaa.
Hopeanharmaa naaras kohotti päätään, kun kuuli ääntä lähistöltä. Tarkalleen ääni kuului suoraan sen kaksijalanpesän seinältä, jonka katolla hän juuri sillä hetkellä makoili. Hän tunnisti heti hajusta, että tulija ei olisi vihollinen vaan ennemmin erittäin tuttu kissa.
“Iltaa, Urho. Tuliko Riemu mukanasi?” naaras kysyi, kun ruskea kolli kapusi viimein katolle asti.
“Tulihan hän. Tai siis sanoi tulevansa perästä. Hän jäi vielä hetkeksi juttelemaan Lakun ja Lunan kanssa, kun lähdin, mutta sanoi tulevansa ihan perässäni”, Urho kertoi. Ruusunen nyökkäsi ja painoi poskensa taas kattoa vasten. Hän ei ollut kovin mielissään siitä, että hänen poikansa vietti aikaa kahden jättiläismäisen kissan kanssa. Laku ja Luna olivat olleet ehkä jo tovin ajan yhteisössä, mutta hopeanharmaa naaras ei siltikään vielä oikein osannut luottaa heihin.
“Vai niin”, Ruusunen vain naukaisi ja katseli taivasta. Urho asettui kumppaninsa vierelle ja laski häntänsä tämän selälle.
“Riemu kasvaa niin vauhdilla. Tuntuu siltä kuin vasta eilen hän oli syntynyt ja ollut pikkuruinen pentu. Älä hänestä huoli”, kolli naukaisi.
“En minä huolehdi. En vain pidä niistä kahdesta. Kuka tietää mitä aivoja syövyttäviä valheita he hänelle syöttävät. Ehkä he yrittävät uskotella häntä jättämään yhteisön ja ryhtymään kotikisuksi. Sen sanon, että se elämä on paljon tätä huonompi”, Ruusunen murahti ja katseli kosteita ukkospolkuja ja ruohikkoa kaksijalanpesän ympärillä.
“Älä viitsi. Laku ja Luna ovat hyväntahtoisia. Eivät he mitään sellaista tekisi”, Urho uskotteli. Ruusunen puuskahti ja nousi tassuilleen.
“Niinhän sinä sanot. Näet vain kaiken hyvän kissoissa. Et sinä osaa tutkia ketään kriittisesti”, naaras murahti ja puikkelehti alas kaksijalanpesän katolta.
“Ruusunen odota!” Urhon nauku jäi hopeanharmaan kissan taakse, kun hän harppoi takaisin yhteisön pesään jättämättä huomiotta myös Riemun, joka tuli häntä vastaan matkalla.
