Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Riita oli päätynyt siihen, että Ruusunen marssi suutuspäissään pois. Hän tunsi sydämensä jyskeen ja vapisi, mutta peitti sen parhaansa mukaan.
Ruusunen katsoi tuskissaan Kaunokkia. Naaras oli tullut pyytämään häneltä anteeksi, mutta lopulta kuollut hänen tassujensa juureen, kun hopenaharmaa naaras antoi hänelle anteeksi. Kaunokki oli kuollut ilmeisesti nälkään. Ruusunen kyyristyi riutuneen naaraan ruumiin ylle ja laski kuononsa hänen kyljelleen.
“Hyvää matkaa. Saakoot sielusi ikuisen rauhan. Toivon, että saat siellä, kuolleiden kissojen valtakunnassa, itsellesi sen elämän, jota et täällä voinut kanssani saada. Olen pahoillani. Niin kovin pahoillani. Olisin halunnut välttää tämän, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Olet nyt poissa ja en mahda asialle mitään”, Ruusunen naukui rauhalliseen ääneen peittäen tunteensa. Hän tunsi kissojen kauhistuneita ja uteliaita katseita siellä päin, ja tästä syystä naaras aikoi peittää sen. Hän ei antanut muille mahdollisuutta nähdä hänen heikkouttaan.
“Varjelkoon sinun henkesi minua, Urhoa ja tulevia pentujamme. Suojelkoot se meitä vaikeimpina aikoina ja antakoot se meille syyn elää ja pitää pintamme. Tulen pitämään muistoasi yllä, ja tulen kantamaan sitä kunnialla”, Ruusunen naukui ja nousi vapisevin tassuin ylös. Kissat alkoivat kokoontua ruumiin ympärille järkyttyneenä.
Ruusunen huomasi kauimpana uusimmat yhteisön jäsenet Lunan ja Lakun. Kaksikko katsoi Kaunokin kuollutta ruumista järkytys silmissään kimmeltäen.
“Typerät kotikisut. Jos ette totu tällaiseen, joudutte järkyttymään useampaan kertaan”, naaras sihahti hiljaa itsekseen. Pian hän tunsi Urhon lähestyvän. Kolli tuli hänen vierelleen ja nuolaisi hänen päätään rauhoittavasti.
“Tiedän, että hän oli sinulle hyvin tärkeä ja läheinen kissa. On aivan ymmärrettävää, että suret häntä”, kolli naukui. Voi miten paljon Ruusunen Urhoa rakastikaan. Hän aina tiesi, miten olla hyödyksi.
Ruusunen painautui kumppaniaan vasten ja antoi viimein kyynelten valua silmistään samalla naamallaan hentoinen hymy.
“En unohda häntä koskaan, ja kerron hänen tarinaansa pennuillemme. Haluan heidän pitävän naarasta esimerkkinä siitä, millainen kissa pitää olla”, naaras naukui kumppanilleen.
“Mutta entä se fakta, että hän yritti karata?” Urho kysyi. Ruusunen mulkaisi häntä vihaisesti. Nyt hän oli valinnut väärät sanat.
“En kerro siitä heille. Sanon, että hän kuoli urhoollisesti antaen muiden aina syödä ennen itseään ja nälkiinnyttämällä lopulta itsensä. En voisi koskaan kertoa heille petturuudesta, mitä Kaunokki osoitti. Tiedän, että hän ei tarkoittanut sitä”, naaras naukui. Urho nyökkäsi.
Ruusunen suristautui ja nyökkäsi vielä kerran Kaunokin ruumiille ja tassutti sitten kauemmas. Naaras tiesi, että jos hän jäisi vielä siihen, tunteet veisivät vielä vallan.
Ruusunen makasi Urho vierellään uuden uutukaisen pentunsa kanssa. Se oli pieni tummanruskea kolli. Sen tuominen maailmaan oli ollut Ruususesta tuskaisin asia, mitä hän oli koskaan kokenut.
“Oletko vielä päättänyt sille nimeä?” Urho kysyi katsoen rakastavasti pentua. Ruusunen heilautti häntäänsä. Hän oli niin uupunut ja hänestä tuntui, että hänellä ei ollut virtaa mihinkään.
“En ole”, Ruusunen murahti. Urho tökkäsi kuonollaan kumppaninsa korvaa.
“Voisimmeko nimetä sen Riemuksi?” kolli kysyi lempeästi.
“Ihan miten vaan. Minä en jaksa juuri nyt ajatella yhtikäs mitään”, Ruusunen puuskahti väsyneenä. Naaras painoi päänsä ja sulki silmänsä.
“Vahdi sitä. Minä aion nukkua”, hän tuhahti. Hän kuuli miten Urho kierteli ympäriinsä ja meni sitten makuulle hänen vierelleen. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja pennun kiemurtelun itseään vasten. Se sai naaraan rentoutumaan.
Ruusunen heräsi tajuten torkahtaneensa. Hän huomasi Urhon nukkuvan Riemun ympärille käpertyneenä. Isä ja poika näyttivät molemmat niin suloisilta nukkuessaan ja Ruusunen saattoi vain huomata miten paljon Riemu jo nyt isäänsä muistutti. Naaras kehräsi ajatellessaan, miten he molemmat pälpättäisivät yhdessä lakkaamatta ja häiriköisivät muiden rauhaa. Riemun harmaat tassut kuitenkin erottivat hänet isästään, ja Ruusunen ei voinut vielä tietää tämän silmien väristäkään. Naaras toivoi osin, että hänellä olisi isänsä silmät, jolloin hän muistuttaisi harmaita tassujaan lukuunottamatta täysin isäänsä. Se lämmittäisi naaraan sydäntä, mutta myös hänen vihreät silmänsä voisivat sopia kollille hyvin.
Ruusunen kehräsi, kun pieni pentu alkoi mönkiä ympäriinsä ja pian saavutti naaraan vatsan ja alkoi imeä maitoa. Riemu näytti hyvinvoivalta ja Ruusunen uskoi tämän selviävän tulevan lehtikadon yli hänen suojelussaan. Hän pitäisi pienokaisestaan huolen.
