Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
Ruusunen tepsutteli eteenpäin. Sadepisaroita läiskähteli naaraan naamalle. Hän oli pörhistänyt turkkinsa pitääkseen kylmän ilman lyhyehköllä turkillaan mahdollisimman hyvin poissa. Häntä ei huvittanut lainkaan olla sateessa, mutta ei hän halunnut leirissäkään koko päivää viettää. Naaras tuhahti, kun tuuli ryhtyi puskemaan vastaan. Tänään ei selkeästi ollut hänen päivänsä. Hän käännähti ympäri ja katsoin Rubiiniin joka ei näyttänyt kauhean iloiselta sateessa kastuneena. Oli lähellä, että Ruusunen olisi tirskahtanut. Hän kuitenkin hillitsi sen ja tassutti toisen naaraan luokse. Rubiini oli ollut kiltti ja luvannut lähteä katsomaan Ruususen perään, kun naaras lähti ulos.
”Voisimme lähteä takaisin. Tämä sade inhottaa minua”, Ruusunen naukui hiljaa rauhaisalla äänellä. Rubiini nyökkäsi hyväksyvästi. Ruusunen lähti tassuttelemaan arpisen naaraan vierellä takaisin. Vaikka naaras olisikin sanonut jotain, Ruusunen ei kuullut. Hän vain ajatteli kaksijalkalaa. Metsä ei ollut lainkaan hänen paikkansa. Hän halusi taas kiipeillä katoille ja katsella iltataivaan tuloa. Hän puuskahti. Metsä ei kyllä ollut hänen paikkansa. Aina hän voisi kiipeillä puissa, mutta ei se ollut sama. Pian Ruusunen tajusi heidän olevan jo leirissä. Rubiini oli kadonnut ja se ei kyllä haitannut Ruususta lainkaan. Hän meni suojaisaan kohtaan puhdistamaan itseään. Sade loppuikin jo pian ja nyt naarasta ärsytti, ettei ollut jäänyt metsään sen kauemmaksi aikaa.
*Olisin voinut kiipeillä puissa”, naaras ajatteli tympeänä. Hän katselin tylsistyneenä leiriä. Hänellä ei olisi aikomustakaan mennä pyytämään enään ketään mukaansa. Hän ryhtyi pesemään tassujaan. Ei hänellä oikein muuta tekemistä ollutkaan joten hän käyttäisi itsensä siistimiseen nyt aikaa. Naaras raapi takatassullaan hieman korvaansa, koska sitä kutitti. Hetken siinä toimettomana istuttuaan Ruusunen päätti viimein nousta. Hän ei voisi lähteä ulos ellei hän pyytäisi jotakuta mukaansa, mutta voisi hän ympäri leiriä talsia. Naaras tepasteli pitkillä jaloillaan eteenpäin ja huokaisi tylsyydestä. Ei voinut olla sitten sen tylsempää. Ruusunen halusi jo takaisin kaksijalkalaan. Kaksijalkala oli hänen kotinsa ja hän siis kuului sinne. Naarasta turhautti tämä klaanisoopa. Hän toivoi jo heidän vain lähtevän kotiin. Naaras ei ollut varma mitä muut olivat asiasta, mutta hänellä oli selvä mielipide. Hän myöskin edesauttaisi eloklaanin kukistamista hyökkäämällä jokaisen tapaamansa eloklaanilaisen kimppuun, jos tämä oli siis tarpeeksi pieni ja nuori Ruususen vastukseksi.
”Leikitään!” ääni naaraan vierestä keskeytti hänen ajatuksensa. Ruusunen ei edes ollut tajunnut, mutta nuori valkeaturkkinen kolli, – jonka turkissa oli tummanharmaata kuviota siellä täällä – oli tullut hänen vierelleen. Kollin ääni oli ollut käskevä pyytävän sijaan. Hän oli selkeästi määrännyt naarasta leikkimään hänen kanssaan. Ruususen olisi kovin tehnyt mieli läimäistä kollia korville, mutta hillitsi halunsa. Tämä muistutti naarasta jostakusta ja tajunta iski häneen pian. Tämä pieni törkimys oli Päivänsäteen ja Kharonin poika. Ruusunen ei ollut varma tämän nimestä, mutta hän muistutti kieltämättä vanhempiaan melkoisen paljon. Naaras ei uskonut tämän kollin suostuvan kieltävään vastaukseen joten hän vain nyökkäsi hieman. Kolli näytti hieman innostuvan ja selkeästi oletti jotenkin määränneensä Ruususta sillä hän röyhisti rintaansa ja katsoi naarasta innoissaan. Ruusunen tuhahti hiljaa. Tällaisten hiirenaivojen kanssa tulisi olemaan mahdotonta elää.
