Salamanteri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Klaanien lähialueet
10.9.2023
Olin löytänyt Jupiterin edellispäivänä ja nyt katselin, kun tuo nukkui rauhaisasti makuupaikallaan. Olin juuri herännyt ja nousin venyttelemään käpäliäni ja selkääni. Tavoilleni uskollisena tassutin pienen leirimme aukiolle ja suoraa päätä ulos. Päätin mennä tälläkertaa Kuolonklaanin rajalle päin, jos vaikka löytäisin sieltä jotain saalista. Tassuttelin hyvän matkaa kunnes haistoin jäniksen tuoreen hajun. Lähdin jäljittämään sitä nenä väristen toiveikkaana. En ollut koskaan saanut ihka omaa jänistä kiinni! Ehkä nyt saisin sen ja voisin vihdoin näyttää mihin todella pystyin. Sain jäniksen näköpiiriini ja tarkistin tuulen suunnan ennen kuin aloin hiipiä sitä kohti hiljaa. Epäonnekseni astuin kuitenkin risun päälle ja toisen lajin edustaja käänsi korvansa pystyyn valppaana. Nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta – tajusin ja lähdin kanin rynnistämään kania kohti pitkät hintelät jalat maata takoen. Viikseni värisivät innostuneesti, kun kani lähti juoksuun. Jos nyt saisin sen kiinni, Jupiter varmasti uskoisi minun selviävän itse. Takaa-ajoni äänet varmasti kaikuivat metsässä mutten välittänyt. Ajatukseni kohdistuivat nyt yhteen asiaan – kaniin. Yleensä ajatukseni lentelivät jossain maan ja taivaan välillä mutta nyt ne olivat tuossa töpöhäntäisessä pitkä korvaisessa saaliseläimessäni. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin ja saavutin kania hämmästyttävän nopeasti. Nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju ja tiesin olevani sen rajan lähettyvillä mutten aikonut luovuttaa. Pian olin loikka etäisyydellä saaliistani mutta kanin eteen tupsahti savunharmaa kissa, joka loikkasi kiinni minun ikiomaan saaliiseeni!
“Se kani oli MINUN!” rääkäisin ja en ehtinyt jarruttaa, kun törmäsin päätä pahkaa pienikokoiseen valkoiseen naaraskissaan. Pitkäkarvainen kissa sävähti kauemmas ja paljasti hampaansa. Olinko juossut Kuolonklaanin rajan yli?
“Anteeksi?” valkoturkkinen murisi pörhistellen karvojaan. Katsoin varovasti edessäni murisevaa tuntematonta kissaa ja sitten käänsin katseeni savunharmaaseen naaraaseen, joka oli tappanut minun – MINUN – jänikseni ja roikotti sitä suussaan.
“Tuo oli minun jänikseni”, naukaisin vihaisesti.
“Mutta tämä on meidän reviirimme ja sinä et ole tervetullut tänne”, valkoisen naaraskissan suusta kuului uhkaus. Sävähdin, kun tajusin kuka se oli. Höyhen? Sydämeni kiihdytti tahtiaan mutten eleelläkään näyttänyt, että olin juuri tajunnut löytäneeni emoni. Toivoin, että hän ei tunnistaisi minua tai sitten vain jättäisi sukulaisuutemme salaisuudeksi.
“Voin lähteä, kunhan saan saaliini takaisin! Se kuuluu minulle ei teille”, nau’uin haastavasti.
“Joko minä näytän sinulle kuka täällä määrää tai lähdet aivan omin pikku käpälin kipittämään ulos reviiriltämme”, emoni naukaisi, kun hänen ystävänsä toljottivat minua syyttävästi.
“Minä lähden, jos saan tuon mukaani sillä se oli MINUN saaliini”, sanoin ja osoitin minun jänistäni hännälläni. Kissa edessäni pyöräytti silmiään. Hän heilautti käpäläänsä nenääni kohti ja vain vaivoin väistin hänen yllättävän iskunsa.
“Emo, mitä sinä teet?” naukaisin hiljaa niin, etteivät vierestä seuraajat kuulleet. Höyhenen silmiin syttyi ymmärrys ja hän jäätyi paikalleen.
“Höyhenhalla, hoitele tuo pentu”, musta kolli valkoisella kuvioinnilla naukaisi. Höyhenhalla? Oliko hänen nimensä nykyään Höyhenhalla? Höyhenhallan silmiin syttyi lempeä pilke ja mutta hän murahti.
“Lähde tai näytän kuka täällä määrää”, hän naukui. Nousin ylös ja katsoin emoani silmiin. En voinut uskoa, että törmäsin häneen nyt ja täällä.
“Selvä sitten mutta ensikerralla saatte maksaa siitä, että veitte MINUN saaliini!” ärjähdin ja käännyin ympäri. Juoksin kohti puistikkoa, josta olin tupsahtanut takaa-ajoni aikana juoksin Kuolonklaanin reviirin puolelle. Kun olin ylittänyt rajan toiseen suuntaan, tassutin hetken aikaa eteenpäin uuden saaliin hajun toivossa. En kuitenkaan löytänyt yhtäkään hajua joten päätin palata takaisin minun ja Jupiterin leirille.
Kun pääsin perille, Jupiter ei ollut siellä mutta hän oli jättänyt paikkaan jossa säilytimme saaliitamme päästäisen. Nappasin sen ja söin sen suurin haukkauksin. Tiesin, että Jupiter palaisi ja saattaisi tuoda mukanaan jotain mutta minun nälkäni oli kuitenkin niin iso etten potenut huonoa omaatuntoa isäni saaliin syömisestä. Mehän aina jaoimme saaliimme kahdestaan. Mietin vieläkin sitä, että olin juuri tavannut emoni. Miltäköhän hänen elämänsä näytti nykyään. Ainakin hän oli elossa.
//SuperKP-boosti
