Salamanteri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Tuntematon alue
Sammakko totesi, että oli ollut “mukava tavata” minut ja että hänestä olisi kivaa nähdä myös minun isäni Jupiter joskus. Nyökyttelin hymyillen ja käännähdin ympäri ja tassutin poispäin. Käännähdin vielä ympäri.
“Hei sitten”, sanoin ja sitten vasta käännyin laahustamaan poispäin. Kävelin häntä hermostuneesti vääntelehtien kohti paikkaa, jossa muistin minun ja isän leirin olevan. Tassuttelin sinne suuntaan pitkillä harppauksilla sillä halusin pehkuihin. Väsymys painoi jo ja kuukin alkoi saavuttaa huippuaan. Kun vihdoin pääsin pikkuiselle leirillemme, Jupiterista ei näkynyt jälkeäkään. Säntäilin ympäriinsä etsien häntä mutten löytänyt. Yritin etsiä hänen hajuaankin mutten löytänyt sitäkään leiristä. Olin todella väsynyt ja olisin vain halunnut nukkumaan mutta päätin lähteä etsimään isääni, sillä koin velvollisuutta suojella tätä hengelläni sen jälkeen, mitä koiraa vastaan käydyssä taistelussa oli käynyt. Kiihdytin vauhtini juoksuun ja lähdin kohti paikkaa, jossa olimme kohdanneet koiran tänä aamuna.
Ravattuani jonkun aikaa haistoin voimakkaan Kuolonklaanin hajun värähdin hiukan. En ollut kulkenut oikeaan suuntaan. Nyt en enää tiennyt missä päin olin. Vilkuilin ympärilleni. Päättelin olevani Kuolonklaanin rajalla, sillä haju oli todella voimakas. Tarkkailin ympäristöäni mutten havainnut lumen lisäksi mitään muuta kuin pari kuollutta puskaa. Käännähdin ympäri suuntaan mistä olin tullut ja lähdin matkaamaan takaisin leiriä kohti, jotta sieltä voisin suunnistaa aukiolle, jossa arvelin Jupiterin olevan. En tosiaankaan tiennyt minne isä olisi voinut mennä. Ravasin kohti leiriä ja löysin puskan, joka toimi sen sisäänkäyntinä. Kun alitin sen huomasin, ettei se ollutkaan leiriimme johtava puska vaan olin taas harhaillut tiesminne. Sain hädintuskin liikutettua käpäliäni eteenpäin. Haukoin happea raskaasti sillä pitkän matkan ravaaminen eteenpäin oli vienyt viimeiset voimieni rippeet. En enää voinut muuta kuin käydä löytämäni puskan alle nukkumaan ja toivoa parasta. Kaivoin pienen kuopan lumeen ja toivoin, ettei musta hiekankeltaisten läiskien peittämä turkkini näkyisi liian selvästi lumenpeittämän puskan alta. Asetin häntäni kuonolleni ja suljin silmäni. Huoli isästä kaiversi mielessäni mutta olin niin uupunut, että nukahdin tuossa tuokiossa.
Heräsin ja avasin silmäni vain nähdäkseni, että oli silti yö. Kuu oli laskemaisillaan joten päätin nousta. Kömmin puskani alta ja tassutin suuntaan, josta arvelin tulleeni. Pudistelin turkkistani lumet ja hieraisin silmiäni. Tappelin väsymystä vastaan ja lähdin taas etsimään isääni. Tassuttelin eteenpäin ja koitin saada kiinni Jupiterin hajusta tai jostakin häneen viittaavasta. Ajatukseni harhailivat taas ja ennenkuin huomasinkaan olin taas kulkenut kauas paikasta, jossa minun olisi pitänyt olla. Huomasin järkytyksekseni, että Jupiterin hiekanvärinen turkki pilkotti lumen seasta. Ryntäsin hänen luokseen kaikki ajatuskset hänessä ja väsymys totaallisesti kaikonneena.
“Jupiter? Jupiter?” hoin hädissäni. En ollut koskaan pelännyt näin paljon. Isäni oli minulle tärkein kissa kaikista kissoista! Siirsin korvani hänen nenänsä eteen epätoivoisena, kun hänen hengityksensä osui korvaani loikkasin kauemmas innoissani. Hyppelehdin kehää isäni ympärillä iloisesti naukuen.
“Salamanteri?” Jupiter naukaisi vaimeasti.
“Sinä heräsit! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Etsin sinua vaikka kuinka kauan!” nau’uin iloa ja äärimmäistä helpotusta ääni ja olemus pursuen.
//Jupi?
//SuperKP-boosti
