Seesami
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
Viimeisten parin kuun aikana ilma oli kylmennyt huomattavasti ja luntakin oli satanut paikoin ihan riesaksi asti. Riesa se oli ainakin Seesamille ja hänen siskolleen, sillä lumi paakkuuntui helposti heidän kauluksensa ja vatsansa pitkiin karvoihin. Tätä Pistaasi oli tainnut käyttää osittain tekosyynä sille, miksi he eivät olleet voineet lähteä jo hyvän aikaa sitten suunnittelemalle seikkailulleen kaksijalkalaan.
“Meistä tulee lumikissoja, ennen kuin pääsemme edes perille asti”, Pistaasi marisi aina, kun Seesami yritti houkutella häntä ulos.
Tänään hanki oli kuitenkin tarpeeksi kiinteää ja kovaa, että sen päällä saattoi kävellä. Pistaasi ei voisi nyt valittaa lumipaakuista karvoissaan. Kaikesta muusta hän sitten valittikin.
“Emme me ehdi sinne kaksijalkalaan ja takaisin ennen pimeää”, Seesami kuuli sisarensa nurisevan takaansa. “Meiltä menee sivu suun hyvä ateria! Aivan varmasti Martta popsii meidänkin nappulamme, jos kotiväen silmä välttää. Sinä tiedät, miten pohjaton vatsa sillä koiralla on!”
Seesami oli päättänyt, ettei antaisi Pistaasin valituksen latistaa tunnelmaa. He olivat tulleet tänne seikkailulle, ja seikkaillessa kuului kokea vähän nälkääkin! “Kaksijalkalassa on varmasti vielä paremmat tarjoilut”, kolli yritti innostaa siskoaan. Pistaasi ei kuitenkaan vaikuttanut vakuuttuneelta.
“Sinun syysi, jos kaunis turkkini menettää kiiltonsa, kun se ei ole saanut tarpeellisia ravintoaineita.” Naaras niiskaisi nenäänsä ja tassutti sen jälkeen jonkun aikaa mitään sanomatta. Seesami nautti sen hetken verran metsässä vallitsevasta hiljaisuudesta.
Mitä kauemmaksi kotoa sisarukset kulkivat, sitä oudommalta ympäristö näytti. Välillä he kulkivat kaksijalkojen valoin valaistuja polkuja pitkin ja hyppäsivät puun taakse piiloon, jos vastaan tuli joku. Ei sillä, että heitä olisivat kaksijalat tai koirat pelottaneet, mutta heidän oma kotiväkensä taatusti huolestuisi, jos joku lavertelisi näille nähneensä heidät näin kaukana kotoa. Silloin heidän ulkoilustaan tulisi huomattavasti rajoitetumpaa…
Kun puiden takaa alkoi kajastaa yhä enemmän valoa, Seesami aavisteli heidän olevan melkein perillä määränpäässään. Heidän tarvitsisi vain ylittää vielä yksi polku ennen sitä. Seesami hyppäsi pikkukivillä vuoratulle kapealle tielle itsevarmuutta uhkuen. Pistaasi oli aikeissa seurata perässä, kun yhtäkkiä heidän sivultaan rähähti vihainen haukku. Polkua pitkin kävellyt kaksijalka pitki kaksin käpälin kiinni ison koiran narusta, joka veti heitä kohti kuono louskuen.
Seesami ampaisi polun yli pusikkoon ja jäi odottamaan, että Pistaasi tulisi kohta perässä. Siskoa ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt. Kun koiran ääntä ei enää kuulunut, hän uskalsi kurkistaa pensaasta ulos ja näki Pistaasin kadonneen. Ensin hän huolestui kamalasti, mutta kun hän kohta meni tutkimaan lähempää, näki hän heidän tulosuuntaansa kirmaavat tassunjäljet. Pistaasi oli kaiketi saanut tarpeekseen seikkailemisesta ja ottanut hatkat.
“Jänishousu”, Seesami mutisi itsekseen. Sisko pääsisi kyllä kotiin omin avuin, mutta hän ei aikonut kääntyä takaisin päästyään näin lähelle. Kyllä Pistaasin naama venähtäisi, kun tämä kuulisi, mitä kaikkea hienoa hän oli saanut nähdä ja kokea suuressa kaksijalkalassa.
Vaalea kolli eteni määrätietoisesti kohti yhä suuremmiksi kasvavia rakennuksia. Hänen korvansa täytti liikenteen pauhu. Missään vaiheessa häntä ei hirvittänyt, ei silloinkaan, kun joku kotikisu huuteli hänelle varoituksia läheisen kerrospesän alimmalta tasolta:
“Tänne ei kannata tulla! Käänny takaisin!”
Seesami suuntasi lähemmäksi ikkunalasin takana istuvaa oranssiturkkista naarasta, jonka hännänpää vääntyili vinhasti. Kollista tämä oli ihan söpö.
“Ja miksikäs ei?” Seesami virnisteli huolettomasti ja tuli ihan kiinni lasiin, jonka takaa toinen kotikisu katseli häntä. “Onko vetovoimani niin suuri, että sitä ei voi vastustaa? Tiedän, tiedän – jokainen haluaa palan Seesamista.”
Kotikisunaaras tuijotti häntä hetken ilmeettömästi. Tämä saattoi jopa vähän aikaa harkita, ettei sanoisikaan Seesamille enää yhtään mitään, mutta pudisti sitten päätään ja naukui synkeästi: “Jos tulet tänne, se tietää loppua vapaalle vaeltelullesi. Sinä jäät tänne jumiin niin kuin kaikki muutkin kulkukissat.”
Seesami ei ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti, ja ennen kuin hän ehti kysyä tarkentavia kysymyksiä, parvekkeen ovi kotikisun takana aukesi ja sisältä kuului kaksijalan ölinää. Kotikisu vilkaisi häntä vielä kerran, ennen kuin vilahti oven raosta sisälle.
Seesami ei voinut ymmärtää syytä naaraan kielteiselle asenteelle. Pyh, kuka tämä oli muka sanomaan ohikulkijoille, että he eivät saisi tulla tähän kaksijalkalaan? Seesami oli jo päättänyt, että ottaisi kaiken irti tästä kokemuksesta. Niinpä hän vain heilautti vähättelevästi häntäänsä ilonpilaaja-kotikisun sanoille ja tallusti rohkeasti syvemmälle betoniviidakkoon.
Paikka oli aivan valtava! Joka puolella oli kaksijalkoja ja autoja, joilla ne ratsastivat. Seesamikin oli ollut useita kertoja sellaisen kyydissä, etenkin viherlehtisin, kun heidän kotiväkensä otti heidät mukaan retkeilemään pienempään, puiseen pesään, joka sijaitsi aivan suuren, kirkkaan veden rannalla. Seesami huokaisi haaveilevasti muistellessaan kaikkia niitä viherlehtiä, jotka hän oli saanut jo kokea – se oli totisesti kissan parasta aikaa.
Kummallinen murina täytti Seesamin korvat. Hän pysähtyi kulmat kurtussa ja katseli ympärilleen hieman ymmällään. Se kuului taas, ja samaan aikaan hänen vatsassaan tuntui ikävä, tyhjä kouraisu. Seesamin silmät laajenivat. Hänellä oli nälkä! Voi ei! Eihän ollut vielä edes ruoka-aika! Nyt olisi etsittävä jostakin pientä hiukopalaa, jotta murina vaimenisi. Hän ei pystyisi keskittymään seikkailuunsa täysillä, jos tyhjä vatsa valittaisi jatkuvasti ikävää olotilaansa.
Nuuhkiessaan ilmaa Seesamin nenän täytti herkullinen tuoksu, joka tuli jostain lähistöltä. Sitä seuraten hän töpötteli kadun vierustaa pitkin rakennuksien väliin jäävälle kujalle, jossa lojui kaksijalkojen jäteastioita. Maahan oli kaatunut pari isohkoa astiaa, joiden sisältö oli levinnyt pitkin kulkuväylää. Herkullinen haju oli selvästi siitä peräisin, eikä Seesami aikonut alkaa nyt nirsoilemaan sen suhteen, mistä ateriansa söi. Hän tassutti itsekseen hyräillen tutkimaan roskakasaa ja antoi nenänsä johdattaa hänet herkkupalan luo.
*Joku on nakannut pois hyvän aterian*, Seesami tuumi itsekseen saadessaan käpäliinsä muhkean kimpaleen kaksijalkojen ruokaa, joka näytti koostuvan useammista kerroksista. Hänenkin kotiväkensä söi joskus näitä.
Kun hän oli ehtinyt haukata vasta ensimmäisen suullisen lihaa ja jotakin muuta, hänen korvansa nappasivat uuden äänen ympäristöstä. Hän nosti laiskasti katseensa vähän matkan päässä edessäpäin lojuviin roskiin. Tuijotettuaan niitä vähän aikaa hän huomasi jotakin outoa – roskat liikkuivat! Yksi pahvinen kuppi tanssi itsekseen roskalajitelman päällä, aivan kuin se olisi ollut riivattu. Seesamin leuat lakkasivat jauhamasta ja hän pysähtyi katsomaan sitä. Yhtäkkiä kuppi keikahti nurin ja sen alta paljastui omituinen, karvainen olento.
“Onpa outo hiiri”, Seesami tokaisi ääneen. Tämän täytyi olla isoin hänen koskaan näkemänsä hiiri. Itse asiassa se oli aivan valtava hiireen nähden.
Hiiri oli huomannut hänet – tai tarkemmin ottaen sen herkkupalan, jota hän piti tassunsa alla – ja lähestyi nyt nenä kiinnostuneesti väristen. Seesami toljotti sitä yhtä kiinnostuneena. Kerrassaan huvittavan näköinen otus! Ja miten pitkä häntä sillä oli!
Kun hiiri-olento tuli lähemmäksi hänen ruokaansa, hän vetäisi sen lähemmäksi itseään ja pudisti toruvasti päätään otukselle. “Sori, kaveri, mutta tämä on minun ruokani. Etsi sinä omasi.”
Hiiri ei kuitenkaan näyttänyt merkkejä luovuttamisesta. Se jatkoi lähestymistä. Eikä se ollut yksin. Vasta nyt Seesami tajusi katsoa hiiren taakse ja näki useiden, isohkojen hahmojen lylllertävän häntä kohti pikkuiset silmät nälkäisesti kiiluen. Seesami laittoi pakin päälle ja yritti pelastaa ateriansa, kun yllättäen joku hiiristä loikkasi häntä kohti ja sivalsi häntä ohi mennessään lapaan terävillä kynsillään. Kuin sanattoman merkin saaneena hiiret lähtivät vyörymään häntä kohti uhkaavana ruskeana massana.
“Älä jää paikoillesi, ääliö!” Terävää huudahdusta seurasi hiirien kimakka vikinä, kun tummanharmaa kissa ilmestyi paikalle kreivin aikaan ja ryhtyi mätkimään niitä kuonolle hurjalla vimmalla. “Liikettä nyt, ellet mieli rotan ruoaksi!”
Seesami tunsi kissan tuuppivan häntä eteenpäin sekasorron keskellä. “Niitä on kaikkialla!” hän päivitteli ja yritti edelleen epätoivoisesti puolustaa ruokapalaansa.
“Jätä se pahuksen kimpale ja suuntaa tikkaille”, kissa ärisi ja nappasi Seesamin naamaa kohti hyppäävän hiiren – jota tämä kissa oli kylläkin tainnut nimittää rotaksi – hännästä kiinni ja viskasi sen kauemmaksi.
Seesami katsoi haikeasti ruokaansa ennen kuin potkaisi sen kauemmaksi niin, että rottalauma syöksyi sen perään. Se antoi hänelle ja muukalaiselle tilaisuuden paeta metallisille tikapuille, jotka kohosivat kattoa kohti kujan toista seinää pitkin. Onneksi Seesamilla oli kokemusta erikoisissa paikoissa kiipeilystä, ja hän pääsi pesän katolle ilman suurempia vaikeuksia. Hänen auttajansa liikkui huomattavasti hitaammin tikkailla, mutta tällä oli sen niin tuiman päättäväinen ilme kasvoillaan, että hän ei tohtinut tarjota apuaan.
“Huh, se liippasi läheltä”, Seesami huokaisi rentoutuen ja kurkisti reunan yli kujalle, jolla rotat parveilivat yhä hänen löytönsä kimpussa.
“Luulisi noin ison kissan osaavan pitää huolen itsestään”, tummanharmaa kissa mutisi vähän kauempaa. Seesami kääntyi katsomaan tätä tarkemmin; tällä oli tummansiniset silmät sekä ikään kuin puolikas, valkoinen naamio kasvoissaan. Kissan erikoinen ulkonäkö ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, kun hän tajusi yhtäkkiä jotakin maata mullistavaa.
“Sinä olet naaras!” Seesami tuijotti kärttyisen näköistä naaraskissaa suu ällistyksestä auki.
“Mistä puusta sinä tipahdit?” kissa naurahti hieman pilkallisesti. Sitten jokin hänen asenteessaan muuttui, aivan kuin hän olisi vasta nyt kunnolla ehtinyt prosessoimaan Seesamin läsnäoloa. Aiempi tiuskiminen oli tiessään ja nyt hän katseli suurempaa kollia uteliaasti. “Minä olen Päivänsäde. Entä sinä?”
Ja silloin Seesami tiesi olevansa liemessä. Hänen villisti pamppaileva sydämensä ei johtunut enää pelkästään niistä rotista, vaan suurin syy oli nyt tämä hurja naaras, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kohdannut.
//Jatkuu Päivänsäteen tarinassa…
