Sipuli
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Klaanien lähialueet
Matkustimme Pippurin kanssa pois kaksijalkalasta. Se ei ollut meidän kaksijalkalamme emmekä me löytäisi Mirriä sieltä. Kannoin tiettyä syyllisyyttä siitä, että olin päässyt niin helposti yli Mirrin menetyksestä. En kuitenkaan edes tiennyt oliko hän kuollut, joten ehkä ajatus siitä, että pentuni eläisi jossain muualla toivottavasti onnellista elämää oli tarpeeksi lohduttava – minulle Pippurille se ei selvästi ollut. Pippuri kaipasi Mirriä kovasti. Kovemmin kuin minä. Kannoin suussani varpusta, jonka olin napannut. Olin kohtalaisen kaukana pienestä leiripaikastamme, jonka olimme rakentaneet Pippurin kanssa väliaikaiseksi suojapaikaksi. Helteiden jälkeen oli alkanut sataa rankasti miltei joka päivä ja siksi tarvitsimme jonkinlaisen suojan. Olimme rakentaneet leirimme kaatuneen puun juurien suojaan joen lähelle. Joesta saimme juotua, kun tarvitsi ja se oli muutenkin oikein mukava ja kaunis paikka pitää leiriä. Lähestyessäni leiripaikkaamme kuulin voimakasta veden solinaa. Sitä kuului aina joesta johtuen, mutta nyt se oli paljon voimakkaampaa. Aistin vaaran tunnun ilmassa ja jokin sai minut nopeasti hautaamaan varpuseni aluskasvillisuuteen paikalle, josta löytäisin sen myöhemmin tarkistettuani tilanteen. Pinkaisin juoksuun. Se tuntui helpommalle, kuin aikoihin. Metsässä asumisessa todella oli puolensa. Turkkini liimautui ihoani vasten ja kuulin viiman korvissani. Tiesin sateesta, sillä vesi osui aina paikoitellen enemmän tai vähemmän lehtien läpi maahan, mutta kun saavuin aukeammalle alueelle huomasin kuinka paljon todellisuudessa satoi. Taivas tuntui kirjaimellisesti revenneen kuin kynnen iskusta ja vuodatti nyt sisuksiaan ympäriinsä. Joki tulvi yli, kun pääsin lähemmäs. Meidän leirimme, makuusijat pävineen olivat huuhtoutuneet virtaan. Karvani nousivat pystyyn, kun huusin Pippuria. Hän oli jäänyt leirille odottamaan paluutani saalistusreissulta. Oliko hän huuhtoutunut virtaan myös?
“Pippuri!” huusin ja peräännyin joelta. Se kuohui hurjana kuljettaen kaikenlaista roskaa mukanaan. Jos virtaan joutuisi, selviäimisestä ei olisi enää puhettakaan. Vilkaisin taakseni ja koitin pyyhkiä katseellani mahdollisimman suuren alueen metsän reunasta. Miten edes saisin tietää, jos Pippuri oli huuhtounut joen mukana pois? Turkkini kastui kastumistaan. Paksun karvapeitteen läpi tuli vettä hitaasti, mutta kun seisoin yhtään liian pitkään aukealla vesi saavutti nahkani. En onneksi kammoksunut vettä, mutta tuntuihan se ikävältä. Ravistelin turkkiani ja päätin mennä takaisin metsän suojaan. Sateen lakattua voisin koittaa kävellä joen alajuoksua kohti ja toivoa, että löytäisin Pippurin elävänä. Kömmin metsään jonkin satunnaisen puun juurien suojaan. Kiskoin joitakin oksia suojakseni ja lähdin sitten hakemaan varpustani, jonka olin napannut aikaisemmin. Nappasin sen ja juoksin takaisin suojapaikalleni. Sade yltyi yltymistään ja jouduin kaivautumaan syvemmälle suojaani. Odotellessani sateen loppua nälkänikin alkoi kasvamaan. Mahassani kiersi, enkä ollut varma johtuiko se ikävästä vai nälästä. Katselin vain multaisia seiniä ja koitin unohtaa huolen, mutta outo liikehdintä, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan kiinnitti huomioni. Tunsin tätä viimeksi, kun olin tiineenä. Siitä parin kuun päästä Mirri syntyi. Pudistin itselleni päätäni ja päätin syödä varpuseni. Nyt ajattelisin vain omista tarpeistani huolehtimista ja Pippurin löytämistä. En voinut olla tiine. Aloin syömään varpustani ja koitin olla ajattelematta ikäviä.
En ollut edes huomannut nukahtavani, mutta kun avasin silmäni tajusin kuinka pahasti olin mokannut. Nousin ja ryömin ulos kolostani. Katselin ympärilleni ja taivaalle lehtien välistä. Enää ei satanut. Minun pitäisi etsiä Pippuri. Mieleeni iski taas ajatus tiineydestä, mutta työnsin tällä kertaa ajatuksen sivuun ja pakotin miettimään Pippuria. Missä hän voisi olla? Tassutin ulos metsästä metsän reunaan. Aukealla nurmikko oli märkää ja lätäköitä oli joka puolella. Taivas oli harmaa ja näytti, että alkaisi sataa pian uudestaan. Minun pitäisi todellakin nyt alkaa etsimään Pippuria. Tassutin lähemmäs jokea, joka ei tulvinut enää niin pahoin kuin viime päivänä, mutta se näytti silti vaarallisen vauhkolta. Lähdin hölkyttämään joen reunaa turvalliselta etäisyydeltä tarkastellen samalla ympäristöäni silmät tarkkana. Metsä harveni joen alajuoksua kohti ja lammen kohdalla pysähdyin viimein. Vilkuilin ympärilleni ja koitin keksiä mistä löytäisin Pippurin. Mihin hän olisi voinut mennä? Käytin aikani aurinkohuippuun saakka etsien. Kun ei tullut tulosta, aloin jo huolestumaan todella. Jäin istumaan yhden yksinäisen kiven päälle lähelle joen rantaa.
“Sipuli!” kuulin tutun äänen huutavan. Luulin uneksivani, mutta käännyin silti ääntä kohti. Pippuri juoksi kohti minua harvasta metsästä.
“Kiitos, kiitos, että olet kunnossa, Sipuli”, mustaturkkinen kolli naukui. Hyppäsin alas kiveltä huojennuksesta sekaisin. Säntäsin Pippuria vastaan ja puskin tätä lapaan ja kaikkialle. Olin niin iloinen. Pippurikin kehräsi.
Onnellisen jälleen kohtaamisemme jälkeen etsimme sopivan kolon metsästä ja teimme makuupaikan levätäksemme hiukan. Pippuri ei ollut nukkunut yöllä, joten annoin tuon kerätä energiaansa. Kolli alkoi tuhista hiljaa. Huokaisin onnesta ja nuolaisin kumppanini korvaa. Antaisin hänen nukkua ja pitäisin vartiota. Nousin hiljaa ylös ja kömmin istumaan pedin reunalle.
***
Puolen kuun jos toisenkin kuluttua olin varma tiineydestäni. Olimme puhuneet Pippurin kanssa, että voisin olla tiine, mutta en ollut vielä sanonut olevani varma. Pippuri palasi metsältä kaksi hiirtä mukanaan. Otin toisen ilolla vastaan ja kävin sen kimppuun.
“Olen varma, että odotan pentuja”, sanoin ja nostin katseeni Pippuriin nielaistuani ensimmäisen suulliseni.
“Niinkö?” hän vastasi. Hänen silmissään oli iloa, mutta myös outoa pelkoa. Olin itsekin hieman peloissani, sillä viimeksi olin synnyttänyt kaksijalkalassa talossamme ja kaksijalkamme olivat huolehtineet minusta, mutta tällä kertaa olimme omillamme metsässä.
“Olen aika varma, että synnytykseni on lähellä”, sanoin kasuaalisti ja haukkasin taas palasen hiirestäni. Pippuri nyökkäsi.
“Menemmekö takaisin kaksijalkalaan? En ole varma onko hyvä idea synnyttää täällä”, hän sanoi ja katsoi minua huolissaan. Kohautin lapojani.
“Eivätkö muutkin kulkukissat ja erakot tee niin? Kyllä me pärjäämme”, sanoin ja hymyilin lempeästi. Pippuri nyökkäsi ehkä hieman epävarmana vielä, mutta aistin hänestä halua luottaa. Kehräsin ja puskin kollia.
“Kaikki menee hyvin, luota siihen”, sanoin ja nuolaisin kumppanini korvaa.
Ja niin tuli päivä, kun pentujeni oli aika syntyä. Synnytykseni alkoi auringonnousun aikaan ja auringonlaskun aikaan minulla oli musta pieni pentu kiinni vatsassani. Imetin pikkuista ja mietin Mirriä. Tämä pentu oli kuitenkin kolli. En tiennyt pikkuisesta vielä mitään eikä minulla siksi ollut kamalasti nimi-ideoita. Pippuri kyyhötti edessäni tuijottamassa pentua. Näin hänen silmissään ja naamallaan sellaisen tunteen, jota en Mirrin katoamisen jälkeen ollut hänen naamallaan nähnyt. Hymyilin ja laskin pääni käpälilleni.
“Pidätkö vartiota, jos nukun hetken?” kysyin hiljaa. Pippuri nosti päänsä ja hänen silmänsä kirkastuivat kuin hän olisi herännyt ajatuksistaan.
“Nuku niin kauan kuin nukuttaa. Ansaitset lepoa”, hän sanoi ja nousi. Olimme tehneet poikimispesän yhden pensaan suojiin ja se oli nyt pieni suojaisa koloni. Seinät olivat vankat ja vain yhdestä kohtaa pääsi ulos ja sisään. Se teki oloni paljon paremmaksi. Pystyin lepäämään kunnolla, kun tiesin pentuni olevan suojassa.
***
Aika kului liiankin nopeasti ja pian pikkuisen silmät olivat jo auki. Hän ei puhunut, mutta vaati maitoa aina pienillä kiivailla naukaisuilla ja teki pieniä tutkimusretkiä pesän reunoilla. Sain aina välillä käydä ulkona, mutta Pippuri hoiti saalistamisen yleensä. Joskus minäkin pääsin saaliille, sillä silmänräpäyksessä pentu käveli jo. Ennen kuin edes huomasimme hän oli jo pieni oman persoonallisuutensa omaava karvapallo, joka leikki kanssamme ja maistoi jo ensimmäistä kertaa tuoresaalista. Nimi tuli luonnostaan. Emme miettineet sitä sen enempää – Harjus. Se sopi pikkuiselle. Rohkea ja sopeutuva, kiiltävä turkkinen ja komea. Harjus. Asuimme nyt kolmin pienessä onkalossamme pensaan alla. Se alkoi käydä ahtaaksi, kun Harjus kasvoi ja halusi leikkiä ja muuta. Jos olisimme saaneet isomman pentueen, olisimme varmaan joutuneet muuttamaan, mutta nyt vain laajensimme pesää.
