Sipuli
//Kirjoittaja: Saaga
//Kotikisu | Tuntematon alue
Istuskelin rauhassa aidalla. Viherlehti ja erityisesti sen loppu olivat ihanaa aikaa. Tuli todella rauhallinen tunne vain pienten perhosten katselemisesta, kun ne lennähtelivät ilmassa. Raikas tuulen vire hyväili turkkiani ihanasti ja haukottelin raukeana. Oli vasta aikainen aamu mutta päätin silti mennä katsomaan, jos Leidi olisi hereillä. Hänen kaksijalkansa eivät yleensä pitäneet häntä lukkojen takana joten todennäköisesti hän olisi joko pihalla tai nukkumassa. Hyppelin aidan toiseen päähän ja katselin ympärilleni etsiskellen ystävääni. Häntä ei kuitenkaan näkynyt joten tulin lopputulokseen, että hän todennäköisesti oli nukkumassa.
Palattuani takaisin omalle pihalleni Laku ja Luna tulivat hyvästelemään minut ja kertoivat muuttavansa. Hain nopeasti sisältä lempileluni ja pakotin kaksikon ottamaan sen. Jäisin kaipaamaan heitä ikuisesti. Luna ja Laku olivat olleet elämäni pienet valonpilkahdukset ja heistä oli kehittynyt ajan myötä rakkaita ystäviäni enkä tiedä mitä tekisin nyt päivät pitkät, kun laiska pullapylly Leidi nukkui vain eikä jaksanut tehdä muuta.
“Onko kaikki hyvin?” kuulin Pippurin äänen ja käännyin ympäri.
“Ai hei! Jäit juuri paitsi Lunan ja Lakun jäähyväisistä”, naukaisin hieman allapäin. Pippurin silmät laajenivat.
“Mihin he menivät?” hän kysyi jännittyneen oloisena.
“He muuttavat pois”, kerroin ja istuuduin alas.
“Annoin heille vihreän pallomme. Toivottavasti ei haittaa. Halusin jotain antaa jotain, josta he voivat muistaa meidät ikuisesti”, selitin kauhealla vauhdilla ja tärisevällä äänellä yrittäen pidätellä kyyneliä.
“Ei haittaa, tietenkään. He olivat sinulle hyvin tärkeitä ja saat olla surullinen”, Pippuri sanoi ja toppuutti minua ylös.
“Mennään aidalle istumaan”, hän naukui ja loikkasi nopealla ja lennokkaalla loikalla aidalle. Astuin askeleen hänen perässään ja muistot valtasivat mieleni. En kyennyt hyppäämään muutamaan silmänräpäykseen mutta Pippuri odotti minua. Kun pääsin loikkaamaan, istuin hänen vierelleen ja painoin pääni hänen mustaan turkkiinsa. Tuttu musta ja lyhyt vähän piikikkäästi törröttävä turkki tuntui niin lohdulliselta vuodattaessani pari kyyneltä.
“Olin menossa tapaamaan Leidiä mutta hän nukkui – mokoma laiska torkuskelija. Toisaalta, jos en olisi tullut takaisin en olisi ehtinyt tavata Lakua ja Lunaa ja niin…” kerroin ja katsoin kumppaniani.
“Niin. Ehkä kaikelle on tarkoitus”, Pippuri naukui ja silitti hännällään selkääni.
“Tämä on kuitenkin kaunis päivä, joten eikö hyödynnettäisi sitä ja mentäisiin vaikka kävelylle?” mustaturkkinen kolli kysyi ja viittasi pitkällä kuonollaan metsään.
“Tottakai”, naukaisin ja hyräytin kehräyksen. Kuulin myös Pippurin kehräävän, kun tuo loikkasi edelläni metsään. Ehkä tästä tulisi loppujen lopuksi hyvä aamupäivä.
