Sipuli
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Pudistelin päätäni. En kuollaksenikaan jaksanut muistaa missä olimme olleet ja koitin vain parhaani mukaan sivuuttaa kommentin perheestämme – Mirristä, minun Mirristäni. Sitten välähti. Olimme sopineet jatkavamme tänään metsän suuntaan!
“Sovimme… sovimme eilen jatkavamme tämän auringonnousun jälkeen metsään. En vain tiedä, että missä se metsä on”, nau’uin epäröiden. Ehkä Valo tietäisikin missä metsä oli. Vilkuilin ympärilleni.
“Haluatko johdattaa minut sinne missä sovitte näin? Voit sitten näyttää mihin suuntaan niin opastan sinut sinne päin, jos Pippuri olisi siellä”, Valo kysyi. Nyökkäsin hitaasti. Viittasin hännälläni suuntaan, josta olin tullut. Pippuri nyökkäsi myös ja lähti tassuttamaan sinnepäin. Tassutin tuon kanssa osoittamaani suuntaan. Leidi. Hän pompahti myös mieleeni. Rakas Leidi. Hengitin hitaasti sisään ja puuskahdin ulos. Minulla oli ikävä Leidiä ja Mirriä – ja Pippuria, mutta me löytäisimme hänet kyllä.
“Oletteko suunnitelleet muuta kuin metsään menemistä?” Valo kysyi varovaisesti. Pudistin päätäni.
“Emme me ole kamalasti. Yritämme vielä tutkia ympäristöämme”, sanoin. Valo nyökytteli.
“Selvä”, kolli äännähti.
Saavuimme oikeaan paikkaan, joten pysäytin Valon. Maistelin ilmaa ja toinen otti minusta mallia.
“Tämä on hänen hajunsa!” murahdin innoissani.
“Onko se tuore?” Valo kysyi heti. Pudistin päätäni.
“Muistan, että sovimme lähtevämme tuonne suuntaan”, sanoin ja nyökkäsin suuntaa kuonollani. Valo nyökytteli. Hän pohti hetken ja sanoi sitten.
“Selvä. No voimme mennä sinne yhdessä ja etsiskellä sieltä. Voimme kyllä myös jäädä tähän, jos luulet enemmän, että hän tulee tänne takaisin etsimään sinua”, hän ehdotti lempeästi. Kohautin lapojani. Tulisiko Pippuri tänne? Löytäisikö hän tänne? No kaippa.
“Voin jäädä tänne. Sinun ei tarvitse jäädä. En tiedä mitä muutakaan tässä on enää tehtävissä ja sinulla on varmasti joku, joka odottaa sinua kotona”, tokaisin ja istahdin maahan. Oli jo pimeämpää kuin silloin, kun olimme törmänneet ja en tiennyt kuinka pitkä matka tuolla oli takaisin.
“Ei odottelen mielelläni kanssasi, jos aiot jäädä tähän”, Valo sanoi ja istui viereeni, mutta hänen ei sitten tarvinnutkaan pitkään odottaa, sillä Pippuri loikkasi esiin roskisten takaa.
“Pippuri!” kirkaisin ja juoksin täyttäpäätä tuon luokse. Rakas kumppanini. Hän oli täällä.
“Voi, luulin, että unohdit minut jo”, Pippuri naukaisi. Kehräsin ja puskin kollin rintaa.
“En minä niin voisi tehdä”, ärähdin kollille. Käännyin ympäri ja katsahdin Valoon.
“Kiitos avustasi. Sait minut takaisin tolalleni ja… ja kiitos”, nau’uin turkki kihelmöiden epävarmuudesta. Valo nyökkäsi.
“Hyvä, että kaikki kääntyi parhainpäin”, hän vastasi. Katsahdin Pippuriin. Hän oli hieman hämillään.
“Tuo on Valo. Törmäsin häneen ja hän auttoi minua löytämään sinut”, sanoin. Valo nousi pystyyn.
“Oli mukava tavata teitä. Minä kuitenkin varmaan jatkan tästä matkaani”, hän ilmoitti. Nyökkäsin.
“Hei hei ja näkemiin. Toivottavasti löydät turvallisesti määränpäähäsi”, Pippuri naukui. Nyökkäsin taas. Miten tuo oli niin taitava.
“Toivon samaa teille”, Valo sanoi ja kääntyi pois. Hän tassutti kulman taakse ja pian hänen käpäliensä äänet katosivat kokonaan.
“Voi. Olin kyllä tosi huolissani sinusta”, naukaisin ja painoin pääni Pippurin kylkeen.
“Samoin. Mennään kuitenkin. Ehkä voimme jatkaa vielä kohti metsää tämän päivän aikana”, kolli totesi. Nyökkäsin hyväksyvästi.
