Sulkavirta
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Tuntematon alue
Sulkavirta värjötteli kuusen alimpien oksien alla kylmissään. Ruskalintu oli tuttuun tapaansa kadonnut aamuyön aikana pesästä, kaiketi saalistamaan aamiaista. Kaksikko oli vaeltanut nyt neljäsosakuun ajan. He olivat kulkeneet metsiä ja nummia pitkin.
Hiirenkorva oli saapunut ja lumet olivat alkaneet hiljalleen sulaa. Vaikka päivät lämpenivät hiljalleen, kylmyys pääsi pureutumaan Sulkavirran ohuen turkin läpi. Viime yön pariskunta oli nukkunut kuusen alla, sillä he olivat olleet liian väsyneitä etsimään kunnon yösijaa. Tuuli oli päässyt esteettä oksien alle, ja Sulkavirta-parka oli palellut läpi koko yön.
Hetken odottelun päätteeksi Sulkavirta erotti tutun, oranssin hahmon lähestyvän kuusta. Ruskalintu kantoi hampaissaan elotonta oravaa. Kolli kumartui päästäkseen kuusen oksien alle, sillä alimmat oksat roikkuivat miltei maassa asti. Oranssi kolli laski oravan Sulkavirran eteen ja väläytti naaraalle hennon, mutta jokseenkin haikean hymyn. Ruskalinnun olemus oli muutenkin jotenkin alakuloinen, ja se herätti heti huolen Sulkavirrassa.
”Onko kaikki hyvin?” raidallinen naaras kysyi ja astui lähemmäs oranssia kissaa. Ruskalintu nosti sinisen katseensa kumppaniinsa ja nyökkäsi. Sulkavirta tiesi, että soturin kasvoilla oleva hymy oli tekaistu.
”Minä näen kyllä, että jokin painaa mieltäsi. Oletko alkanut katua lähtöämme?” Sulkavirta kysyi epäröiden. Hän halusi enemmän kuin mitään olla Ruskalinnun kanssa, muttei missään nimessä halunnut pitää kollia itsellään väkisin. Naaras pidätti jännittyneenä hengitystään odottaessaan saavansa vastauksen toiselta. Ruskalintu pyyhkäisi etukäpälällään märkää multaa kääntäessään katseensa pois Sulkavirrasta.
”En tietenkään. Mietin vain Lauhalaukkaa”, Ruskalintu totesi vaikeana. Entisen eloklaanilaisen hännänpää nyki, ja kissa vaikutti rauhattomalta. Sulkavirta painoi hellästi poskensa vasten rakkaansa turkkia.
”Luuletko, että hän on elossa?” raidallinen naaras esitti varovaisen kysymyksen. Ruskalintu oli kertonut hänen isänsä kadonneen ystävänsä Mahlahallan ja Mahlahallan emon kanssa. Tapauksessa outoa oli se, miten hyvin Lauhalaukka oli aina viihtynyt Eloklaanissa. Vielä oudompaa oli se, että hänen ja ystävänsä jäljet olivat Ruskalinnun sanojen mukaan päättyneet joen jäässä ammottavaan aukkoon. Eloklaanilaiset olivatkin arvelleet Lauhalaukan kuolleen hukkumalla.
”En tiedä. Eihän se olisi ensimmäinen kerta, kun hänen luullaan kuolleen. Entä jos virta vei hänet ja Mahlahallan kauemmas, ja he ovatkin elossa jossain? Olisiko meidän pitänyt yrittää etsiä heitä?” oranssi kolli pohti hiljaisella äänellä. Sulkavirta ei osannut antaa kollille vastausta, vaan painautui entistä tiukemmin tätä vasten lohduttaakseen häntä.
”Minä luulen, etteivät he ole voineet selvitä hengissä”, Sulkavirta takelteli sanoissaan, peläten Ruskalinnun romahtavan hetkenä minä hyvänsä, ”mutta sinulla on paljon muistoja hänestä. Hän elää ikuisesti muistoissasi.”
Ruskalintu huokaisi hiljaa ja painoi kuononsa Sulkavirran poskelle. Kaksikko istui tovin kiinni toisissaan sanomatta sanaakaan. Se tuntui hyvältä. Hiljaisen hetken ajan Sulkavirta mietti Sähkötuhoa, Sinilintua, Aaltosalamaa ja muita tovereitaan Kuolonklaanissa. Olikohan Aaltosalama loukkaantunut kuullessaan Sulkavirran lähdöstä Sähkötuholta eikä Sulkavirralta itseltään? Aivan varmasti, Sulkavirta ajatteli. Olisi hänkin loukkaantunut, mikäli Aaltosalama olisi tehnyt hänelle samoin. Olivathan he kuitenkin ystäviä.
Sulkavirta irtaantui kumppanistaan ja kohtasi jälleen tämän sinisen katseen.
”Mitä jos syötäisiin ja jatkettaisiin sitten matkaa? Meillä on vielä paljon nähtävää, ennen kuin voimme pysähtyä pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan”, Sulkavirta yritti kohentaa tunnelmaa. Ruskalinnun kasvoille levisi pienoinen hymy. Kolli nyökkäsi ja työnsi oravan lähemmäs Sulkavirtaa.
Sulkavirta ei ollut ollut koskaan näin innoissaan mistään. Koko maailma oli avoinna, ja he saivat mennä minne ikinä halusivatkaan. Sulkavirta halusi tutkia kaksijalkaloita, tuntemattomia metsiä ja tavata uusia tuttavuuksia. Hän toivoi voivansa tavata koko elämänsä erakkoina tai kotikisuina eläneitä kissoja ja kuulla heidän tavastaan elää. Myös kaksijalat kiinnostivat naarasta. Oudot, Sulkavirralle pitkälti täysin tuntemattomat olennot ja niiden käyttäytyminen olivat Sulkavirralle täysi mysteeri, jonka hän tahtoi ratkaista.
//KP-boosti
