Sulkavirta
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Tuntematon alue
”Herätys, unikeko”, lempeä kehräys herätti Sulkavirran unesta. Naaras avasi hitaasti kellertävän vihreät silmänsä ja räpytteli niitä unisena. Hän kohtasi Ruskalinnun lempeän, sinisen katseen. Oranssin kollin kasvoilla oli rakastava hymy, kun hän puski kuonollaan kumppaninsa poskea.
”Aurinko on juuri noussut. Lähdetäänkö tutkimaan kaksijalkalaa?” entinen eloklaanilainen kysyi. Väsymys hävisi hetkessä, kun Sulkavirta muisti kaksijalkalan, jonka liepeille he olivat asettuneet yöksi. Kaksikko oli jättänyt klaanit taakseen pari kuuta aiemmin, ja he olivat vaeltaneet siellä täällä koko retkensä ajan.
Eilen illalla he olivat saapuneet erään kaksijalkalan rajalle, mutta pimenevä ilta ja täysin tuntematon kaksijalkala eivät olleet houkutelleet. Kumppanukset olivat päättäneet viettää yön metsässä ja suunnata kaksijalkalaan aamun koittaessa. Matkansa aikana kissat olivat törmänneet pariin suurempaan kaksijalkalaan, mutta päätyneet aina lopulta kiertämään ne. Sulkavirta eikä sen koommin Ruskalintukaan ollut koskaan käynyt kaksijalkalassa, joten oli kaiketi parempi aloittaa pienestä sellaisesta. Suurissa kaksijalkaloissa piili varmasti enemmän vaaroja pienempiin verrattuna.
Raidallinen naaras nousi ylös venytellen.
”Mennäänkö heti?” hän kysyi leikkisästi virnistäen. Ruskalintu nyökkäsi:
”Jos käymme ihan pikaisesti vain ja palaamme sitten metsään saalistamaan ennen aurinkohuippua?”
Sulkavirta empi hetken. Hän olisi mielellään kolunnut koko kaksijalkalan heti läpikotaisin, mutta naaras tiesi, että hänen olisi kuunneltava myös Ruskalinnun toiveita. Siispä naaras vuorostaan nyökkäsi.
”Hyvä on, Käydään vain vähän tutkimassa, millaista kaksijalkalassa oikeasti on”, harmaanruskea naaras hymyili ja astui kumppaninsa perässä pois pähkinäpensaan alta. Naaras oli hieman jännittynyt, mutta kuitenkin hyvin innoissaan tulevasta päivästä. Hän oli aina miettinyt, mitä kaksijalkala todella piti sisällään. Joidenkin Kuolonklaaniin saapuneiden entisten erakoiden mukaan ainakin hurjasti kaksijalkoja, niiden pentuja sekä hirviöitä. Enemmistö klaanikissoista kaihti mielellään kaksijalkoja, mutta Sulkavirtaa ne kiehtoivat aivan kuten kaikki uusi ja jännittävä.
Sulkavirta silmäili puita, jotka kasvoivat tällä alueella harvakseltaan. Aluskasvillisuuskin oli lähes olematonta. Maasta puski esiin vihreitä ruohonkorsia ja nousevan auringon säteet pääsivät lähes esteettömästi pähkinäpensaan luokse. Entinen kuolonklaanilainen nautti hetken auringonsäteistä. Ne lämmittivät päivä päivältä enemmän. Hiirenkorva vaihtuisi pian viherlehteen.
Kaksikko lähti yhteistuumin kävelemään etäämmälle pensaasta kohti kaksijalkalaa. He hidastivat tahtiaan saapuessaan puisen aidan luokse. Aidassa oli isoja rakoja, joten molemmat pystyivät ongelmitta kulkemaan sen läpi. Sulkavirta silmäili hetken ajan kaksijalkalan maisemia. Heidän edessään seisoi punainen, puusta rakennettu kaksijalanpesä, jonka edustalla kasvoi erivärisiä kukkia. Siellä täällä pesän pihalla lojui joitain kummia esineitä, jotka kaiketi kuuluivat kaksijaloille. Sulkavirta hiipi Ruskalinnun edellä pihan poikki pesän edessä kasvavan pensaikon luokse.
”Odota”, Ruskalintu kuiskasi, kun Sulkavirta oli jatkamassa matkaa pesän toiselle puolelle. Raidallinen naaras vilkaisi kumppaniaan, joka oli keskittynyt kuulostelemaan jotakin.
”Kaksijalkoja, ne tulevat tänne päin. Odotetaan hetki tässä”, oranssi kolli ehdotti. Nyt vasta Sulkavirta kuuli lähestyvät, raskaat askeleet. Hetken kuluttua kulman takaa ilmestyi täysikasvuinen kaksijalka, joka laahusti pensaan edestä kulkevan kivistä polkua pitkin eteenpäin. Sulkavirta kääntyi uteliaana katsomaan, kuinka kaksijalka asteli pesän seinän luokse. Naaras kuuli pientä kilinää, kun kaksijalka roikotti jotakin kiiltelevää käpälissään. Sulkavirta ei erottanut, mitä kaksijalka tarkalleen teki, mutta yhtäkkiä pesän seinä aukesi. Kaksijalka hävisi sisään pesään ja sulki aukon perässään.
”Kiehtovaa”, naaras virnisti ja kääntyi ympäri lähteäkseen. Hän vilkaisi vielä kerran Ruskalintua, joka nyökkäsi. Sulkavirta astui pois pensaan oksien suojasta ja kulki varovaisin askelin kivistä polkua pitkin kaksijalan pesän kulmalle. Kulman takana oli ukkospolku, joka vaikutti hiljaiselta. Jostain kaukaa kantautui hirviön matalaa murinaa, ja Sulkavirta näki yhden hirviön nukkuvan polun toisella puolella, kaksijalanpesän alla.
”Tule”, naaras naukui kumppanilleen ja kipitti ukkospolulle. Aurinko oli lämmittänyt polun mustaa pintaa. Sulkavirta olisi mielellään kellahtanut polulle makaamaan ja nauttimaan auringon lämmöstä, mutta kaksijalkala vei tällä kertaa voiton. Hän halusi päästä syvemmälle kaksijalkalaan ja nähdä, millaista elämä siellä oli. Sulkavirta kulki melko huolettomasti ukkospolkua pitkin eteenpäin, yhä vain kauemmas metsän turvasta. Ruskalintu kiiruhti kumppaninsa vierelle ja väläytti tälle lämpimän hymyn.
“Hirviö lähestyy”, oranssi kolli kuiskasi ja viittoi raidallisen naaraan perässään polun vierellä olevaan matalaan, kuivaan ojaan. Sulkavirta seurasi kollia ja kumartui nurmea vasten, kun hirviö juoksi hitaasti heidän ohitseen.
“Hirviöt kulkevat täällä hitaampaa kuin metsien keskellä”, Sulkavirta huomasi ja seurasi katseellaan kauemmas lipuvaa, kiiltäväpintaista hirviötä.
“Ehkä ne pelkäävät metsiä, ja haluavat siksi sieltä äkkiä pois”, Ruskalintu ehdotti leikkisästi virnistäen. Sulkavirran mielestä se oli ihan järkeenkäypä ajatus.
“Mikä tuo on?” Ruskalinnun katse oli kääntynyt Sulkavirrasta ojassa olevaan onkaloon. Pimeä onkalo johti ukkospolun alle.
“Tuskin ainakaan mikään kaksijalkojen kulkureitti”, naaras naukui mietteliäänä, “katsotaanko minne se johtaa?” Ruskalintu katsoi naarasta mietteliäänä.
“Ehkä se ei ole hyvä ajatus”, kolli tokaisi irvistäen, “se ei näytä kovin houkuttelevalta.” Sulkavirta oli pettynyt, mutta ymmärsi kumppaninsa pointin. Hän nyökäytti hitaasti päätään ja nousi ylös ojan pohjalta Ruskalintu perässään. Kaksikko kulki hyvän matkaa ukkospolkua pitkin eteenpäin, kunnes heidän ympäristönsä alkoi muuttua.
Puiset, harvaan rakennetut kaksijalanpesät vaihtuivat kivisiksi, korkeammiksi pesiksi, jotka oli rakennettu lähelle toisiaan. Hirviöitä ja kaksijalkoja alkoi näkyä paljon enemmän, ja kaksikon piti piiloutua niiden katseilta vähän väliä. Ukkospolun vierellä kasvoi kauniita, siistittyjä pensaita ja nätissä rivissä seisovia puita. Se näytti Sulkavirran mielestä luonnottomalta, sillä metsässä puut kasvoivat miten sattuu ja pensaat olivat huomattavasti sotkuisemman näköisiä. Kaksikko pujahti ruusupensaikkoon piiloon, kun kaksijalka pyyhälsi heidän ohitseen jonkin oudon vekottimen päällä istuen.
“Hyh, mikä ihme tuo oli?” Sulkavirta ihmetteli ja työnsi päänsä ulos pensaikosta nähdäkseen kaksijalan vielä tarkemmin. Se kuitenkin pyyhälsi kovaa vauhtia eteenpäin ja katosi nopeasti naaraan näköpiiristä.
“Jokin kaksijalkojen juttu taas”, Ruskalintu veikkasi. Sulkavirran nenään tulvahti kaikkien kaksijalkalan katkujen seasta jokin hyvä tuoksu. Naaras perääntyi takaisin ruusupensaikkoon ja kääntyi ympäri, työntäen päänsä ulos toisesta suunnasta. Pensaikon tällä puolen ei ollut ukkospolkua, vaan pieni nurmialue. Monen ketunmitan päässä oli kaksijalka, joka istui puisen hökkelin päällä kiiltävän, pyöreän pallon edessä. Pallosta nousi savua, ja Sulkavirta päätteli hyvän tuoksun tulevan kaksijalkalan suunnalta. Naaras katsoi, kuinka kaksijalanpesän kulman takaa esiin juoksi kolme kaksijalanpentua; kaksi hieman isompaa ja yksi sellainen, joka hädin tuskin pysyi pystyssä. Ne kiljahtelivat iloisesti. Sulkavirran mielestä kaksijalat eivät vaikuttaneet lainkaan vihamielisiltä, kuten klaanissa heitä oli kuvailtu. Entinen soturi kuuli viereltään matalaa murinaa, ja naaras vilkaisi kysyvästi Ruskalintua. Kolli irvisti leikkisästi. Murina oli kuulunut tämän vatsasta.
“Tuo taisi olla merkki siitä, että meidän on palattava takaisin metsään”, Sulkavirta naukui hieman pettyneenä.
“Anteeksi, minulla on ihan kamala nälkä. Voimme palata takaisin kaksijalkalaan heti syömisen jälkeen”, kollikissa ehdotti ja puski hellästi kuonollaan Sulkavirran poskea. Naaras päästi ilmoille kehräyksen, ennen kuin kääntyi taas ympäri ja lähti kulkemaan takaisin samaa reittiä kuin he olivat tulleetkin.
