Sulkavirta
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
Sulkavirta kulki Ruskalinnun vierellä eteenpäin puiden lomassa. Lehtisade oli saapunut ja kaksikko oli jättänyt kaksijalkalan taakseen. He olivat viherlehden lopun tutkineet kaksijalkalaa ja sen elämää, ja nyt vasta päättäneet jatkaa matkaansa pois kaksijalkalasta. Sulkavirta oli nauttinut jännityksen tunteesta, kun he olivat kulkeneet kaksijalkalan kaduilla väistellen kaksijalkoja, hirviöitä ja koiria. Naaras oli myös oppinut paljon hyödyllistä kaksijaloista sekä hirviöistä. Kaikista yllättävintä oli se, etteivät kaikki kaksijalat olleet pahoja kuten klaanissa oli annettu ymmärtää. Kaksikko oli viettänyt aikaa erään vanhan kaksijalkanaaraan kanssa, joka oli rapsutellut heitä ja antanut tuoretta kalaakin. Sulkavirta ei olisi voinut kuvitella, miten mukavalta kaksijalan silitys tuntui. Kaikki kaksijalat eivät kuitenkaan olleet yhtä miellyttäviä; moni heistä oli yrittänyt heitellä kivillä tai muilla irtoesineillä silmiensä eteen saapuvia kissoja.
Kaksijalan syrjäkujat olivat suorastaan kuhisseet kissoja. Hekin olivat kuten kaksijalat; osa kilttejä ja osa äärimmäisen ilkeitä. Kaksijalkalan kissoilla tuntui olevan omat reviirit aivan kuten klaaneilla metsässä. He eivät olleet pitäneet siitä, kun Sulkavirta ja Ruskalintu olivat kulkeneet reviirillään.
Mutta nyt kaksijalkala oli takanapäin, ja kaksikko keskittyi tulevaan. He eivät halunneet asettua aloilleen, vaan tutkia metsiä ja etsiä uusia tuttavuuksia. Viimeiset vuodenajat olivat olleet Sulkavirran elämän parhaimmat. Hän sai herätä koska halusi, nukkua missä halusi ja saalistaa kun siltä tuntui. Kukaan ei ollut koko ajan hengittämässsä niskaan ja varmistamassa, ettei vahingossakaan astunut liian lähelle toisen klaanin rajaa. Sulkavirta sai kulkea aivan missä halusi, eikä kukaan ollut komentelemassa häntä. Ja kaikista parasta tässä kaikessa oli se, että myös Ruskalintu nautti heidän vapaudestaan.
”Tiedätkö yhtään, minne Merkurius ja Taivaslaulu perheineen lähtivät jättäessään Eloklaanin?” Sulkavirta rikkoi hiljaisuuden ja käänsi katseensa kumppaniinsa. Ruskalintu näytti mietteliäältä.
”Luulen, että he kävivät vanhassa kodissamme. He puhuivat haluavansa löytää uuden kodin, joten tuskin he jäivät sinne. Miksi sinä sellaista kysyt?” oranssi kolli kysyi päätään kallistaen. Sulkavirta koahutti lapojaan;
”Jos vaikka olisit halunnut löytää heidät.” Hymy nousi Ruskalinnun kasvoille ja kolli puski hellästi kuonollaan Sulkavirran raidallista turkkia.
”Loistava ajatus, muttei minulla ole harmaintakaan aavistusta, mistä edes etsiä. He voivat olla ihan missä tahansa ja kuinka kaukana tahansa”, entinen eloklaanilainen huomautti.
“Niin, olet kyllä aivan oikeassa. Minusta olisi niin mukavaa tavata muutkin perheenjäsenesi Coronan lisäksi. Puhut heistä aina niin kauniisti ja tunnut ikävöivän heitä”, raidallinen naaraskissa naukaisi hennosti hymyillen. Ruskalinnun hymy haihtui ja kollin ilme muuttui haikeaksi. Tämän sininen katse lipui kohti taivasta.
“Kieltämättä minulla on kova ikävä heitä, mutta niin on Lauhalaukkaakin. Toivon, että kohtaan heidät kaikki vielä jonain päivänä”, kolli huokaisi, “ikävöitkö sinä yhä kuolonklaanilaisia?” Sulkavirta oli yrittänyt olla ajattelematta perhettään ja ystäviään, jotka hän oli jättänyt taakseen lähdettyään Kuolonklaanista. Erityisesti Aaltosalaman ajatteleminen sai aikaan ikävän piston rinnassa. Raidallinen soturi oli lähtenyt ilman hyvästejä. Hän oli varma, että klaaniin jäänyt ystävä inhosi häntä.
“Tietysti, mutta olen ennemmin vapaa sinun kanssasi. Klaanissa eläessä tuntui, kuin olisin ollut pentu joka eli pentutarhalla; Kuolonklaanin reviiri oli minun pentutarhani. Nämä viimeiset kuut sinun kanssasi ovat olleet elämäni parhaimmat”, harmaanruskea naaras kehräsi iloisesti. Ruskalintu hymyili:
“Niin minunkin. Vaikka kaipaankin perhettäni, ainoa kissa jonka oikeasti tarvitsen olet sinä.” Sulkavirta oli korviaan myöten rakastunut hänen rinnallaan astelevaan oranssiturkkiseen kissaan.
Kaksikko oli saavuttanut rajan, johon metsä päättyi. He seisoivat parhaillaan kaksijalkalan aidan edessä. Kaksijalkalan korkeat kivipesät kurottelivat taivaita ja näkyivät kaukaa tänne saakka. Sulkavirta saattoi haistaa tuoreita kissojen hajujälkiä. Paikalla oli vastikään ollut ainakin neljä kissaa, ja Sulkavirta arveli tämänkin kaksijalkalan pitävän sisällään kaikenlaisia jengejä kuten edellinenkin kaksijalkala. Sulkavirta joutui haistelemaan ilmaa hieman tarkemmin, sillä hän kuvitteli haistavansa tuttuja tuoksuja. Naaras ei osannut yhdistää hajua, joten hän arveli hajun olevan peräisin kaksijalkalasta. Ne kaikki varmasti haisivat aivan samalle.
“Mitä luulet, pitäisikö meidän kiertää kaksijalkala vai kulkea sen läpi?” Ruskalintu kysyi kumppaninsa mielipidettä. Sulkavirta katsoi vuorotellen oranssia kollia ja kaksijalkalan aitaa mietteliäänä. Toisaalta kaksijalkalat yhä kiehtoivat raidallista naarasta, mutta kiviset ukkospolut ja niiden päällä kävely olivat joinain päivinä saaneet soturin polkuanturat verille, eikä hän kaivannut sitä ollenkaan. Loppujen lopuksi naaras päätyi helppoon ratkaisuun:
“Kierretään vain. Olen viettänyt ihan tarpeeksi aikaa kaksijalkalassa viime aikoina. Tämä kylläkin vaikuttaa suuremmalta kuin se missä aiemmin olimme, mutta tuskin me mitään erityistä menetämme. Metsätkin ovat täynnä seikkailuja.” Ruskalintu nyökkäsi ja lähti kulkemaan aidan viertä pitkin eteenpäin Sulkavirta kannoillaan.
“Kuinkakohan kaukana olemme jo klaaneista?” Ruskalintu pohti ja kääntyi matkakumppaninsa puoleen. Sulkavirta kohautti lapojaan.
“Arvelisin, että todella kaukana”, naaras vastasi mietteliäänä, “mutta meidän matkamme on vasta alussa. Minä aion ainakin kulkea niin pitkälle kuin jalat vain kantavat!” Ruskalintu virnisti leikkisästi.
“Ja minä menen sinne minne sinäkin”, kolli lupasi. Kaksikko otti hieman välimatkaa aitaan ja palasivat syvemmälle metsään. Toisinaan he törmäsivät kissojen hajujälkiin, joista osa oli tuoreempia kuin toiset.
“Parempi olla varuillaan, täällä on paljon kissojen tuoksuja”, Ruskalintu huomautti ympäristöään silmäillen. Vaikka Sulkavirran hajuaisti olikin normaalia heikompi, myös hän haistoi selvästi metsässä risteilevien kissojen jäljet, joskaan naaras ei erottanut niitä kovin selvästi toisistaan. Sulkavirta tarkkaili ympäristöään mahdollisten vihollisten varalta myös muilla aisteillaan. Naaraan katse pyyhki tarkasti metsän pohjaa ja korvat kääntyilivät jokaisen rasahduksen perässä. Yhtäkkiä naaraalle tuli epämukava tunne, aivan kuin he olisivat olleet vaarassa.
“Ehkä meidän pitäisi siirtyä kauemmas kaksijalkalasta. Minulla on inhottava tunne tästä paikasta”, Sulkavirta sanoi ja vilkaisi nopeasti Ruskalintua. Kolli ei ehtinyt sanoa mitään, kun yllättäen kaksi kissaa astuivat kaksikon tielle parin ketunmittaa edessäpäin sijaitsevien pensaiden takaa. Sulkavirta ja Ruskalintu pysähtyivät aloilleen ja valmistautuivat kohtaamaan mahdollisesti vihamieliset vastaantulijat. Valkea laikukas kolli oli vierellään olevaa tummanharmaata naaraskissaa kookkaampi. Sulkavirran hämmästynyt katse pysähtyi valkoturkkisen erakon erivärisiin silmiin. Aivan kuin naaras olisi nähnyt tämän kissan aiemmin jossain.
“Te liikutte liian lähellä meidän kaksijalkalaamme”, tummanharmaa naaraskissa sai terävällä lausahduksellaan Sulkavirran huomion. Naaraan katse kiinnittyi kissan kasvoja halkovaan valkeaan laikkuun ja kauniin tummansinisiin silmiin.
“Olemme vain ohikulkumatkalla”, Sulkavirta tokaisi ääni väristen ja vilkaisi vierellään seisovaa Ruskalintua. Kolli oli jähmettynyt aloilleen ja tämä näytti ottaneen tuijotuskilpailun parin ketunmitan päässä seisovan kollin kanssa. Raidallinen naaras pukkasi hellästi kumppaniaan kylkeen, ja Ruskalintu säpsähti ja käänsi sinisen katseensa Sulkavirtaan. Kollin katse oli täynnä hämmennystä, joka nopeasti muuttui iloon, kun oranssi kolli käänsi katseensa takaisin eriparisilmät omaavaan kolliin. Sulkavirran päässä risteili lukuisia kysymyksiä. Tunsiko Ruskalintu vastaantulijan?
“Haavetassu?” erakko henkäisi ja astui askeleen lähemmäs, “oletko se todella sinä?” Ruskalinnun lähestyminen sai tummanharmaan naaraskissan valpastumaan. Hänkin otti uhkaavasti askeleen eteenpäin ja mulkaisi kysyvästi kissaa, jota Ruskalintu oli kutsunut Haavetassuksi.
“Tunnetko sinä tämän kissan?” naaraskissa vaati saada tietää. Sulkavirta seurasi tapahtumia sivusta ja toivoi, ettei uhkaavalta vaikuttava naaraskissa kävisi hänen kumppaninsa päälle. Soturittaren katse kohdistui taas valkoturkkiseen kissaan, joka silmäili Ruskalintua säikähtäneen oloisena. Nyt Sulkavirtakin keksi, miksi kolli oli ollut niin tutun näköinen; kissa oli entinen eloklaanilainen ja Ruskalinnun veli. Haavetassun kasvoilla oli ilme, joka näytti pitävän sisällään miljoonaa eri tunnetilaa; niistä vahvimpina esiin nousivat pelko, hämmennys ja ilo.
“Tunnen”, Haavetassu vastasi ääni väristen vilkaisematta vierellään seisovan naaraan puoleen. Paksuturkkinen kissa otti nopean askeleen lähemmäs Ruskalintua ja kävi katseellaan läpi tämän oranssin turkin.
”Et uskokaan, mutta juttelimme isästä ja emosta sekä teistä vain hetki sitten! Voi, kuinka olen kaivannutkaan teitä! Missä muut ovat? En malta odottaa, että pääsen esittelemään kaikille Sulkavirran!” Ruskalintu oli hetkessä muuttunut uhkaavasta soturista lähemmäs innostunutta pikkupentua. Kolli ei malttanut pysyä aloillaan, vaan tallusteli ympäriinsä Haavetassun edessä. Ilo katosi Haavetassun kasvoilta ja muuttui murheelliseen ilmeeseen. Se sai Ruskalinnun pysähtymään. Sulkavirta tajusi tilanteen nopeasti ja otti askeleen eteenpäin ja asettui aivan Ruskalinnun vierelle. Haavetassun kylmät ja katkerat sanat jäädyttivät tunnelman lopullisesti:
“Ei ole muita kuin minä ja Deimos eli Uskotassu. Ruskalintu, kaikki muut ovat kuolleet. Meidän vanhempamme ovat matkanneet Tähtiklaaniin jo monta kuuta sitten. Et sinä voi esitellä heille enää ketään.” Haavetassun surullinen ilme oli muuttunut vihaiseksi. Kollin häntä piiskasi maata niin, että aluskasvillisuuden seassa lojuvat lehdet lehahtivat ilmaan ja laskeutuivat vähän matkan päähän takaisin maahan. Ruskalinnun keho alkoi täristä ja kyyneleet täyttivät soturin siniset silmät. Oranssi kissa nojautui Sulkavirtaa vasten ja kissan hengitys muuttui raskaaksi. Naaras ei ollut koskaan nähnyt kumppaniaan sellaisena. Kaikki ilo oli kadonnut Ruskalinnusta silmänräpäyksessä, ja kolli oli vähällä lyyhistyä maahan.
“Et ole oikeutettu itkemään heidän puolestaan”, Haavetassun sanat saivat Sulkavirrankin säpsähtämään. Oliko hän kuullut oikein?
“Jos olisit rakastanut heitä oikeasti, et koskaan olisi päästänyt heitä lähtemään Eloklaanista”, valkea kolli ärähti hampaitaan väläyttäen. Tilanne oli muuttunut hetkessä uhkaavaksi. Sulkavirta asettui musertuneen kumppaninsa eteen, ettei Haavetassu kävisi tämän kimppuun. Raidallinen naaras tiesi, ettei Ruskalintu olisi tuossa tilassa kykeneväinen taistelemaan, eikä naaras itse voisi millään voittaa kahta kissaa yksin.
“Älä ole aina niin dramaattinen”, tummanharmaan naaraskissa tokaisi silmiään pyöräyttäen ja astui Sulkavirran ja Haavetassun väliin. Haavetassu ei näyttänyt arvostavan toverinsa tekoa, sillä kolli kääntyi nopeasti ympäri ja lähti juoksemaan kohti kaksijalkalaa.
Sulkavirta kääntyi kumppaninsa puoleen:
“Pärjäätkö sinä?” Ruskalintu nosti itkuisen katseensa raidalliseen naaraaseen ja nyökkäsi pienesti. Kolli nousi ylös ja yritti koota itsensä. Sulkavirta sen sijaan kääntyi tummanharmaan naaraan puoleen.
“Taitaa olla parasta, että tulette mukanani kaksijalkalaan. Uutinen taisi olla aika kova pala toverillesi. Saatte levätä kaikessa rauhassa pesässämme, kyllä Kharon – tai siis Haavetassu varmasti rauhoittuu. Minä olen muuten Päivänsäde”, tummanharmaa naaras esittäytyi nyt huomattavasti rauhallisemmalla äänellä. Kissan kasvoille oli piirtynyt hento hymynkaltainen, ja Sulkavirta näki kissan olevan hitusen jännittynyt. Kukapa ei olisi ollut, kun oli jäänyt yksin metsään kahden ventovieraan kanssa?
“Se voisi olla hyvä idea”, Sulkavirta vastasi tietämättään, että oli juuri tehnyt yhden elämänsä huonoimman valinnan. Ruskalintukin nyökytteli päätään, ja kaksikko lähti Päivänsäteen perässä kohti kaksijalkalaa.
“Tiedätkö sinä, mitä meidän vanhemmillemme ja Coronalle tapahtui?” Ruskalintu avasi keskustelun, kun kolmikko oli saapunut kaksijalkalan puolelle. Sulkavirta silmäili tarkkaavaisesti harvakseen rakennettuja, puisia pesiä ja niiden pihoilla oleskelevia kaksijalkoja pentuineen. Mitä syvemmälle kaksijalkalaa he pääsivät, sitä tiheämmin pesät oli rakennettu ja harvemmassa puut ja ruoho olivat.
Päivänsäde kohautti lapojaan.
“Kharon ei juurikaan puhu siitä. Joku petoeläin kai tappoi heidät”, naaras lausahti ja viittoi kaksikon perässään oikealle kääntyvälle kujalle. Sulkavirta huomasi, että aihe oli vaikea Ruskalinnulle. Naaras saattoi vain kuvitella, miten pahalta toisesta tuntui. Hänestä olisi varmasti tuntunut samalta, jos Sähkötuho tai Sinilintu olisi kuollut, sillä naaraan omat vanhemmat eivät olleet koskaan olleet hänelle kovinkaan läheisiä.
“Minne sinä tarkalleen ottaen viet meitä?” Sulkavirta osallistui keskusteluun, kun Päivänsäde ja Ruskalintu hiljenivät. Tummaturkkinen naaras vilkaisi taas takanaan kulkevia kissoja.
“Kyllä se teille pian selviää.”
Päivänsäde johdatti Sulkavirran ja Ruskalinnun yhä vain syvemmälle kaksijalkalaan. Sulkavirta tarkkaili ympäristöään ja edellään kulkevaa Päivänsädettä. Naaras näytti liikkuvan kaksijalkalassa aivan rennosti, ja väisteli kuin automaattisesti vastaan tulevia kaksijalkoja, koiria tai hirviöitä. Naaras ylitti ukkospolut itsevarmasti ja näytti tosiaan tietävän mitä teki. Sulkavirta tunsi Päivänsäteen rinnalla itsensä aivan hölmöksi ja tumpeloksi, sillä raidallinen naaras joutui koko ajan harkitsemaan jokaista liikettään selvitäkseen hengissä. Lopulta Päivänsäde pysähtyi suurelle kadulle ukkospolulle, jota pitkin ei kulkenut hirviöitä. Hirviöt juoksivat pienemmän ukkospolun vierellä sijaitsevaa isompaa ukkospolua pitkin.
Polun molemmilla puolin oli valtavia, kivestä tehtyjä kaksijalanpesiä. Jokaisen pesän erotti toisistaan pienet kujat niiden välissä. Muuten pesät näyttivät hyväkuntoisilta, mutta yksi erottui selvästi muista. Juurikin se pesä, jonka eteen Päivänsäde oli astellut, oli huomattavasti ränsistyneempi kuin ympärillä olevat. Pesän seinä oli haalistunut ja sen edustalla kasvavat kasvit olivat kasvaneet aivan holtittomasti aivan kuin kasvit metsässä. Pesän seinällä olevat aukot oli peitetty puilla.
“Seuratkaa vain minua”, Päivänsäde kehotti ja asteli pesän sivussa sijaitsevalle pienelle kujalle. Sulkavirta vilkaisi epäröiden Ruskalintua, joka nyökkäsi. Siispä kaksikko päätyi kulkemaan Päivänsäteen perässä kujalla lojuvia astioita pitkin ylös pesän seinustalla olevan aukon luokse. Sulkavirta työntyi sisään tunkkaiseen pesään. Yllätyksekseen soturitar kohtasi lukuisia silmäpareja, jotka kääntyivät hämärässä pesässä heidän puoleensa. Kun myös Ruskalintu oli päässyt sisälle, Päivänsäde viittoi kaksikon perässään vasemmalle. Sulkavirran katse pysytteli arpiturkkisessa kissassa, joka mulkoili kolmikkoa ainoalla silmällään. Kylmät väreet kulkivat entisen kuolonklaanilaisen selkäpiitä pitkin. Paha tunne valtasi naaraan mielen taas. Mihin he olivat oikein joutuneet?
Varovaisin askelin Sulkavirta ja Ruskalintu seurasivat Päivänsädettä yläkertaan.
“Keijukainen, minä ja Kharon löysimme metsästä uusia tuttavuuksia. Tai oikeastaan vanhoja, sillä tämä toinen taitaa olla Kharonin tuttava Eloklaanista”, Päivänsäteen äänestä suorastaan hehkui ylpeys, kun tämä kertoi löydöstään tälle Keijukaiselle. Sulkavirta asteli varautuneena kokonaan pois portaikosta ja yllättyi tunnistaessaan avaran tilan keskellä lepäävän kissan.
“Hentotassu?” Sulkavirta kallisti hämillään päätään. Naaras ei voinut uskoa silmiään. Hänen edessään oli ihan oikeasti kissa, joka oli vuodenaikoja sitten paennut klaaneista Mesitähden pentu mukanaan. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ja Sulkavirran äimistynyt katse kääntyi Päivänsäteeseen – tai itse asiassa Kärsämöpentuun. Samassa pelko alkoi jyskyttämään raidallisen naaraan takaraivossa. Hän otti nopean askeleen taaksepäin, mutta samassa Keijukaiseksi kutsuttu Hentotassu pinkaisi itsensä pystyyn ja kiiruhti portaikkoon, estäen Sulkavirran lähdön. Harmaanruskea naaras kohtasi harmaan kissan vihreän katseen.
“Mihin sinulle tuli yhtäkkiä niin kiire? Älkää vielä lähtekö, vaihdetaan ensin kuulumisia. Sulkavirtahan sinä olit, eikö niin?” Keijukainen kysyi ja loihti kasvoilleen saman hymyn, johon Sulkavirta oli ehtinyt tottua naaraan ollessa Kuolonklaanissa. Kaiketi vaihtoehtoja ei ollut, sillä yläkertaan saapui pian myös toinen vanha tuttavuus, jonka Sulkavirta tunnisti Leopardiksi. Joukosta puuttui enää vain Tyrskytassu, joka varmasti myös lymyili jossakin ränsistyneen pesän syövereissä.
Sulkavirta tunsi olonsa hyvin ahdistuneeksi ja nurkkaan ajetuksi. Hän oli saanut selville mysteerin, jota metsässä oli puitu vielä monta kuuta kolmikon lähdön jälkeen. Keijukainen, Leopardi ja Tyrskytassu olivat aikoinaan ottaneet näyttävän lähdön klaaneista: suurten harjoitusten päätteeksi he olivat riistäneet yhden hengen Mesitähdeltä ja vieneet päällikön vastasyntyneen pennun. Jopa kuolonklaanilaiset olivat sen jälkeen pitäneet silmänsä auki tummanharmaan pennun ja kolmen varkaan varalta.
“Kas, vanhoja tuttuja”, Leopardi myhäili ja asteli rennoin askelin Keijukaisen rinnalle. Kolli sai Keijukaiselta tuiman katseen, joka sai likaisenvalkean kollin hymähtämään ja siirtymään kauemmas muista kissoista.
Keijukainen viittoi Sulkavirran edellään Leopardin perään pois portaikosta. Naaras vilkaisi epäröiden Ruskalintua, joka edelleen näytti olevan vain varjo itsestään. Kolli vaikutti poissaolevalta ja apaattiselta, Sulkavirta koki olevansa aivan yksin tässä ahdistavassa tilanteessa. Naaraalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin toimia Keijukaisen pyynnön mukaisesti ja jäädä keskustelemaan hänen kanssaan.
“Tervetuloa Kujakissayhteisöön”, Keijukainen naukui rempseästi, “mikä tuo teidät niin kauas klaaneista?” Sulkavirran päässä risteili ristiriitaisia ajatuksia. Keijukainen oli aina vaikuttanut lempeältä ja lämpimältä kissalta, joten mikä ihme oli saanut hänet kidnappaamaan Mesitähden pennun? Oliko se kaikki esitystä, vai oliko kidnappaus ollut Leopardin ja Tyrskytassun idea? Epätodennäköistä, sillä Keijukainen vaikutti olevan paikan johtaja, kerta Leopardikin toimi hänen tahtonsa mukaan. Sulkavirta vilkaisi kumppaniaan, mutta ei näyttänyt saavan hänestä apua vastaamiseen. Siispä naaras kohdisti katseensa Keijukaiseen ja päätti hoitaa keskustelut itse.
“Lähdin Kuolonklaanista, koska tahdoin seikkailla ja olla vapaa. Törmäsin jonkun ajan kuluttua Ruskalintuun, joka oli lähtenyt Eloklaanista etsimään vanhempiaan ja muuta perhettään. Siitä asti olemme pitäneet yhtä”, naaras päästi suustaan valheen, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Hän oli päättänyt kertoa tämän tarinan, jos koskaan päätyisi takaisin Kuolonklaaniin. Se olisi ainoa mahdollisuus saada jäädä klaaniin, koska klaanien välinen kumppanuus oli ankarasti kielletty.
“Jaahas, en kylläkään ole yllättynyt. Klaaneissa oli aika tiukat rajat eikä juurikaan vapautta, ymmärrän siis päätöksesi vallan hyvin”, Keijukainen vakuutteli. Sulkavirran katse käväisi Mesitähden pennussa, jonka kolmikko oli näemmä nimennyt uudelleen Päivänsäteeksi.
“Tässä on Päivänsäde, minun, Tyrskytiikerin ja Mäihän tytär”, Keijukainen tokaisi ja käänsi katseensa Päivänsäteen kautta takaisin Sulkavirtaan. Naaraan lämmin ja lempeä ilme oli muuttunut aivan toisenlaiseksi, kylmäksi ja uhkaavaksi. Taas lisää kysymyksiä nousi Sulkavirran mieleen: eikö Päivänsäde tiennyt historiastaan? Mikäli Sulkavirta luki tilannetta oikein, Päivänsäteen vanhemmat olivat asia, josta ei juuri nyt olisi hyvä keskustella, jos halusi päästä hengissä ulos tästä tunkkaisesta pesästä.
Sulkavirta nyökäytti nopeasti päätään, ja hänen onnekseen Keijukainen käänsi taas katseensa Päivänsäteen suuntaan ja naukui rauhallisella ja lempeällä äänellä:
“Päivänsäde, sinun osuutesi oli tässä. Selitän vanhalle toverilleni ja hänen ystävälleen yhteisön säännöt, mene sinä vain jatkamaan omia puuhiasi.” Päivänsäde katsoi harmaata naaraskissaa epäröiden, mutta nyökkäsi.
“Olisin minäkin voinut sen tehdä”, naaras mumisi, mutta lähti ilman sen suurempaa niskurointia. Sulkavirta seurasi katseellaan, kuinka Mesitähden tytär poistui yläkerrasta. Nyt paikalla oli enää vain Sulkavirta, Ruskalintu, Keijukainen ja Leopardi.
“Me emme tulleet jäädäksemme. Kuten sanottu, lähdin klaanista elääkseni ilman sääntöjä ja rajoja. Ymmärrät varmaan”, Sulkavirta naukui rauhallisella äänellä ja yritti hymyillä, mutta oli liian hermostunut. Naaraan kasvoille piirtyi vain jokin etäisesti hymyä muistuttava virne. Keijukainen pudisteli päätään pahoitellen.
“Voi, ikävä kyllä se ei ole mahdollista. Katsos kun kerran astuitte kaksijalkalaan, teistä tuli minun alaisiani. Niin Kujakissayhteisö toimii; kukaan tänne saapunut ei pääse pois. Mutta minä vakuutan, että sinä ja rakkaasi voitte saada oikein antoisan elämän minun kaksijalkalassani”, Keijukainen lupasi iloisesti hymyillen. Sulkavirta siristi vihertäviä silmiään epäuskoisena. Naaraan vatsassa muljahti, hänen olisi pitänyt vain luottaa tuntemuksiinsa aiemmin ja pysytellä kaukana tästä kaksijalkalasta. Harmaanruskean naaraan katse siirtyi Keijukaisesta yläkerran seinissä oleviin aukkoihin. Ne oli peitetty lankuilla, jotka repsottivat. Valo pääsi siivilöitymään raoista sisään pesään. Aukot olivat niin pieniä, ettei niistä pääsisi karkuun.
“Älä turhaan etsi pakoreittiä, Sulkavirta. Ainoa tie ulos pesästä on se, mistä tulitte sisään. Jos yrität jotain, yhteisön jäsenet ottavat teidät kyllä kiinni ja tuovat aina vain takaisin. Ja joka kerta, kun yritätte jotain, palaatte hieman huonommassa kunnossa kuin aiemmin”, Keijukainen lausahti edelleen hymyillen. Naaraan uhkaavat sanat ja kasvoilla lymyilevä lämmin hymy olivat pahasti ristiriidassa keskenään. Se sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Hän oli hetki hetkeltä varmempi siitä, että Keijukainen tosiaan oli paha kissa, eikä Sulkavirralla ollut mitään mahdollisuuksia päästä pois kaksijalkalasta.
“Älkää näyttäkö noin pettyneeltä, on minulla teille hyviäkin uutisia”, harmaa naaraskissa tokaisi ja pyyhkäisi hännällään ilmaa. Sulkavirta kallisti uteliaana päätään.
“Jos käyttäydytte hyvin, pääsette meidän mukanamme pienelle vierailulle klaanien luokse”, Keijukainen hihkaisi iloisena, “viimekertainen vierailumme meni vähän mönkään, joten ajattelimme ottaa uusinnan. Tällä kertaa me tapamme Mesitähden pysyvästi Päivänsäteen avulla.”
“Miksi te tahdotte tappaa Mesitähden?” Sulkavirta ei saanut pidettyä suutaan kiinni. Naaras huomasi sivusilmällään, kuinka Ruskalintukin oli nostanut päänsä ylös ja kuunteli keskustelua.
“Se onkin pitkä tarina, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, meillä on vanhoja kaunoja. Mesitähti nimittäin tappoi kauan sitten yhteisön johtajan. Ilman minua koko yhteisö olisi nyt vain historiaa. Olen nähnyt kovan työn saadakseni paikan taas kukoistamaan, ja tahdon kostaa Mesitähdelle hänen julman tekonsa”, Keijukainen tuhahti päätään pudistellen. Sulkavirta ei tiennyt mitä ajatella. Kaikki kuulemansa tuntui aivan uskomattomalta. Naaras ei itse tuntenut Mesitähteä, mutta eloklaanilaispäällikkö oli aina vaikuttanut juuri sellaiselta kissalta, joka ei tekisi pahaa kenellekään.
“Vieläkö tahdotte kysyä jotakin yhteisöstä tai suunnitelmistamme?” Keijukainen kysyi yhä hymyillen. Sulkavirta vilkaisi Ruskalintua, jonka sinisten silmien katse oli kohdistunut puiseen maahan. Naaras halusi mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta päästäkseen keskustelemaan kumppaninsa kanssa kahdestaan. Ruskalintu oli varmasti aivan palasina kaiken kuulemansa johdosta.
“Jos käyttäydymme hyvin, pääsemme siis mukaanne? Mitä tähän hyvin käyttäytymiseen sisältyy?” raidallinen naaras kysyi. Hän ei varsinaisesti hinkunut takaisin metsään klaanien luokse, mutta se kuulosti paremmalta kuin tähän tunkkaiseen pesään jääminen. Keijukainen näytti tyytyväiseltä, mutta Sulkavirta oli huomaavinaan pienen epäilyksen harmaan kissan kasvoilla.
“Niin. Se tarkoittaa sitä, että toimitte yhteisön sääntöjen mukaisesti ja tottelette minua. Ennen kuin olen varma teidän uskollisuudestanne yhteisöä kohtaan, ette saa poistua pesästä ilman yhteisön virallisia jäseniä. Joku kulkee mukananne siis koko ajan, ja päivänne kuluvat kujapartioissa tai ruokaa etsiessä. Metsään teillä ei ole enää mitään asiaa, ellen minä anna teille lupaa”, Keijukainen lateli sääntöjä tottuneen oloisesti ja varsin itsevarmasti. Sulkavirran korvaan kaikki naaraan kertoma kuulosti aivan uskomattomalta! Sen lisäksi, että häntä vahdittaisiin, naaras joutuisi pysyttelemään pelkästään kaksijalkalassa. Vaikka kaksijalkala oli mielenkiintoinen paikka, naaras oli kuitenkin pohjimmiltaan metsäkissa. Jo nyt hän kaipasi metsän raitista ilmaa ja tuoksuja.
Naaras puri hampaitaan yhteen. Mikäli hän koskaan enää halusi päästä pois kaksijalkalasta, olisi vain taivuttava Keijukaisen ja tämän yhteisön tahtoon.
“Uskon, että pystymme noudattamaan noita sääntöjä”, naaras totesi väkinäisesti. Keijukainen hymyili tyytyväisenä.
“Voitte nyt poistua alakertaan. Rakentakaa omat vuoteenne sinne ja pitäkää huoli, että noudatatte näitä sääntöjä”, Keijukainen myhäili ja nyökkäsi portaikon suuntaan. Ruskalintu oli taas nostanut päänsä ylös, ja kolli kulki Sulkavirran perässä pois yläkerrasta.
Ilta saapui, ja ränsistyneen kaksijalanpesän alakerrassa oli hämärää. Ainoat valonlähteet olivat suuremmalta kadulta tulevat valot. Valoa ei juurikaan päässyt sisään pesään, sillä seinässä olevat aukot oli peitelty, vaikkakin melko huolimattomasti. Valoa kajasti sisään lankkujen raoista. Ruskalintu oli ollut hiljaa koko sen ajan, kun he olivat olleet yhteisössä. Sulkavirta oli rakentanut erään leopardilaikukkaan, mukavan naaraskissan avustuksella pedin kaksikolle. He olivat käyttäneet varsin ihmeellisiä asioita pedin rakentamiseen, ja Sulkavirta ikävöi nyt jo mukavia sammalia, joiden päällä hän oli tottunut nukkumaan. Raidallisen naaraan ihmetykseksi, leopardilaikukas kissa oli maininnut olevansa Leopardi. Joko yhteisössä oli kaksi saman nimistä kissaa tai sitten tämä Kuolonklaanissa vieraillut kissa oli valehdellut nimensä. Naaras oli jättänyt Sulkavirran ja Ruskalinnun kahdestaan ja poistunut aukion toiselle puolelle. Alakerta oli täynnä kissoja, jotka lepäsivät omilla vuoteillaan tai keskustelivat. Paikka oli hyvin erilainen kuin klaanien leirit. Toki suojassa tuulelta ja sateelta, joka taisi olla ihan hyvä asia. Ainakaan Sulkavirta ei kastuisi nukkuessaan.
“Miten sinä voit?” raidallinen naaras kysyi ja puski hellästi kuonollaan vuoteella makaavan Ruskalinnun poskea. Kollin sininen katse osoitti tyhjyyteen.
“Vaikea uskoa, että he ovat oikeasti poissa. Miten Haavetassu saattoikaan syyttää minua siitä?” kolli henkäisi kääntämättä katsettaan kumppaniinsa. Sulkavirta huokaisi hiljaa ja painoi päänsä lohduttavasti kollin turkkia vasten.
“En usko, että hän tarkoitti sitä”, Sulkavirta vakuutti, mutta Ruskalintu ei tuntunut vaikuttuvan naaraan sanoista. Kolli kohautti lapojaan.
Pesään astui taas uusia kissoja. Joukon ensimmäisenä seinän aukosta ilmestyi tuttu hahmo, jonka Sulkavirta tunnsiti Tyrskytassuksi – joka kaiketi tunnettiin nykyään Tyrskytiikerinä, jos Keijukaiseen oli luottamista. Tummanruskea kolli näytti samalta kuin silloin, kun Sulkavirta oli viimeksi nähnyt hänet.
Kollin perässä tuli kolme muuta kissaa; pulska, tabbykuvioinen ruskea kolli, Haavetassu ja suuri tummanharmaa kolli. Myös Ruskalinnun katse kääntyi tulijoihin. Tummanharmaa kolli ja Haavetassu kääntyivät katsomaan oranssia kollia ja Sulkavirtaa. Sulkavirran yllätykseksi tummanharmaan kissan kasvoille levisi iloinen hymy. Kissa vilkaisi nopeasti Haavetassua ja sanoi tälle jotakin, mitä Sulkavirta ei kuullut. Sitten kissa lähti Haavetassun vierellä kävelemään kohti matkaajia.
“Ruskalintu! Ihana nähdä sinua”, harmaa kissa hymyili haikeasti, “Kharon kertoi, että hän löysi sinut metsästä aiemmin tänään.” Sulkavirta vilkaisi Ruskalintua, jonka kasvoille oli hiipinyt heikko hymy.
“Oletteko luopuneet klaaninimistänne?” Ruskalintu esitti kysymyksen hämmentyneenä, “olen iloinen, että olet kunnossa.” Sulkavirta ymmärsi nopeasti harmaan kollin olevan Uskotassu, joka oli myös Ruskalinnun veli.
“Olemme. Minä olen tätä nykyä Deimos. Erakkonimet sopivat paremmin suuhun nyt, kun emme elä enää Eloklaanissa”, tumma kolli lausui rauhallisella äänellä. Ruskalintu nyökäytti pienesti päätään.
“Se on hieno nimi. Emo ja isäkö nimenne keksivät?” oranssi kolli kysyi vaisusti. Deimos nyökkäsi ja vilkaisi vierellään seisovaa Haavetassua eli Kharonia. Kaikki uusi informaatio ja päivän tapahtumat saivat Sulkavirran pään pyörälle. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut jättää kuulumisten vaihdot huomiselle ja nukkua. Naaras toivoi tämän olevan vain pahaa unta ja toivoi, että herätessään hän huomaisi olevansa taas metsässä Ruskalinnun kanssa.
Kharon tuijotti tuima ilme kasvoillaan Ruskalintua. Sulkavirta ei ihan ymmärtänyt, millä tavalla oranssi kolli olisi millään tavoin syyllinen heidän vanhempansa kuolemaan.
“Sinun on paras nukkua toinen silmä auki. Sinä et kuulu tänne”, Kharon murahti irrottamatta katsettaan veljestään.
“Miksi sinä syytät minua, Kharon? En minä ole tehnyt mitään”, oranssi kolli lausui ääni väristen. Se sai Kharonin ilmeen muuttumaan entistä vihaisemmaksi.
“Sinä päästit meidät lähtemään klaanista, sinä ja Mesitähti ette tehneet mitään, kun Merkurius ja Taivaslaulu halusivat lähteä! Jos olisit yrittänyt kovemmin, he olisivat vielä elossa”, Kharon ärähti kovaan ääneen ja astui uhkaavasti taas lähemmäs Ruskalintua. Deimos näytti säikähtävän veljensä reaktiota ja kolli astui nopeasti Kharonin vierelle. Myös Sulkavirta valpastui. Hän ei antaisi yhdenkään kissan käydä kumppaninsa kimppuun, vaan oli valmis puolustamaan kollia vaikka henkensä uhalla.
“En minä olisi voinut estellä heitä. He olivat tulleet Eloklaaniin vain minun vuokseni, eivätkä he olleet onnellisia”, Ruskalintu sopersi onnettomana.
“Parempi se olisi ollut kuin tämä. Sinun ja Mesitähden takia he ovat kuolleet, enkä minä näe heitä enää koskaan! Te veitte minulta kaiken, mitä minä rakastin, kaiken millä oli merkitystä!” Kharon oli nyt aivan raivon partaalla, ja Sulkavirta koki olonsa uhatuksi. Naaras nousi ylös, jos Kharon olisikin päättänyt hyökätä Ruskalinnun kimppuun. Raidallinen soturi huomasi, kuinka alakerrassa olevat kissat olivat uteliaina kääntyneet heidän suuntaansa.
“Kharon, älä”, Deimos sopersi hiljaa ja yritti saada kontaktin veljeensä, mutta Kharonin katse oli tiukasti nauliintunut Ruskalintuun, “ei se ollut Ruskalinnun vika. Sinun täytyy rauhoittua nyt ennen kuin teet jotakin harkitsematonta.” Kharonin hurjistunut katse kääntyi nopeasti pentuetoveriinsa. Hetken Sulkavirta luuli, että valkoturkkinen kolli hyökkäisi Deimoksen kimppuun, mutta sen sijaan Kharon ottikin askeleen taaksepäin. Taas erakko pakeni paikalta sanaakaan sanomatta.
Tunnelma oli muuttunut synkäksi. Ruskalinnun pettynyt katse oli laskeutunut taas pölyiseen, puiseen maahan. Deimos katsoi veljensä perään surumielisenä.
“Hän muuttui niin vihaiseksi emon, isän ja Coronan kuoleman jälkeen”, Deimos huokaisi päätään pudistellen, “välillä minusta tuntuu, että hän elää vain kostaakseen Mesitähdelle. Jostain syystä hän uskoo, että emo ja muut olisivat elossa, jos Mesitähti ei olisi antanut heidän lähteä klaanista… Hän on kuitenkin minun veljeni, enkä tahdo menettää häntä, jonka vuoksi minun on oltava hänen tukenaan. Toivon, että jonain päivänä hänen vihansa laantuu ja saan veljeni taas takaisin.” Ruskalintu katsahti pahoillaan veljeensä.
“Minä ymmärrän sinua”, oranssi kissa vakuutti hiljaisella äänellä, “mutta en ymmärrä Kharonia. On väärin, että hän syyttää minua.” Sulkavirta erotti kollin puheesta hitusen vihaa, joka oli aivan uutta. Hän ei koskaan ollut nähnyt Ruskalinnun olevan vihainen, naaras oli jopa luullut, ettei kolli osannut tuntea moista tunnetta.
“Niin, mutta olen varma, että jonain päivänä hän leppyy. Ei hän ole kokonaan poissa, me saamme kyllä veljemme vielä takaisin”, Deimos naukui niin vakuuttavasti, että Sulkavirta melkein jopa uskoi sen. Mutta Kharonin käytöksen perusteella Deimos vain toiveajatteli. Hän halusi uskoa niin, mutta Sulkavirran näkemän mukaan Kharon oli muuttunut lopullisesti. Jos kissa oli niin kiinni vihassa, ei sellaisesta päässyt ulos noin vain.
“Mutta minä jätän teidät nyt lepäämään. Olette varmasti kovin väsyneitä raskaan päivän jälkeen. Nähdään taas huomenna”, Deimos lausahti rauhallisesti ja väläytti kaksikolle ystävällisen hymyn. Ruskalintu nyökkäsi:
“Nähdään.”
Kun Deimos lähti pois Sulkavirran ja Ruskalinnun luota, raidallinen naaras kääntyi kumppaninsa puoleen.
“Kyllä me tästä jotenkin selviämme. Tärkeintä on, että olemme yhdessä, eikö niin?” naaras kysyi ja puski hellästi kollin turkkia. Ruskalintu käänsi sinisen katseensa naaraaseen. Molempien kasvoille piirtyi pienet hymyt, kun he katsoivat toisiaan silmiin.
“Selviän sinun kanssasi ihan mistä vain. Kiitos, että olet siinä.”
Seuraavana aamuna Sulkavirta heräsi siihen, kun joku tökkäsi hänen lapaansa. Naaras säpsähti hereille ja pettymyksekseen huomasi olevansa yhä ränsistyneessä kaksijalanpesässä. Eilinen ei siis ollut unta, vaan ihan täyttä totta. He olivat jumissa tässä kaksijalkalassa, eivätkä pääsisi koskaan pois, jos he eivät käyttäytyisi Keijukaisen sääntöjen mukaisesti.
Naaras kohtasi väsyneillä silmillään eilen näkemänsä arpiturkkisen, luisevan yksisilmäisen kissan. Näky oli jopa hieman pelottava. Kissa vaikutti niin vanhalta ja rähjäiseltä, että jos hän olisi maannut maassa, häntä olisi voinut luulla ruumiiksi.
“Kujapartion aika. Sinä lähdet minun mukaani, ystäväsi saa jäädä nukkumaan”, kolli ilmoitti murahtaen. Sulkavirta vilkaisi vierellään sikeästi nukkuvaa Ruskalintua. Hän olisi halunnut kertoa kollille lähtevänsä, muttei raaskinut herättää tätä. Siispä naaras nousi ylös niin hiljaa kuin pystyi ja suuntasi arpiturkkisen kissan perässä pesän uloskäynnille. Kaiketi partioon oli tulossa myös kolme muuta kissaa; Deimos, hopeanharmaa kolli ja nuori, musta naaraskissa. Sulkavirrasta tuntui epämiellyttävältä, kun jokainen partion jäsen Deimosta lukuun ottamatta tuntui silmäilevän häntä arvostellen. Eivätkö he ennen olleet kissaa nähneet?
“Mennään”, arpiturkkinen kolli sanoi ja johdatti partion perässään alas kujalle. Sulkavirta silmäili uteliaana ympäristöä. Suuremmalla kadulla juoksi vähän väliä hirviöitä, ja pari kaksijalkaa metelöi jossain nurkan takana. Koiran haukunta kantautui jostain kaukaisuudesta Sulkavirran korviin.
“Kertoiko Keijukainen sinulle partioista?” arpinen kolli kysyi ja kohdisti ainoan silmänsä katseen Sulkavirtaan. Myös muut partion jäsenet kääntyivät soturin puoleen.
“Ei muuta kuin sen, että joudun osallistumaan sellaisiin”, naaras vastasi nopeasti. Arpiturkkinen kissa nyökkäsi ja alkoi selittää partion toimintaa:
“Kierrämme kaksijalkalaa vieraiden kissojen varalta. Jos haistat, näet tai kuulet toisen kissan, ilmoita siitä välittömästi muulle partiolle. Yritämme aluksi saada vieraat mukaamme hyvällä, mutta tarvittaessa käytämme kovempia otteita. Ketään, joka on astunut kaksijalkalaan, ei päästetä täältä pois. Jos tilanne käy mahdottomaksi, tapamme muukalaisen. Tärkein sääntö on, että kukaan ei poistu elävänä tästä kaksijalkalasta.”
Ehdottomuus ja raakuus sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Viimeistään nyt hänelle tuli selväksi, ettei pakoa kannattanut edes harkita. Soturi halusi pitää henkensä. Naaras nyökytteli nopeasti päätään.
“Eli pidän siis silmäni auki muiden kissojen varalta”, hän tokaisi. Arpiturkkinen kissa nyökkäsi tyytyväisenä.
“Deimos, sinä pidät silmällä.. Mikä sinun nimesi olikaan?” yksisilmäinen kolli kysyi ja käänsi katseensa Deimoksesta Sulkavirtaan.
“Sulkavirta.. Minun nimeni on Sulkavirta”, naaras sopersi nopeasti.
“Niin, Sulkavirtaa. Silver, sinä kuljet partion hännillä ja Roska, sinun paikkasi on minun perässäni”, vanha kolli oli selvästi tottunut yhteisön käytäntöihin, sillä hän jakeli ohjeita kuin olisi tehnyt sitä aina. Sulkavirran katse pysähtyi mustaan naaraskissaan, jota kolli oli kutsunut Roskaksi. Naaras ei ollut ihan varma, oliko kolli nimitellyt kissaa, vai oliko jollakulla oikeasti niin karmea nimi? Voi kissaparkaa, Sulkavirta ajatteli.
Arpinen kissa lähti johdattamaan partiota suuremmalle kadulle. Sulkavirran vatsassa myllersi edelleen. Seuraavista kuista tulisi takuulla hänen koko elämänsä raskaimmat. Jos Sulkavirta oli kokenut Kuolonklaanissa olevansa pentutarhan vankina oleva pentu, niin nyt hän ei tuntenut olevansa sitä. Hänellä ei ollut enää minkäänlaista vapautta päättää omista asioistaan.
