Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Merete ehdotti lähtevänsä mukaani etsimään ruokaa, joka kelpasi minulle teitysti enemmän kuin hyvin. Olin tieteinkin hieman huolissani siitä oliko naaras liian väsynyt yöllisen seikkailunsa jäljiltä, mutta jos hän itse tahtoi todella lähteä mukaan, mikä minä kieltämäänkään olin.
Kävellessämme kysyin häneltä juurikin hänen reissustaan ja naaras kertoi olleensa vain tutkimassa kaksijalkalaa. Asiahan ei minua tietenkään haitannut, sillä Merete oli itsenäinen ja oma kissansa, eikä hänen tarvinnut minulle tulla kertoilemaan menemisistään. Hän sai jättää meidät täysin sanomatta kokonaankin, jos vain joskus tahtoi niin. En minä häntä estäisikään. Hän teki omat päätöksensä elämästään.
Juttelin hieman niitä näitä muun muassa siitä, miten olin huolissani toisinaan Harjuksesta, kun hän tuli aina takaisin pesälle vain aina yhä hurjempien tarinoiden kera ja kuinka hän saattaisi vielä satuttaa itsensä jonain kertana. Lisäksi kerroin hänelle hieman tarinoita siitä, miten itse tutkiessamme kaksijalkalaa Revontuli oli säikähtänyt kaksijalan pentua niin kovasti, että oli lähes tukehtunut omaan sylkeensä silkasta säikähdyksestä.
Saapuessamme kaksijalkalan laidalle ehdotin, että pysyttelisimme lähekkäin, jotta voisimme pyytää apua jonkin saaliin nappaamisessa, jos se osoittautuisi hankalaksi, mutta kuitenkin sillä tavoin, ettemme olleet suoraan samassa paikassa.
Nousin pikaisesti ja ketterästi ylös lähimpään puuuhun ja tasapainottelin sen oksilla. Yritin katsella, jahka näkisin saalista paremmin ylhäältä käsin. Rakastin saalistaa, mutta saalista oli hankala löytää aina kylmän aikaan ja monesti siksi oli hyvä idea etsiä ruokaa kaksijalkojen avulla. Se oli jotain, jonka olimme veljeni kanssa jo kauan aikaa sitten tajunneet.
“Tähdenlento!” kuulin Mereten hiljaisen sihahduksen lähistöltä ja huomasin hänen kiinnittäneen huomionsa myyrään. Seurasin tarkkaan myös itse, kun hän lähestyi myyrää hitaasti varoen, ettei se huomaisi häntä. Itse koetin pysyä sen yläpuolella, jotta voisin loikata alas sen päälle ylhäältä käsin, mikäli nuorempi naaras ei saisi saalista kiinni. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä naaras onnistui nappaaman saaliinsa kauniilla liikkeellä.
“Hienoa työtä!” kehuin kermanväristä ystävääni ja vilkuilin vielä ympärillemme. “Katsotaan vielä nopeasti, jos tuolla suunnassa olisi jotain ja palataan sitten takaisin.”
“Selvä”, Merete vastasi lyhyesti ja nappasi lumen punertavaksi värjänneen saaliinsa taas suuhunsa samalla, kun lähdimme toiseen suuntaan. Sielläkään ei tuntunut kovasti saaliiden hajuja, mutta yhden oravan tuoksun erotin. Yritin seurata sitä, jos vaikka löytäisin sen pesäkololle, mutta pörröhäntä oli vain käynyt talvivarastoillaan, eikä jättänyt jälkeensä kunnon hajuja, joista sen suunnan erottaisi hyvin.
“Eiköhän tuo myyräsi riitä yhdelle kasvavalle nuorelle naaraalle hyvin. Lähdetään takaisin niin voin kertoa sinulle vielä tarinan siitä kuinka Revontuli joskus luuli minun hukkuneen, koska hänen painajaisensa oli kuulemma ollut niin realistinen”, naukaisin loikatessani alas puusta Mereten vierelle.
Hiirenkorva oli lämmittänyt paikkoja jo kovasti ja alkoi olla vähitellen aika lähteä taas jatkamaan iänikuista matkaamistamme. Vielä muuutama kuu takaperin se ei ollut ollut ikinä sen suurempi asia, mutta kun minun ja veljeni seuraan oli liittynyt lisää kissoja, ei kaikki enää tuntunut yhtä itsestäänselvältä. Nyt täytyi itsensä lisäksi huolehtia kolmesta muusta kissasta ja pitää huolta siitä, että kukaan ei jäisi jälkeen tai haavoittuisi.
“Harjus, Merete, olisi aika ryhtyä lähtöön. Nyt kun hiirenkorva on päässyt jo pitkälle huomaa, että olemme kotiutuneet liian hyvin kaksijalkalaan. Tarkoituksemme ei ole jäädä asumaan kuin kotikisut vaan suunnata pikimmiten takaisin metsään nyt, kun siellä alkaa olla tarpeeksi saalista selviytymiseen”, nau’uin ja patistelin nuorisoa ylös ja ulos. Revontuli oli kerännyt pienen yrttinippunsa mukaansa ja odotti lähtöä. Hän oli herännyt jo aikaisin katomaan, jos saisi mukaansa kissanminttua. Se oli kuulemma parasta, jota kaksijalkalasta ikinä saattoi ottaa mukaansa.
“Mihin me lähdemme?” Merete kysyi. Hymyilin naaraalle pirteästi.
“Hyvä, että kysyit. Olemme olleet klaanien lähistöllä hyvän tovin ennen kuin tulimme tänne ja ajattelimme, että voisimme pitää hieman pidemmän reissun jonnekin muualle tällä kertaa”, Revontuli kertoi laskettuaan pienen yrttiläjänsä maahan. Nyökyttelin osoittaakseni, että päätös on ollut yhteinen.
“Mikäli suuntaan haluaa vaikuttaa millään tapaa, milloin vain saa ehdottaa. Emme ajatelleet tyrmätä useita ehdotuksia tuosta noin vain”, naukaisin.
“Voimmeko käydä taas Puhin luona?!” Harjus ehdotti innostuneena. Naurahdin nuoren kollin innolle hieman ja pudistelin sitten päätäni.
“Ellei hän satu tulemaan vastaan, emme ajatelleet jäädä norkoilemaan tähän kaksijalkalaan yhtään sen pidempään kuin on tarpeellista. Metsässä voimme tehdä aina pieniä väliaikaisia leirejä ja pesiä itsellemme, johon voimme majoittua aina herkeksi aikaa, kunnes haluamme taas jatkaa matkaa”, kerroin ja katsoin Harjusta anteeksipyytävästi. Hän piti varmasti Puhista ja olisi halunnut nähdä hänet uudelleen, mutta nyt ei ollut oikea aika sille.
“Matka voi kestää pitkään ennen kuin päädymme minnekään, johon haluamme majoittua pidemmäksi aikaa, joten valmistautukaa siihen, että joudutte kävelemään päivätolkulla ilman kunnollisia usean päivän pausseja”, Revontuli naukaisi ankarasti ja vilkuili Mereteä ja Harjusta merkitsevästi. He eivät olleet yhtä kokeneita kuin me ja me molemmat tiesimme sen veljeni kanssa. He olivat paljon nuorempia. Kuitenkaan hänen sävynsä ei ollut sellainen kuin olisin halunnut.
“Nyt annat kuvan siitä, että retkemme ovat aivan kamalia. Tietysti voimme pysähtyä, jos tunnemme sen tarpeelliseksi, mutta saatamme kulkea usean päivän verran ilman, että majoitumme kunnolla. Kuitenkin tavoite on pitää hauskaa, joten jos jollakulla on mitään kritiikkiä ja valituksia, se otetaan enemmän kuin mielellään vastaan. Ei ole tarkoituksena kiduttaa ketään”, nau’uin lempeämmin ja annoin veljelleni tuiman katseen, jonka hän vain sivuutti lapojen kohautuksella.
“Emmekö voi käydä klaanien luona?” Harjus vaikersi. Hymyilin hänelle hellästi ja puskin hänen rintaansa varovasti päälläni.
“Ajattelimme lähteä toiseen suuntaan, mutta ehkä ensi kerralla. Emme tiedä kuinka mielellään klaanit ottavat meidät vastaan muutenkaan. Olemme ennenkin saaneet kylmän vastaanoton Revontulen kanssa”, vastasin ja lähdin tassuttamaan ulos pesästä ja vähitellen kauemmas. Tarkoitus ei ollut jäädä suustan kiinni.
“Mitä mieltä sinä olet tästä, Merete? Eikö olekin jännittävää!” Harjus kysyi takanani kermanväriseltä naaraalta. Hän vaikutti olevan innoissaan siitä, että pääsi retkeilemään porukalla ja seikkailemaan kauemmillakin mailla. Meretestä en tiennyt niin varmaksi.
//Markku?
