Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kuljin Harjus rinnallani ja Revontuli hänen toisella puolellaan. Kolli polo oli jäänyt orvoksi hänen vanhempiensa, Sipulin ja Pippurin kuoltua. Kaksijalkala alkoi jo lähestyä ja kuljin sitä kohti itsevarmasti. Jos aioimme etsiä sieltä paikkaa olla kylmien kelien ajan, meidän täytyi osata olla edes hieman itsevarmoja ja rohkeita. Lisäksi, jos joku yrittäisi käydä heidän kimppuun, he voisivat aina tapella yhdessä.
“Muista sitten pysyä koko ajan meidän lähellä. Kaksijalkala ei välttämättä vaikuta yhtä vaaralliselta kuin metsä, mutta siellä on omat vaaransa. Hirviöt ja ilkeät kaksijalat ovat suurin uhka ja emme halua törmätä niihin. Olemme käyneet täällä joskus aiemminkin, toki vain lyhyen aikaa, joten tiedämme suunnilleen, kuinka täällä kuuluu kulkea”, Revontuli selosti Harjukselle. Kokomusta nuori kolli nyökytteli ja kuunteli veljeäni tarkkaan. Katsoin pentua lempeästi. Hänestä oli tullut kuin omani ajan myötä. Pidin hänestä päivä päivältä vain enemmän.
“Hirviöt harvoin poikkeavat ukkospoluilta, joten jos osaat ylittää niitä yhtä hienosti kuin aiemmin, meille ei pitäisi tulla mitään ongelmaa”, naukaisin mustalle kollille ja hän käänsi vihreän kantseensa minuun. Hän hymyili ja nyökytti sen merkiksi, että oli ymmärtänyt, mitä olin sanonut ja silitin hänen selkäänsä hieman hännälläni.
“Oletko edelleen aikeissa vinkua ruokaa kaksijaloilta, vai aiotko sittenkin saalistaa ihan itse?” Revontuli kysyi minulta. Katsoin veljeeni virne kasvoillani. Olin aikaisemmin selittänyt siitä, kuinka olin ensi kerrallamme kaksijalkalassa onnistunut saamaan kaksijaloilta ruokaa lahjukseksi ja kuinka se oli helppo tapa ruokkia itsensä kaksijalkalassa ja nyt Revontuli oli ottanut tehtäväkseen härnätä minua ja pelotella, että kaksijalka vain kaappaisi minut pesäänsä, eikä päästäisi enää ikinä ulos sieltä.
“Vaikeina aikoina täytyy ottaa kaikki, mitä saa. Ja ken tietää, ehkä löydänkin kaksijalan, joka tykkää ruokkia kaikkia vastaan tulevia kulkukissoja”, naukaisin leikkisästi. Revontuli läpsäisi minua etutassullaan Harjuksen yli. Pentu väisti välistämme suojautuakseen hyökkäykseltä itse. Kehräsin hieman.
“Olemmeko me pian perillä?” pieni kolli kysyi. “Tassujani alkaa kolottaa.”
“Voit nousta selkääni loppumatkan ajaksi. Enää ei ole pitkästi”, Revontuli naukaisi hänelle lempeästi ja pysähtyi odottamaan, että Harjus kapuaisi hänen selkäänsä. Niin hän tekikin. Hän tarttui terävillä kynsillään veljeeni ja kiskoi itsensä tämän selkään. Katsoin huvittuneena näkyä. Oli ymmärrettävää, että Harjusta alkoi väsyttää pitkän matkan jäljiltä, mutta kasvava nuori kolli veljeni selässä näytti kovin hassulta.
Pian jo ensimmäiset kaksijalanpesät olivat edessämme ja puikkelehdimme niitä ympäröivien aitojen päällä. Koetimme varoa niitä kaksijalanpesiä, joiden pihalla oli koiria, jotta matka sujuisi leikiten. Emme halunneet turhaan vaikeuttaa matkaamme – etenkään, kun meillä oli nuori kissa, kuten Harjus mukanamme.
“Katsokaa! Kissoja!” Harjus naukaisi ja lähti heti loikkimaan kohti näkemiään kissoja. Lähdin pikaisesti hänen peräänsä ja nappasin kollia niskanahasta juuri, kun hän oli loikkaamassa alas aidalta kahden kissan luokse.
“Harjus, emme tiedä ovatko kissat täällä päin ystävällisiä!” sätin pennulle hänen turkkinsa seasta sillä välin, kun hän huojui otteessani yrittäen löytää tasapainonsa.
Juuri, kun olin päästämässä irti, nuori kolli huojahti ja tipahti aidalta vetäen minut perässään. Laskeuduin tassuilleni, kuten myös Harjus, mutta kaksi kotikisua katselivat meitä yllättyneinä.
“Anteeksi, emme tarkoittaneet häiritä. Ystäväni on vain hieman turhan innokas. Voimme jättää teidät rauhaan”, naukaisin kissoille pahoittelevasti ja toivoin todella, että he eivät olleet niitä agressiivisia kotikisuja, jotka pitivät oman reviirinsä rajat erittäin selkeinä.
//Puh?
