Tähdenlento

//Kirjoittaja: Käärmis

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Laskeuduin pienen tymähdyksen saattelemana aidalta maahan. Olin itsekseni illan hämärässä. Kaksijalkala oli rauhoittunut, mutta edelleen siellä kulki paljon kaksijalkoja suunnasta toiseen. Onneksi en kuitenkaan pelännyt heitä erityisemmin. Siksi olinkin täällä. Olin pyytämässä ruokaa kaksijalalta, johon olin törmännyt eräänä päivänä.
Astelin kaksijalanpesän seinustalle ja loikkasin ikkunalaudalle vilkuillen samalla sisään. Näin ainakin liikettä, varjo, joka liikkui kulman takana.
Nau’uin äänekkäästi ikkunan takaa ja toivoin, että ystävällinen kaksijalka kuulisi huutoni. Ruoan hankkiminen oli paljon helpompaa, kun löytyi kaksijalkoja, jotka eivät halunneet häätää kaikkia reviirilleen saapuvia kissoja saman tien pois. Tämä kaksijalka oli juuri sellanen. Hän tykkäsi ruokkia minua ja antoi vieläpä tarpeeksi ruokaa niin, että siitä jäi Harjukselle ja Revontulellekin jonkin verran.
Yhtäkkiä kyseinen kaksijalka ilmestyikin kulman takaa pesän sisäpuolella ja huomasi minut ikkunansa takana odottamassa. Hänen ilmeensä kirkastui ja kaksijalka kolli tuli pian avaamaan sisäänkäynnin pesäänsä. Loikkasin alas ikkunalaudalta ja suuntasin heti sisään pesään. Kaksijalka mörisi minulle hellästi ja kehräsin mielissäni kiehnäten samalla hänen jalkaansa vasten. Naukaisin kovaan ääneen ja kaksijalka silitti selkääni pikaisesti ennen kuin kääntyi ottamaan luukun takaa lihaa minulle, jonka tämä laski maahan eteeni. Katsoin sitä silmät suurena. Palanen oli enemmän kuin tarpeeksi minulle ja ystävilleni!
Nappasin lihan suuhuni ja käännyin poistumaan pesästä, kunnes huomasin, että uloskäynti oli laitettu tiukasti säppiin. Käänsin päätäni ja katsoin odottavasti kaksijalkaa, mutta tämä ei tehnyt elettäkään sen merkiksi, että olisi ollut aikeissa avata uloskäynnin minulle. Katsoin häntä hämilläni. Aikaisemmin hän oli päästänyt minut saman tien ulos, mutta nyt hän vain tapitti minua terävällä katseellaan, eikä liikahtanutkaan.
Laskin lihan maahan ja nau’uin kovaan ääneen, mutta kaksijalka ryhtyi puuhaamaan jotain muuta, eikä huomioinut minua enää. Ryhdyin siis raapimaan uloskäynnin reunaa, jos olisin vaikka saanut sen itse vedettyä auki, mutta se oli liian painava. Kun jatkoin raapimista vielä hetken, kaksijalka mörähti minulle kovaan ääneen ja säpsähdin. Oliko se vihainen minulle? Eikö se halunnut minun poistuvan pesästään? Mikä oli vialla?
“Anteeksi, mutta minun pitäisi päästä ystävieni luokse. Voisitko olla kiltti ja päästää minut ulos, jotta pääsisin heidän luokseen? Heidätkin täytyy ruokkia ja olen varma, että veljeni huolestuu, jos en palaa aamuun mennessä”, selitin kaksijalalle, mutta se vain poistui toiseen tilaan. Lähdin tassuttamaan hitaasti pesässä ympäriinsä, jos vaikka löytäisin toisen reitin ulos. Siellähän se olikin! Raollaan oleva ikkuna!
Nappasin lihan palan takaisin suuhuni ja menin sitten seinän juurelle ja katsoin ylös aukinaiselle ikkunalle. Ponnistin kovaa ja loikkasin ikkunalle, mutta siinä oli jokin este ulos. Se oli kuin hyvin ohutta ja väritöntä köynnöstä, joka kulki ristiin rastiin ja muodosti esteen, jonka lävitse vain tuuli saattoi tulla.
Vilkaisin hiljaa taakseni ja asetin kynteni tälle esteelle ja ryhdyin repimään sitä. Jos vain saisin sen rikki, pääsisin taas ulos. Sitten pääsisin palaamaan takaisin Revontulen ja Harjuksen luokse. Toki en saisi antaa kaksijalka kollin kuulla minua. Se saattaisi yrittää estää pääsyni ulos.
Osa esteestä alkoi hajota ja tehdä reiän ja heti, kun pääni mahtui reiän lävitse, jätin muun esteestä ehjäksi ja loikkasin nopeasti ulos liha leuoissani roikkuen.

Ryömin sisään väliaikaiseen pesäämme ja näin Revontulen silmien kiiltävän hämärässä, kun veljeni katsoi minua. Räpäytin hänelle hitaasti silmiäni ja hän teki niin takaisin. Hymyillen siirryin omalle pedilleni Harjuksen ja Revontulen petien vierelle ja laskin lihan palasen maahan.
“Sain syötävää”, naukaisin hiljaa, jotta nukkuva Harjus ei heräisi möykkäröintiini. Revontuli vilkuili lihaa, jonka laskin maahan.
“Mistä? Ei kai kaksijalat tuollaista herkkua heittäisi pois?” veljeni kysyi.
“Eivät niin. Sain sen siltä mukavalta kaksijalalta, joka on viimeaikoina antanut minulle muutenkin ruokaa. Toki tällä kertaa se ei olisi halunnut päästää minua enää ulos pesästään, joten jouduin paeta sieltä omatoimisesti”, kerroin tummanharmaalle kollille. Hän katsoi minua huoli katseesta säihkyen.
“Sanoinhan, ettei sinun kannata pelleillä kaksijalkojen kanssa. Joku päivä olet jumissa niiden pesässä, etkä oikeasti pääse enää ulos. Ja mitä me sitten Harjuksen kanssa teemme? Olet paras metsästäjä meistä kolmesta ja tärkeä osa perhettä ja joukkoa. Emme voisi menettää sinua jollekin typerälle kaksijalalle”, Revontuli naukui vahkavana.
“Älä viitsi, ei se kaksijalka mitään pahaa minulle halua. Kaksijalat ovat vain joskus hieman… höyhenaivoisia. Voin yrittää olla varovaisempi. Voisin aina pitää huolen, että kaksijalka antaisi ruokani pesänsä ulkopuolella, jotta minua ei voi lukita sisään”, ehdotin hiljaa. Revontuli huokaisi.
“Sinä et taida antaa periksi, vaikka yrittäisinkin estää sinua, eikö?” veljeni mutisi.
“En missään nimessä!” ilmoitin ja hän pyöräytti silmiään kuitenkin pieni virne nousten hänen kasvoilleen. Hän tuuppasi minua kovaa etutassullaan ja huojahdin hieman.
“Muistakin sitten olla varovainen. Meillä ei ole aikaa turhille pelastusretkille ja en haluaisi etenkään sotkea Harjusta tähän mukaan. Hän onnistuisi luultavasti vain pahentamaan tilannetta entisestään”, tummanharmaa kolli naukaisi siniset silmät kimaltaen.
“Tietysti. Enhän voisi antaa teille kaikkea vastuuta ruokanne hankkimisesta. Ties mitä myrkkyä te sitten päätyisitte syömään”, naukaisin leikkisästi. Revontuli naurahti.
“Oletko edes varmistanut, että kaksijalka ei ole myrkyttänyt tätä lihaa? Minusta tuntuu, että sinä se olisit, joka meidät onnistuisi myrkyttämään”, kolli naurahti. Kohautin lapojani.
“Jos ruoka ei kelpaa, voin syödä sen itsekin”, uhkasin. Veljeni kehräsi ja puski minua hellästi päällään.
“Kyllä minä syön, älä sinä siitä huoli”, hän kehräsi ja asettui hyvään makuuasentoon pedilleen. “Hyvää yötä, minä ryhdyn unille nyt.”
“Hyvää yötä”, vastasin ja asetuin itsekin makuulle. Lihapala olisi meille hyvä aamiainen. Turhaan sen söisi nyt, kun Harjuskaan ei ollut vielä hereillä.

Harjus loikki pienissä lumipenkoissa innoissaan. Hän taisi pitää lumesta. Kollin ääni raikui kirkkaana, kun hän ilahtuneena huudahteli ja leikki lumessa. Sitä oli ehkä vain vähäsen kaksijalkaloissa, mutta se oli tarpeeksi hänelle.
“Varovasti, Harjus! Emme tiedä, mitä kaikkea lumen sekaan on voinut piiloutua! Kaksijalat ovat voineet heittää sinne jotain terävää”, Revontuli huusi tälle. Harjus vain nyökytteli nopeasti ja jatkoi lumessa pyörimistä. Nauroin viikset väpättäen näylle. Kollin pennukas into oli niin suloista.
“Katsotaan vain niin kohta hän tulee vikisemään minulle siitä, että on saanut jonkun tikun tassuunsa. Sitten minun täytyy hoitaa sekin”, Revontuli tuhahti viereltäni, vaikka saatoinkin nähdä huvituksen hänenkin kasvoiltaan.
“Ainakin se opettaisi hänelle. Lisäksi pääsisit sanomaan hänelle ‘mitä minä sanoin’. Sitähän sinä tykkäsit aina tehdä, kun minä löysin tavan loukata itseni”, kiusoittelin hieman. Veljeni naurahti ja tuuppasi minua hieman.
“No itsepähän et kuunnellut, vaikka kuinka varoittelin. ‘Varovasti, Tähdenlento, täällä saattaa olla ansoja kaksijalkojen jäljiltä’ ja sitten astuit suoraan siihen ansaan ja onnistuit sitomaan tassusi melkoisen tiukasti siihen. Ihme ettemme joutuneet jättämään koko takatassuasi jälkeemme vaan sain sen vielä irti”, hän naukuin ilkikurisesti virnistäen. Pyöräytin silmiäni.
“Yhtä hyvin sinä olisit voinut olla se, joka tassun siihen ansaan sotki. Se oli hyvin piilotettu!” tokaisin ja leikin ärtynyttä. Revontuli nauroi huvissaan.
“Niin kai. Mutta tarina on aina hauskempi, kun se olet sinä, joka siihen ansaan astui”, hän vastasi.
“Voin vain kuvitella kuinka ironista se olisi ollut, jos sinä olisit kaiken sen varoittelun jälkeen astinutkin suoraan ansaan ihan itse! Nauraisin asialle edelleen!” sanoin virnistäen. Veljeni hymähti.
“Voin vain kuvitella. Puhuisit asiasta jokaiselle vastaantulevalle ja muistuttelisit siitä, kunnes korvat tippuisivat päästä!” hän huokaisi. Kehräsin.
“Tietysti. Voi kuinka hyvin sinä minut tunnetkin”, naukaisin ja virnuilin veljelleni. Hän hymyili minulle takaisin.
“Tähdenlento! Katso! Tuolla on kaksijalan pentuja leikkimässä! Voinko mennä katsomaan?!” Harjus yhtäkkiä huudahti. Käänsin katseeni kollia kohti ja huomasin hänen siirtyneen kauemmas meistä erään pensaikon laidalle ja sieltä hän tihrusti kauemmaksi. Hipsin nopeasti nuoren kollin luokse ja vilkaisin leikkiviä kaksijalan pentuja. Ne jahtasivat toisiaan samalla nauraen ja kirkuen ja heillä näytti olevan hauskaa. Käänsin katseeni taas Harjukseen ja pudistelin päätäni.
“Ei, et voi mennä niiden luokse. Kaksijalan pennut – ja kaksijalat ylipäänsä – ovat hyvin arvaamattomia. Et voi koskaan olla varma mitä heidän päihinsä juolahtaa. Emme halua, että ne päättävät yhtäkkiä kaapata sinut mukaansa ja viedä pois”, naukaisin kollille rauhallisesti. Hän katsoi kaksijalan pentuja vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten minulle ja lähti loikkimaan Revontulta kohti. Lähdin tassuttamaan hänen peräänsä.
“Suuntaammeko jo takaisin?” veljeni kysyi, kun saavuin hänen luokseen. Pohdin hetken ajan. Toki päivä oli jo niin pitkällä, että ulkona alkoi jo vähitellen hämärtyä, mutta minusta emme olleet olleet vielä kauaa ulkona. Toisaalta en myöskään tiennyt paljoa mitä saattaisimme vielä tehdä. Voisimme aina etsiä lisää kissoja juttuseuraksi, mutta meillä oli tärkeämpääkin tekemistä.
“Voisimme vielä katsoa nopeasti tuolta päin-” nyökkäsin erääseen suuntaan “-jos vaikka löytäisimmekin vielä jonkin paremman pesäpaikan tai lisää hyviä osia petiimme”, ehdotin katsoen kahteen kolliin. Revontuli nyökytti hitaasti ja Harjus pomppi tassultaan toiselle innoissaan ja vitkutti häntäänsä edestakaisin.
“Joo! Haluan tutkia vielä! Olisi hienoa tavata lisää kotikisuja! Puhkin oli niin mukava! Voimmeko vielä joskus käydä tapaamassa häntä uudelleen?” kokomusta kolli kysyi innokkaasti. Kehräsin ja nuolaisin hänen päälakeaan hellästi.
“Voimme me varmaan joskus käydä vielä piipahtamassa, mutta emme kuitenkaan halua häiritä häntä turhaan. Hänellä on varmasti paljon muutakin tekemistä kuin huolehtia kulkureista kuten me”, lupasin hieman huvittuneena kollin innokkuudesta. Hänen pennun ilonsa ei tuntunut koskaan muuttuvan. Hän alkoi jo kasvaa, mutta edelleen oli se sama innokas pentu, joka hän oli aina ollut. Huolimatta hänen vanhempiensa kuolemasta hän oli yleensä hyvin pirteä ja valmis kokeilemaan mitä vain.
“Jee! Haluan päästä jo kysymään häneltä löysikö hän sitä etsimäänsä lelua!” Harjus naukaisi. “Toivon todella, että löysi. Hän vaikutti olevan aika kiintynyt siihen ja yritimme sentään niin kovasti auttamaan häntä sen löytämisessäkin!”
“Kyllä se varmasti löytyy. Lisäksi Puh varmasti saa kaksijaloiltaan uuden lelun, jos ei löydä vanhaansa enää”, Revontuli uskotteli.
“Niin, mutta sen mukana ei ole kaikkia niitä muistoja ja kaikkea sitä tunnearvoa, joka vanhassa on! Se ei olisi sama asia!” Harjus henkäisi kuin Revontulen sanat olisivat loukanneet häntä jollain tasolla.
“Niin tietysti. Tarkoitin vain sitä, että ainakin hän voisi saada uuden lelun vanhan tilalle, jolla leikkiä, kun vanhaa ei enää ole”, veljeni naukui. Harjus siristi silmiään.
“Mutta se ei koskaan olisi kuitenkaan sama kuin se vanha! Ei lempiasioita voi tuosta noin vain korvata!” kolli naukaisi. Jouduin pidättelemään naurua, mutta väpättävät viikseni antoivat huvittuneisuuteni ilmi.
“Tiedetään, tiedetään. Yritän vain keskittyä nyt positiiviseen”, Revontuli naukui. Harjus katsoi häntä silmät sirrillä, mutta antoi sitten olla. Kehräsin ja tuuppasin veljeäni hellästi.
“Melkein hävisit riidan tuskin pentua kypsempää kissaa vastaan”, härnäsin. Hän mulkaisi minua tuimasti, mutta saatoin vain nähdä huvituksen hänenkin kasvoiltaan.
“No yritäpäs itse riidellä häntä vastaan! Hän ei mitään muuta osaa kuin keksiä lisää pointteja, jotka tarkoittavat kaikki tismalleen samaa!” tummanharmaa kolli sihahti korvaani leikillään. Pieni tirskahdus pääsi pakenemaan suustani.
“Totta tuo”, myönsin hymyillen ja katsoin sitten Harjusta, joka oli nyt keskittynyt katselemaan taivaalta tippuvia lumihiutaleita. Ne olivat niin kauniita ja oli niin sääli, että kaksijalat raivasivat ne nopeasti tieltään eivätkä antaneet lumen kasautua tavallisesti kuten metsässä.

Kuljin yöllisessä pakkasessa kaksin Harjuksen kanssa. Olin aikaisemmin päivällä luvannut hänelle, että veisin hänet yöllä käveylle kaksijalkalassa, koska kollia oli kiinnostanut nähdä millaista siellä oli silloin, kun kaksijalkojen valopuut loistivat valoaan kuin tähdet ja kujat ja ukkospolut olivat lähes autioita.
“Muista pysytellä lähelläni! Et saa lähteä harhailemaan mihinkään! En halua, että yöllinen kävelymme muuttuu kuurupiiloksi, jolloin minun täytyy käydä herättämässä Revontulikin etsimään sinua tästä kirotun suuresta paikasta!” huusin Harjukselle, kun hän jo meinasi heti ennättää kulman taakse piiloon. Joskus kollin silmällä pitäminen toimi täydestä työstä.
“Pistä jo vauhtia sitten! Haluan nähdä kaksijalanpentujen leikkipaikan! Siellä on monesti useitakin kaksijalkoja ja haluan tietää uskaltautuvatko ne yöllä paikalle!” Harjus huudahti innoissaan. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja lähdin hölkkäämään nuoremman kollin perään rivakkaasti.
“Harjus, muista, että tämä paikka on meille vielä tuntematon ja täällä on paljon vaaroja. Emme voi vain käveleskellä täällä kuin omistaisimme koko paikan. Meidän täytyy pitää silmät ja korvat auki aina kaiken varalta. Emme tahdo menettää ketään matkallamme”, nau’uin kollille, kun sain hänet kiinni. Kokomusta kolli käänsi katseensa nopeasti minuun ja sitten takaisin eteenpäin, kun harppoi innokkaasti kohti määränpäätään.
“Tiedetään, tiedetään! Osaan minä olla varovainen, mutta haluan nähdä sen paikan yöllä nyt, kun minulla on mahdollisuus! Haluan tietää millaista siellä on, kun siellä ei ole jatkuvasti kaksijalkoja ja, kun yön pimeys on päässyt käärimään sen alleen!” kolli selitti. Nyökyttelin hieman. Tietysti ymmärsin hänen intonsa nähdä jotain sellaista omin silmin, aivan itse, mutta olin huolissani siitä, että kolli löytäisi tavan joutua ongelmiin energisellä ja uteliaalla luonnollaan. Hänestä oli tullut tärkeä osa kolmikkoamme, enkä halunnut, että hän katoaisi tuosta noin vain.
“Ymmärrän, mutta sinun täytyy vähän rauhoittua. Ei se paikka sieltä mihinkään ole katoamassa”, naurahdin. Harjus tuhahti, mutta huomasin hänenkin olevan edes hieman huvittunut letkautuksestani. Nautin pennun huumorista. Pidin siitä kuinka keveällä mielellä Harjus osasi elää, vaikka olikin ennättänyt kokea jo paljon. Toki minä ja veljeni olimme myös päätyneet eroon perheestämme, emmekä olleet koskaan löytäneet itsellemme ottovanhempiakaan, mutta ei se meitä estänyt pitämästä hauskaa ja elämästä elämäämme niin kuin halusimme. Se saattoi jopa hieman auttaa siinä.
Olimme vapaita kissoja ja meillä oli oma tahtomme. Meidän elämämme oli täysin omissa käpälissämme ja saimme päättää kaikesta itse. Kukaan ei voinut tulla määräämään meitä tekemään jotain, mitä emme halunneet tehdä ellemme itse itseämme siihen tilanteeseen ajaneet. Saimme kulkea missä ja milloin ikinä halusimmekaan ja keksiä itsellemme hauskaa tekemistä aina kun tahdoimme. Olimme erittäin vapaita kissoja, koska meillä ei ollut tiukkoja suhteita muihin kissoihin. Se oli jotain, mitä rakastin elämässäni. Vapaus päättää itse miten toimii ja milloin toimii.
Saavuimme Harjuksen mainitsemalle kaksijalan pentujen leikkialueelle. Hän oli tykännyt seurata kaksijalan pentujen leikkejä siitä lähtien, kun olimme ensi kerran törmänneet niihin. Kollia tuntui kiinnostavan se, miten ne toimivat ja miksi. Esimerkiksi se, miksi kaksijalat jo pienestä pitäen kävelivät kahdella tassulla neljän sijasta ja miksi ne leikkivät niin kummallisia leikkejä keskenään, jotka loppujen lopuksi muistuttivat niin paljon sellaisia leikkejä joita mekin saatoimme joskus leikkiä.
“Täällä ei ole ketään! Koko paikka on autio!” Harjus henkäisi ja katseli silmät suurina ympärilleen. Kaksijalkojen rakennelmat, joilla kaksijalkojen pennut usein kiipeilivät olivat tyhjät ja lähistöllä ei näkynyt yhtäkään kaksijalkaa, joka olisi ollut aikeissa tulla leikkimään sinne.
“Kaksijalat ovat päiväeläimiä. Ei niistä useimmat liiku ulkona enää tähän aikaan”, naukaisin Harjukselle joka vilkaisi minua ennen kuin lähti lähestymään kaksijalkojen rakennelmia häntä korkealla ilmassa. Pörhistelin turkkiani, kun katselin hänen tekemisiään. Osittain kylmästä ja osittain pelosta. En tiennyt olisiko kissan turvallista mennä kaksijalkojen rakennelmien luokse, mutta toki olimme kaksijalkalassa, jossa mitään muuta ei oikein ollutkaan kuin kaksijalkojen rakennelmia.
“Kiipeän tuonne päälle!” Harjus ilmoitti ja mitään vastausta odottamatta lähti kapumaan ylös korkean rakennelman päälle. Se muistutti hieman kaksijalanpesää, mutta siitä puuttui seiniä ja siinä oli kummallisia ulokkeita ja muita asioita siellä täällä. Olin nähnyt useasti kaksijalan pentujen kiipeilevän ja jahtaavan toisiaan niissä.
“Ole varovainen, Harjus! Se on rakennettu kaksijalkoja varten, ei kissoja!” ilmoitin kollille, joka vain nyökkäsi minulle pikaisesti ja jatkoi kiipeämistään. En osannut valita pelätäkö kollin puolesta vai ihaillako hänen rohkeuttaan. Harjus tulisi vielä löytämään tavan satuttaa itsensä.
“Katso, Tähdenlento! Kaksijalat ovat jättäneet tänne jotain tavaroitaan!” hän huudahtikin jo pian ja työnsi kuonoaan jonkin laiseen asiaan, joka muistutti hieman niitä pussukoita, joita Puhin kaksijalkojen roskapöntöstä oli levinnyt maahan. Toki tuo näytti paljon littanammalta ja materiaali näytti eriltä kuin roskakorin pussukoissa.
“Harjus, älä koske mihinkään, mitä siellä on! Ne voivat olla vaarallisia!” varoitin kollia ja lähdin nopeasti suuntaamaan hänen luokseen. Hän oli niin arvaamaton välillä, etten voinut olla varma kuuntelisiko hän oikeasti käskyjäni.
Asetuin pian kokomustan kollin vierelle ja tutkailin tätä kaksijalkojen taakseen jättämää esinettä. En ollut varma oliko se jätetty tarkoituksella vai oliko se jäänyt jälkeen vahingossa samalla, kun kaksijalan pennut olivat lopettaneet leikkinsä. Oli asia miten oli, meidän ei kuuluisi koskea siiihen varmuuden vuoksi.
“Sen sisällä voi olla ruokaa!” Harjus naukaisi, mutta tuuppasin hänet kauemmas esineestä ennen kuin hän ennätti tehdä sille mitään.
“Harjus, ei. Emme koske kaksijalkojen tavaroihin. Niissä voi olla myrkkyjä!” naukaisin ja estin kollin pääsyn lähemmäs. Hän katsoi minua turhautuneena.
“Sinäkin luotat kaksijalkoihin itse! Olet käynyt hakemassa niiltä ruokaa suoraan tassusta aivan itse! Miksen minä voi edes koskea mihinkään, mitä ne ovat jättäneet taakseen?!” kokomusta kolli naukui ja saatoin kuulla kuinka hän yritti estää turhautumistaan kuulumasta hänen äänestään, kun hän puhui.
“Harjus, olet vielä liian nuori päättämään itse ja jos kuljet minun ja Revontulen kanssa, me teemme kaikki raskaimmat päätökset. Ymmärrän, että haluat olla osa päätöksentekoa, mutta koita myös muistaa, että emme halua, että satutat itseäsi. Minua ei haittaa, jos minulle käy jotain niin kauan, kun tiedän, että sinä olet turvassa, mutta en tiedä mitä tekisin, jos antaisin sinun livetä tassuistani! Olet minulle tärkeä kissa, Harjus. Olet minulle kuin oma poika”, nau’uin hellästi hänelle. Saatoin nähdä kokomustan kollin herkistyvän hänen kuullessaan sanani. Annoin hänelle aikaa ajatella niitä ja päättää, mitä mieltä niistä oli.
“Kiitos, Tähdenlento. Kiitos, että pääsitte ottaa minut hoiviinne Revontulen kanssa. Emme ole ehkä biologisesti perhettä, mutta tulette aina olemaan minulle perhe sydämessäni. Ymmärrän siis huolesi minua kohtaan, mutta alan olla jo tarpeeksi vanha tekemään omia päätöksiäni”, Harjus naukui. Minun oli pakko niiskauttaa nenääni hieman. Oli hellyyttävää, että hän oikeasti näki minut ja veljeni kuin perheenään. Se vain todisti minulle, että olimme saaneet hänet tuntemaan olonsa osaksi meistä. Kuin olisimme yhtä pienehköä perhettä.
“Tietysti ymmärrän sen, mutta toivoisin myös, että muistaisit olla varovainen. Emme halua, että satutat itseäsi ja siksi huolehdimme niin paljon, mutta taidat jo ymmärtää sen itsekin”, naukaisin hymyillen. Kolli hymyili minulle takaisin ja tuuppasi minua hellästi lapaan päällään.
“Yritän parhaani”, hän kuiskasi hiljaa niin, että hänen henkäyksensä lämmitti lapani turkkia kylmässä yössä.

“Aseta tassusi tällä tavoin ja varmista aina, että puun kaarna on tarpeeksi pehmeää, mutta pitävää, jotta kynnet uppoavat siihen tarpeeksi helposti, mutta se ei kuitenkaan irtoa heti, kun asetat siihen painoa”, ohjeistin kahta kollia. Harjus oli saanut mainion ajatuksen, että voisimme koettaa opettaa toinen toisillemme ajankuluksi eri asioita. Olin päättänyt, että saalistaminen oli kylmänä vuodenaikana liian hankalaa, joten tyydyin opettamaan veljeäni sekä Harjusta ennemmin kiipeilemään. Sekin oli tehokas tapa muun muassa päästä karkuun petoja. Siksi olimme saapuneet kaksijalkalan ulkopuolelle metsän tuntumaan ja aloittaneet harjoittelun.
Katselin, kun Revontuli yritti matkia esimerkkiäni parhaansa mukaan, mutta ei oikein tuntunut saavan asiasta otetta. Hän painoi kynsiään puun runkoon ja yritti saada hyvää otetta, mutta hänen päästessään pois maan tasalta hänen liikkumisensa oli saman tien kömpelöä ja hankalan näköistä.
Käännyin katsomaan Harjuksen tekemistä. Hänen toimintansa näytti lupaavammalta kuin veljeni, mutta hänelläkin oli vielä selvästi parannettavaa. Hänen otteensa oli kömpelö, jos hänen tavoitteenaan oli päästä korkealle paikallaan pysymisen sijaan, mutta ainakin se oli hyvä alku lähteä kehittymään. Hänen tulisi vain parantaa hieman asentoaan ja otettaan ja eiköhän hänestäkin kiipeilijä saataisi!
“Selvä homma. Tarvitsette hieman parantamista. Jotta voitte liikkua rungolla sulavasti on varmistettava, että sekä etu- että takatassunne pystyvät liikkumaan rungolla hyvin. Pitäkää huolta, etteivät ne päädy jumiin kehonne ja rungon väliin ja mikäli niin käy, älkää menkö paniikkiin. Panikointi lisää riskiä putoamiseen”, selitin kahdelle kollille. Revontulen kasvoille ilmestyi hieman epämieltynyt ilme, kun taas Harjuksen kasvoilla näkyi hämmennys ja keskittyminen.
“Yrittäkääpä itse kiivetä pari hännänmittaa ylöspäin ihan vapaalla tyylillä ja tulen sitten katsomaan, kuinka teillä homma sujuu”, ehdotin. Se sai molemmat liikkelle. En ollut varma osasinko selittää asioitani erityisen hyvin, mutta selkeästi selitykseni olivat tarpeeksi hyvät, jotta kollit pystyivät edes koettamaan selittämiäni asioita.
“Kuinka sinä olet niin nopea ja ketterä rungolla! Tämä tuntuu niin luonnottomalta!” Revontuli ilmoitti yrittäessään saada tassunsa oikeaan asentoon. Tirskahdin näylle ja tassutin lähemmäksi yrittäen neuvoa häntä kuinka tassut tulisi oikeasti pitää rungolla sillon, kun tarkoitus on nousta ylöspäin.
“Kissoilla on luontainen kyky kiivetä yleensä. Et vain ole tarpeeksi hyvä kissa osaamaan sitä”, härnäsin veljeäni. Harjus takanamme nauroi vitsilleni sillä välin, kun veljeni väläytti minulle vain tyytymättömän katseen.
“Ihan sama. En minä opi. Teen ennemmin jotain muuta”, hän tuhahti laskeutuessaan alas puun rungolta. Katsoin häneen empaattisesti. Ymmärsin hänen ärtymyksensä. Kun jotain ei millään oppinut, kyllä se alkoi välillä käydä hermoille, vaikka sitä kuinka yritti pitää mielen viileänä.
“Minusta voidaan kokeilla tasteluakin tässä välissä. Vai haluaako Revontuli ennemmin opettaa parantamista?” Harjus totesi, kun onnistui viimein kurottamaan käpälänsä puun alimmalle oksalle ja keikauttamaan itsensä sen päälle.
“Käy minulle”, vastasin ja käännyin katsomaan veljeäni, joka katsoi ylös oksalla olevaa Harjusta hiven kateutta katseessaan. Hän kuitenkin piti kateutensa omana tietonaan ja vain nyökkäsi.
“Käyhän se. Voin näyttää teille muutaman perus taisteluliikkeen, jotka kaikkien olisi hyvä osata, jos joutuu tilanteeseen esimerkiksi petoa vastaan”, veljeni sepitti ja yritti näyttää parhaansa mukaan jonkin esimerkin sillä tavoin, että minä ja Harjus saatoimme ymmärtää, mitä liikkeessä edes oli tekeillään.
Yritin parhaani mukaan imitoida veljeäni, mutta taitoni eivät olleet erityisemmin keskittyneet taistelun puolelle. Olin enemmän sellainen kissa, joka selvittää asiat ennemmin puhumalla kuin taistelemalla. Veljenikään ei tykännyt tappeluista sen suuremmin, mutta näki taisteluharjoittelun kuitenkin erittäin hyödyllisenä.
“Kokeilkaahan matkia, mitä minä nyt teen”, Revontuli naukui ja kokeili jotain liikettä. En ollut varma kuinka hän oli sen tehnyt, mutta yritin kuitenkin matkia sitä parhaani mukaan.
Arvelin, että yritykseni näyttivät säälittäviltä, kun kuulin Revontulen naureskelevan minulle hiljaa. Annoin hänelle vihaisen katseen ja hän hiljeni, mutta saatoin silti nähdä, että häntä huvitti.
“Mitä, jos opettaisit vain Harjusta. Hän varmasti opettelee kaiken mielellään. Minä voisin sillä välin kokeilla, jos mikään saalis liikkuu näin kylmällä säällä”, naukaisin ja lähdin tassuttamaan lumihangessa poispäin.
“Selvä, mutta älä satuta itseäsi! Haluan, että palaat takaisin yhtenä kappaleena!” veljeni huusi perääni. Nyökkäsin hänelle nopeasti, mutta en sanonut enää mitään. Katosin vain puiden sekaan.
Lumi paakkuuntui turkkiini ja painoi minua samalla, kun kuljin metsässä, mutta en antanut sen nyt haitata minua. Se vain lisäsi tarvitsemaani haastetta. Jos löytäisin edes saaliin hajun, voisin yrittää napata meille viimein jotain kunnollista syötävää. Kaksijalkojen tähteet tai niiltä saatu liha eivät tulisi koskaan voittamaan tuoreen saaliseläimen makua.
Yritin pitkään löytää edes pienen pientä hajua metsästä, mutta kaksijalkalan hajut kantautuivat kauemmaksikin metsään ja en saattanut löytää mitään merkkejä saaliista, joka ei olisi piilottelemassa pesässään kylmällä talvisäällä.
“Tähdenlento! Tähdenlento, tule jo! Lähdetään takaisin!” kuulin Harjuksen kutsuvan minua. Käännyin ympäri ja lähdin ääntä kohden. Silloin kuitenkin tassuni lipesivät maalla, kun kohdalle osui oja, jota en ollut ennättänyt huomata.
Pudotessani ojaan sen matalalla kohdalla ollut jää halkesi ja turkilleni levisi vettä. Sitä oli turkin nilkkoja pidemmälle, mutta kylki edellä vähäiseenkin veteen putoaminen sai kyllä turkin märäksi.
“Tähdenlento!” Harjus kiljahti ja ryntäsi luokseni. “Tähdenlento, oletko kunnossa?!”
“Ihan kunnossa. Kastuin vain vähäsen”, naukaisin ja kömmin pystyyn pudistellen turkkiani. Harjus näytti huojentuvan hieman, mutta ei siltikään näyttänyt tyytyväiseltä. Hän ryhtyi kuivaamaan turkkiani ja painautui sitten kylkeäni vasten luultavasti lämmittääkseen minua.
“Lähdetään nopeasti takaisin pesälle. Pienikin kastuminen tällaisella kylmällä ilmalla on pahasta. Emme halua, että jäädyt ulkona”, Revontuli naukui, kun harppoi meitä vastaan noustessamme ojan pohjalta ylös.
“Niin! Tulehan, Tähdenlento, pistetään vipinää kinttuihin”, Harjus naukui ja pysytteli rinnallani. Vilkaisin kokomustaa kollia kiitollisena ja lähdimme harppomaan pois metsästä. Tunsin kevyen, mutta kylmän tuulen pureutuvan sisuskaluihini asti. Revontuli oli oikeassa. Tällaisella ilmalla kastuminen oli erityisen pahasta. Pakkanen puri kovempaa kuin aikaisemmin silloin, kun turkki ei voinut lämmittää yhtä hyvin.

Vain muutama auringonnousu oli ehtinyt kulua ja makasin toimettomana pesämme pohjalla täristen kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Harjus katsoi minua vihreät silmät huolesta kimallellen. Turkkini kastelu oli todella ollut pahasta, koska olin tullut sairaaksi. Kuume tuntui ylitsepääsemättömän kamalalta, enkä olisi halunnut syödä tai juoda mitään. Kuitenkin Revontuli toi minulle jatkuvasti jotain, joka minun piti niellä ja Harjus oli koko ajan vierelläni varmistamassa, että minulla oli kaikki hyvin ja, että olin juonut tarpeeksi.
“Mikä on vointi?” kuulin Revontulen kysyvän, kun pääsi takaisin pesään mukanaan läjä nahistuneita ja puoliksi jo mädäntyneitä yrttejä.
“Voisi olla huonomminkin, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että makaan kuumien kivien päällä, mutta samaan aikaan päälleni on heitetty kylmää vettä ja sitten tuuli puhaltaa turkkini lävitse kylmästi”, nau’uin käheällä äänellä. Veljeni laski tuomansa yrtit maahan.
“Meillä ei ole paljoa. Varastoni eivät olleet suuret ennen kuin kylmä kerkesi jo estää minua keräämästä paljoa enempää hyvälaatuisia yrttejä. Toisin sanoen yrtit saattavat maistua nyt erityisen pahalta ja niiden tehokkuus ei ole yhtä hyvä, mutta ainakin niiden pitäisi auttaa edes vähän”, tummanharmaa kolli naukui ja katsoi minua vakavana.
“Enköhän minä tästä ihan lepäämällä parane. Kyllä tämä tauti kohta ohitse menee. Lisäksi, teidän pitäisi pitää enemmän etäisyyttä minuun. Emme voi kaikki sairastua tai meillä ei ole enää lainkaan mahdollisuuksia saada ruokaa”, nau’uin väsyneenä. Harjus tuhahti hieman.
“Meidän täytyy pitää sinusta huolta. Sinä huolehdit aina minunkin perään, joten minulla on lupa huolehtia sinun perääsi niin paljon kuin minua koskaan huvittaa!” musta kolli naukaisi tuimasti ja työnsi minulle taas pientä astiaa, jonka hän oli kuulemma löytänyt kaksijalkojen takapihalta ja, johon hän oli onnistunut keräämään vettä.
Kohotin hieman päätäni ja join vettä hieman ihan vain kollin mieliksi. Muuten hän vaatisi minua juomaan niin kauan, että astia olisi tyhjä ja minusta tuntuisi, että räjähtäisin siitä veden määrästä, joka sisälläni oli.
“Antakaas niin nukun pienen hetken. Tulkaa vaikka vierelleni, jos teitä niin kovasti huolettaa, mutta juuri nyt tarvitsen eniten vain unta”, mumisin ja suljin silmäni. Kuulin, kuinka Harjus asettui makuulle pedin verelle, mutta ei kuitenkaan tullut petiin kanssani. Hän luultavasti ajatteli aikaisempia sanojani ja ei halunnut sairastuttaa itseään tulemalla liian lähelle minua, mutta halusi kuitenkin pysyä lähistölläni.
Annoin kehoni rentoutua ja mieleni rauhoittua. Yritin olla ajattelematta liian lujaa, jotta voisin nukahtaa helpommin. Ympärilläni kuumuus ja kylmyys taistelivat paikasta vierelläni. Tuntui kuin turkkini olisi ollut samaan aikaan jäässä ja tulessa.

Kävelin metsässä yksikseni. Aurinko oli laskemassa ja katselin ympärilleni. En ollut ollut täällä koskaan aikaisemmin. Paikka oli täynnä korkeita mäntyjä ja saatoin kuulla kaukaisuudessa vesiputouksen äänen.
“Tähdenlento!” kuulin jonkun huutavan kauempaa. Käänsin katsettani ja näin Harjuksen seisomassa pienen kukkulan päällä ja katsovan minua päin. Lähdin suuntaamaan häntä päin.
Kolli heilutti häntäänsä kärsimättömänä ja heti, kun pääsin lähelle, hän otti jalat alleen ja lähti johdattamaan minua jonnekin. Lähdin ravaamaan mustan kollin perään ja tunsin tuulen viiltävän turkkiani, kun juoksin. Tassuni tuntuivat keveiltä ja juokseminen vapauttavalta.
Pian Harjus oli pysähtynyt ja hidastin itsekin tahtini ja jäin seisomaan hänen vierelleen. Kollin silmät säkenöivät ja hän käänsi katsettaan toisaalle.
“Katso kuinka kaunista”, hän henkäisi hiljaa ja katsoi vesiputousta ja lampea, jonka ympärillä oli kuin viherlehti. Kaiken sen kylmän ilman ja lumen keskellä oli lampi, jonka lämmin vesi höyrysi ja jonka ympäristössä ruoho vihersi, kukat kukkivat ja linnut lauloivat, eikä lumesta ollut jälkeäkään. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin luullut, että lehtikato olisi loppunut kesken ja väistänyt jo viherlehden tieltä.
“Tule! Vesi on niin lämmintä ja siellä on kalojakin! Revontuli on siellä jo!” Harjus naukaisi innoissaan ja lähti laskeutumaan pientä mäkeä alas kohti lampea ja vesiputousta. Silloin huomasin, että veljeni oli kuin olikin veden ääressä makaamassa eräällä kivellä lähempänä lammen keskustaa.
Lähdin laskeutumaan lammelle Harjuksen perässä. Lumen vaihtuessa nurmeen tassujeni kylmä alkoi heti hälvetä. Se oli kuin taikuutta. Koko näky oli niin epärealistinen. Lämmin viherlehden valtaama alue keskellä kylmää vuodenaikaa.
“Tähdenlento! Tule tänne kiville! Täällä on niin lämmintä ja mukavaa! Kalatkin suorastaan loikkaavat suuhusi!” Revontuli kehräsi silmät puoliummessa, kun pääsin lammen rantaan. Kastoin tassuni veteen hitaasti. Se tosiaan oli lämmintä!
Laskeuduin veteen ja tajuamattani lähdin uimaan. Se oli hassua, sillä en ollut koskaan ollut erityisen hyvä uimari. Nyt kuitenkin kaikki se tuntui tulevan luonnostaan ja uiskentelin vain vedessä iloisena ja ryhdyin räiskimään leikilläni vettä vedessä kanssani uivan Harjuksen sekä kivellä lepäävän Revontulen päälle.
“Hei! Tuosta sinä saat maksaa!” Harjus huudahti ilkikurisesti ja lähti polskimaan minua kohti. Sillä välin Revontuli katsoi hieman ärtyneenä meitä ja heitti laiskasti hieman vettä päällemme etutassullaan.
Kohta olimme tappelemassa vedessä Harjuksen kanssa. Musta kolli räiski päälleni vettä ja minä tein hänelle samoin. Naurumme oli kovaäänistä puolihuutoa, joka välillä katkesi siihen, kun jompikumpi onnistui saamaan vettä suuhunsa tai upottamaan päänsä vahingossa pinnan alle.
“Lopettakaa jo ennen kuin teistä toinen hukkuu vielä”, Revontuli mutisi silmät ummessa kiveltään. Hyrähdin kehräykseen ja heitin hänen päälleen vettä.
“Ilonpilaaja”, härnäsin ja Harjus nauroi.
Ennen kuin veljeni ehti reagoida koko maailma pimeni ja hiipui pois, kun silmäni rävähtivät auki ja heräsin unestani.
Huomasin Revontulen olevan hereillä. Hän katseli hiljaa tyhjyyteen selkeästi ajatuksissaan.
“Näin unta, että löysimme lämpimän lähteen keskeltä metsää. Siellä oli aivan viherlehti, vaikka muuten metsässä olikin lehtikato”, kerroin veljelleni. Hän kääntyi katsomaan minua heti kuullessaan ääneni. Vierelläni maannut Harjus heräsi myös ja kohotti unenpöpperöisenä päätään.
“Mitä…?” hän mutisi. “Mistä puhutaan?”
“Tähdenlento näki unta paikasta, jossa oli viherlehti keskellä lehtikatoa”, Revontuli selitti mustalle kollille.
“Hmm… minä näin unta, että osasin lentää ja nappasin lintuja ilmasta”, hän mutisi hiljaa ja haukotteli pitkään. Katsoin häntä huittuneena.
“Vai, että osasit oikein lentää? Mielenkiintoista. Oliko sinulla siivet vai leijuitko ihan mielesi voimalla?” kysyin häneltä leikkisästi.
“Vai käytitkö tassujasi siipinä?” Revontuli vuorostaan ehdotti.
“Kai minulla oli siivet? En ole varma. Niin se varmaan oli”, Harjus mutisi ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Kehräsin hieman ja ryhdyin auttamaan häntä turkkinsa putsaamisessa. Suin hänen turkkiaan sieltä, mihin hän ei niin helposti itse yltäisi sillä välin, kun hän putsasi muualta.
“Haluaisitko käydä tänään kerjäämässä ruokaa kanssani kaksijaloilta, Harjus?” kysyin kollilta kielen vetojen välissä. Hän käänsi päätään nähdäkseen minut paremmin.
“Ihanko tosi? Ottaisitko sinä minut oikeasti mukaan?” musta kolli kysyi ihmeissään. Nyökkäsin ja ratkoin takun hänen turkistaan.
“Joo. Ajattelin, että voisit tulla kokeilemaan sitä itsekin. Se on hyödyllinen taito, jos roska-astioissa ei ole mitään hyvää”, nau’uin. Revontuli katsoi minuun epäröivänä.
“Oletko varma, Tähdenlento? Harjus on nuori kissa ja niistä kaksijalat tuntuvat pitävän eniten. Entä jos joku kaappaa Harjuksen, eikä päästä häntä enää ulos?” veljeni kommentoi. Lopetin Harjuksen turkin putsaamisen ja käännyin katsomaan tummanharmaata kollia.
“Harjus haluaa oppia ja jos en itse opeta häntä, hän lähtee joskus itsekseen tekemään niin. Minä tiedän monia merkkejä siitä, että kaksijalka aikoo kaapata sinut mukanaan. Voin pitää Harjuksesta huolta. Lisäksi, antaa pennun kokeilla. Jos hänestä tulee siinä yhtä hyvä, meillä on kaksi kissaa, jotka voivat hankkia tehokkaasti ruokaa”, puolustelin. Harjuskin nyökytteli olevansa samaa mieltä.
“Hyvä on, mutta jos kumpikaan teistä tulee napatuksi, saatte kuulla elämänne pisimmän saarnan, kun teidät on saatu pelastettua”, veljeni huokaisi hetken päästä. Harjus virnisti mielissään ja katsoi taas minuun.
“Milloin lähdemme?” hän kysyi.
“Minun täytyy saada turkkini ensiksi putsattua. Muista myös, että meidän täytyy pitää huolta, että en sairastu uudelleen. Viime kerralla kuumeessa kärsiminen oli jo aivan tarpeeksi inhottavaa”, vastasin mustalle kollille.
“Tietysti, tietysti. Pidän huolta siitä, että et kaadu enää yhteenkään ojaan ja kastele itseäsi!” hän naukaisi virnistäen. Hänen vihreät silmänsä kimaltelivat ja en voinut muuta kuin pudistaa päätäni, vaikka kasvoiltani pystyi nähdä, että pidättelin naurua.
Nousin tassuilleni ja sukaisin turkkiani hieman sieltä täältä ja käännyin sitten Harjuksen puoleen. Kolli oli jo noussut tassuilleen ja katsoi minua odottavasti.
“Alahan tulla niin lähdetään”, naurahdin. Kolli näytti siltä, että ratkeaisi kohta silkasta innosta.
Käännyin ympäri ja työnnyin ulos viileään ulkoilmaan. Harjus tuli pian takanani. Katsahdin häneen ja hymyilin ja päätin sitten suunnan jonne lähdimme.
Päivä ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, mutta olimme selkeästi nukkuneet myöhään. Kaksijalkoja kulki niiden kulkualueilla ukkospolkujen vieressä ja yritin pitää meidät niiltä piilossa. Emme halunneet herättää huomiota suuren kaksijalkamäärän keskellä. Se ei ollut mikään ideaalein tilanne senkään puoleen, että yleensä kaksijalat säilöivät ruokansa vain pesissään.
“Mihin me olemme menossa?” Harjus kysyi minulta hiljaa. Vilkaisin taakseni kolliin, joka piti päätään matalana, kun kuljimme varovasti kasvien ja aitojen takana suojassa.
“En tiedä. Yritämme vain löytää kaksijalanpesän, jossa olisi mukavan näköinen kaksijalka tai kissoja. Kaksijalat, joilla on asuintovereinaan muita kissoja ovat monesti erityisen avuliaita ja helposti antavat ruokaa”, selitin kollille hiljaa. “Katso, jos näkisit jonkun hyvän paikan niin näytän sinulle, miten ruokaa kerjätään. Sitten etsitään toinen ja sinä saat kokeilla itse.”
“Selvähän se!” Harjus naukaisi ja alkoi katsella tarkkaan jokaista kaksijalanpesää. Katsoin kuinka päättäväisesti hän yritti löytää juuri täydellistä kaksijalkaa, joka voisi antaa meille helposti ruokaa.
Jatkoimme eteenpäin vielä jonkin matkaa ennen kuin Harjus ehdotti erästä kaksijalanpesää, jossa hän näki sisällä mahdollisesti kissojen tarvikkeita. Emme olleet varmoja olivatko ne oikeasti kissojen tarvikkeita, mutta ainakin se oli meidän veikkauksemme, joten lähdimme lähestymään kaksijalanpesää.
“Odota tässä. Voit olla esillä, mutta älä tule lähemmäksi. Jos kaksijalka yrittää kaapata minut, on parempi, että olet kauempana, jotta voin lähteä juoksemaan nopeammin ilman, että minun täytyy huolehtia siitä, että sinut napataan”, ohjeistin mustaa kollia ja lähdin astelemaan kohti kaksijalanpesää.
Seisoin vähän matkan päässä sen kiinni olevasta sisäänkäynnistä ja ryhdyin maukumaan kovaäänisesti. Toivoin, että sisällä olisi kaksijalka, joka kuulisi ääneni ja tulisi katsomaan, mitä mekastin.
Hetki siinä meni, mutta lopulta pesän suuaukko aukesi ja kaksijalka katsoi minua hämillään. Se vilkaisi taakseni Harjukseen ja sitten taas minuun. Kaksijalka kyykistyi alemmas ja mörisi hellästi minulla ja kääntyi sitten takaisin sisään ja katosi. Se mahtoi lähteä hakemaan ruokaa.
“Näin helppoa se on! Joskus kaksijalat kyllä saattavat olla hieman hölmöjä, jolloin sinun täytyy maukua kovaan niille silloinkin, kun ne tulevat paikalle ja näyttää söpöltä”, selitin Harjukselle lapani yli.
Pian kaksijalka ilmestyi taas ulos ja kyykistyi suuaukolle. Sillä oli käpälissään ruokaa, jota se ojensi minulle.
“Tässä on toinen asia, joka tulee muistaa! Tällä tavoin kaksijalat yrittää saada sinut lähemmäs. Osa kaksijaloista käyttää tätä tekniikkaa sitä varten, kun haluavat napata sinut, mutta kuitenkaan jokainen, joka tekee näin ei välttämättä halua ottaa sinua kiinni. Tässä tapauksessa ollaan varovaisia ja odotetaan, että kaksijalka ennemmin antaa ruoan meille ja väistyy sitten kauemmaksi”, selitin Harjukselle samalla, kun katselin kaksijalkaa. Se kallisti hieman päätään ja kurotti tassuaan pidemmälle.
Kun en hievahtanutkaan lähemmäs kaksijalan ojennettua karvatonta etutassua, se viskasi lihan maahan, josta nappasin sen ja lähdin sitten pinkomaan Harjuksen luokse. Kolli katseli minua silmät suurina.
“Tuo oli mahtavaa! Ihan kuin kaksijalka olisi ymmärtänyt sinua tai sinä häntä!” hän henkäisi ihmeissään. Hymyilin hänelle ja hidastin tahtiani. Olimme päässeet jo tarpeeksi kauaksi kaksijalasta ja sen pesästä, jotta voisimme jo hidastaa. Ei sillä, että se olisi luultavasti muutenkaan lähtenyt jahtaamaan meitä.
“Nyt etsitään toinen kaksijalanpesä ja sinä saat kokeilla ihan itse”, naukaisin Harjukselle ja kolli nyökkäsi innokkaasti. Hän ryhtyi taas tähyilemään hyvää kaksijalanpesää ja minä ryhdyin tekemään samoin.
Pian huomasimme kaksijalan, joka puuhasi jotain pesänsä ulkopuolella, joten lähdimme lähestymään sitä. Saavuin aidan reunalle sillä välin, kun Harjus suuntasi lähemmäksi kaksijalkaa. Hän hiipi varovasti ja piti huolta, ettei mennyt liian lähelle.
“Anteeksi, hyvä kaksijalka. Olisiko sinulla antaa syötävää minulle ja ystävälleni?” Harjus naukui ja kaksijalka säpsähti hieman ja kääntyi katsomaan taakseen kolliin ihmeissään. Sen ilme oli aluksi hämmentynyt ja yllättynyt, mutta pian sen kasvoille levisi hymy. Se mörisi jotain Harjukselle ja ojensi tassuaan, mutta harjus astui taaemmas.
“Haluaisin ruokaa, kiitos!” kolli naukaisi ja kaksijalka naurahti hieman. Se nousi pystyyn, mörisi jotain ystävälleni samalla, kun osoitti häntä ja poistui sitten nopeasti pesäänsä. Harjus vilkaisi minuun toiveikkaasti. Hymyilin hänelle ja nyökkäsin rohkaisevasti.
Siinä meni tovi, kunnes kaksijalka saapui takaisin ulos. Olimme jo melkein lähdössä Harjuksen kanssa. Kaksijalka toi mukanaan herkkuja ja piteli pienikokoista koiraa, joka katseli minua ja mustaa kollia kiinnostuneena.
Kaksijalka viskasi herkut meille ja osoitti sitten meitä samalla kun mörisi jotain koiralleen. Nappasimme Harjuksen kanssa herkut nopeasti matkaamme ja otin aikaisemmin saamamme lihan ja lähdimme äkkiä pois. Ei sitä koskaan tiennyt, jos kaksijalka yhtäkkiä päästäisikin koiransa meidän peräämme.

Palattuamme takaisin herkuttelimme kuin ruhtinaat sen päivän ruokamäärällä. Revontuli kyseli meiltä tarkkaan, miten meillä oli mennyt ja selitin hänelle lyhyesti kuinka hyvin kohtaaminen oli mennyt. Ei ollut ollut mitään ongelmaa!
“Ehkä minunkin pitää kohta ryhtyä ystävystymään kaksijalkojen kanssa, jos se tarkoittaa sitä, että saisimme syödä yhtä hyvin kuin tänään”, veljeni vitsaili. Kehräsin huvittuneena.
“Sinut jos joku kaapattaisiin nopeasti kaksijalanpesään ja sitten sinusta tehtäisiin pehmo kotikisu!” Harjus kiusasi. Naurahdin ja kuvittelin veljeni kaulapanta kaulassa asumassa kaksijalanpesässä kotikisun helppoa ja pehmeää elämää.
“Ei ikimaailmassa! Mikään kaksijalka ei minua nappaisi!” Revontuli naukaisi kovaan ääneen ja esitti loukkaantunutta. Hymyilin kahden kollin leikkimieliselle sanaharkalle.
“Eihän sitä tiedä. Ehkä sinusta tulisikin hyvä kotikisu”, liityin mukaan keskusteluun. Veljeni katsoi minua tyytymättömänä ja tuhahti.
“Sinusta se kotikisu tulisi! Olisit laiska ja pullea ja yksi iso pehmo!” hän vastasi.
“Ehkäpä. Ehkä se olisi parempi tapa elää kuin tämä”, naukaisin ja leikin pohtivani vaihtoehtoa. Harjus tirskui vieressäni ja löin häntä pehmoisesti lavalle etutassullani.
“Hei! Mitä minä nyt muka tein!” hän älähti ja löi minua korville.
“Älä naureskele vaihtoehdoilleni! Entä jos todella haluankin kotikisuksi!” uhmasin. Musta kolli katsoi minuun huvittuneena.
“Jos mikään kaksijalka sinut edes haluaisi”, hän härnäsi. Katsoin häntä leikkien loukkaantunutta.
“Törkeää! Nyt minun täytyy pitää sinulle kyllä mykkäkoulua!” naukaisin dramaattisesti. Harjus vain nauroi ja Revontulikin vaikutti oikein huvittuneelta tilanteesta.

Author: Elandra