Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
“Tähdenlento! Katso! Minä osaan tämän jo!” Harjus huudahti mielissään puun korkeammilta oksilta ja pudotti sieltä lunta niskaani. Pudistelin puuterisen kylmän aineen pois päältäni ja katsoin ylös kokomustaan kolliin huvittuneena. Olimme kaksijalkalan rajamailla. Emme aivan metsässä, mutta lähistöllä. Siellä täällä kaksijalkojen polkujen juurilla oli puita, joten Harjus oli ajatellut olevan hyvä tilaisuus harjoittaa kiipeily taitoaan.
“Senkin riiviö!” huudahdin hänelle ja loikkasin rungolle ryhtyen heti vetämään itseäni ylemmäs kohti kollia. Hän päästi naurunsekaisen kiljahduksen ja lähti jatkamaan matkaansa ylemmäs kohti puun latvaa.
“Apua! Ei! Jätä minut rauhaan! Älä tapa minua!” Harjus kikatti ylempänä, kun lähestyin häntä koko ajan enemmän. Kollin epätoivoiset yritykset paeta olivat huvittavat.
“Vaikka yksi tassuistani onkin huonompi kuin muut ja sinun kaikki tassusi toimivat mainiosti, et voi voittaa minua erikoisalassani!” julistin ja tökkäsin kuonollani kollin hännänpäätä. Hän kiljahti naurunsa seasta ja pysähtyi sitten lähimmälle oksalle.
“Hyvä on! Voitit! Palataanko jo takaisin? Revontulikin on varmaan jo tullut yrttien etsintä reissultaan”, Harjus kysyi. Veljeni oli aikaisin aamulla ennen auringonnousua ilmoittanut lähtevänsä kiertämään kaksijalkalaa ja yrittävänsä löytää mistään minkäänlaisia parantavia yrttejä. Hän oli vannonut katsovansa jokaisen paikan, josta niitä saattaisi löytää vain, jotta hänellä olisi jotain, jota käyttää, jos joku vielä sairastuisi.
“Sinä voisit palata takaisin, mutta minä ajattelin vielä nopeasti käydä hankkimassa ruokaa. Voit toki myös käydä matkallasi takaisin katsomassa, jos saisit itsekin jotain muonaa mukaasi”, ehdotin kollille.
“Enkö voisi tulla kanssasi?” hän kysyi. Katsoin oksien seasta vähitellen kirkastuvaa taivaanrantaa.
“Lähtisin mielelläni yksikseni, jos se ei sinua haittaisi”, vastasin. Harjus nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Selvä. Minä lähden takaisin pesälle ja katson, jos löytäisin sattumalta vielä jotain syötävää matkalta, mutta muuten kuljen suoraan takaisin”, kolli sanoi. Nyökkäsin. Oli hyvä, että hän osasi ilmoittaa suunnitelmastaan, jotta tietäisimme paremmin pitäisikö huolestua, jos kollia ei näkyisikään palatessani takaisin.
“Selvä. Nähdään pian”, naukaisin ja lähdin laskeutumaan alas puusta. Kuulin kuinka kolli tuli hieman taaempanaa perässäni alas ja maan tasalle päästessämme lähti toiseen suuntaan. Nyt olin itsekseni ja sain olla omassa rauhassa. Ei sillä, etten olisi pitänyt Harjuksen seurasta, mutta välillä oli vain mukavaa kulkea myös itsekseen.
Suuntasin tietylle alueelle kaksijalkalaa, jossa olin huomannut muitakin kissojen hajuja. Siellä päin kaksijalat olivat erityisen anteliaita ja jakoivat mielellään ohikulkeville kissoille syötävää. Toivoin, että joku kaksijalka sattuisi olemaan pesässään ja tuovan minulle hieman jotain syötävää.
Astelin hiljaa ukkospolun reunaa ja koitin väistää vastaan tulevia kaksijalkoja, jos ne yrittivät kumartua alemmas koskettamaan minua. En halunnut tulla napatuksi.
Pysähdyin erään kaksijalanpesän eteen, koska huomasin ikkunasta erään kaksijalan, joka hyyräsi jotain. Mau’uin kovaäänisesti ja pian pinkin pitkän olennon kasvot kääntyivät minua kohden. Se katsoi minuun ilahtuneena, kääntyi hakemaan ruokaa, avasi ikkunan ja heitti minulle pienen lihanpalan.
“Kiitoksia!” huudahdin mielissäni ja söin lihan palan pikaisesti. Sama se olisi nauttia heti itse, koska voisin hyvin kerjätä lisää ruokaa muilta kaksijaloilta.
Sain seuraavalta kaksijalalta kalaa, jota kannoin leuoissani mielissäni samalla, kun suuntasin jo takaisin kohti pesäpaikkaamme. Kuulin tömähdyksen, kun muuan nuori kissa laskeutui maahan erään kaksijalanpesän katon kaltaiselta ulokkeelta. Naaras oli suurempi kuin minä, mutta ei näyttänyt erityisen vanhalta. Hänen turkkinsa oli sotkussa, mutta sen kaunis kermanvärinen väritys kuvioinnillaan oli vielä vähenevässä hämärässä selkeä.
“Kuka sinä olet?” naaras sihisi minulle. Tiputin kalan maahan ja yritin olla näyttämättä uhkaavalta. Nuori naaras ei näyttänyt olevan erityisen hyvässä kunnossa, enkä halunnut pelotella häntä tiehensä. Lisäksi en voinut koskaan tietää oliko hän sittenkin taitava taistelija, joka rökittäisi minut helposti mennen, tullen ja palatessa.
“Olen Tähdenlento”, naukaisin rauhallisesti ja hymyilin hellästi naaraalle. Hän vaikutti enemmän pelokkaalta kuin hyökkäävältä. “Ja kuka sinä mahdat olla?” kysyin häneltä ja vilkaisin sitten tassujeni juuressa makaavaa kalaa.
“Oletko nälkäinen? Voit ottaa kalani. En tarvitse sitä. Söin jo itse ja ystäväni ovat varmasti löytäneet jo lisää ruokaa muutenkin”, ehdotin ja tuuppasin etutassullani kalaa eteenpäin hangessa.
//Merenkävijä?
