Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Nostin pääni ylös ja annoin surusta lasittuneen katseeni kiertää alueen jossa olimme. Sen jälkeen kumarruin nuolaisemaan Merkuriuksen päätä haikeasti, mutta yrittäen lohduttaa kumppaniani. Minua sattui nähdä hänet näin surullisena. Nuolaisin kollin poskea ja tämä nosti meripihkanvärisen katseensa minuun.
”Voi Merkurius, miksi heille piti käydä näin?” kuiskasin. Merkurius pudisteli päätään tietämättömänä. Mistä meitä rangaistiin?
”Meidän täytyy varmaan käydä hautaamassa heidät”, Merkurius naukui hiljaa ja ääni särkyen. Hänen silmiensä aluset olivat märät kyyneleistä ja samoin myös omani. Nielaisin ja katsoin välissämme makaavia elottomia pienokaisia ja tuntui, että sydämeni revittäisiin palasiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Huomasin vasta nyt kaiken surun keskeltä järkyttävän uupumuksen tunteen ja energian puutteen. Synnytys oli vienyt voimiani.
”Olet oikeassa. Etsitään jokin kaunis paikka”, sanoin ja nousin vastahakoisena ylös istumaan. En halunnut päästää pennuistamme irti. Kun mietin kaunista paikkaa, mieleeni juolahti paikka, joka oli melko lähellä uutta pesäämme. Kohdasta aukesi suuri kukkaniitty, jonka kukat maalaisi sateenkaaren väreillä hiirenkorvan ja viherlehden aikaan. Nyt kukat olivat jo nuupahtaneita ja kylmettyneitä, mutta pian ne taas puhkeaisivat uuteen väriloistoonsa ja symboloisivat menetettyjä pentujamme ja heidän sielujensa kauneutta. Olin uskoton, mutta tämä sai minut toivomaan, että jossakin tosiaan olisi jotain elämän jälkeistä elämää ja että pentuni pääsisivät sinne, taivaiden niityille leikkimään. Ehkä joskus kohtaisimme?
”Minä tiedän hyvän paikan”, ääneni värisi, kun käännyin Merkuriuksen suuntaan. Kolli nyökkäsi. Nappasin tummanharmaat laikut omaavan naaras pennun hampaisiini hellästi ja Merkurius otti tummanharmaan kollin. Lähdimme vaeltamaan hitaasti kohti paikkaa, joka ei loppujen lopuksi ollut liian kaukana. En vain meinannut jaksaa kävellä. Pian niitty kuitenkin aukeni edessämme kylmettyneenä ja kuolevana, mutta mielessäni kuitenkin olin näkevinäni sen kauniin väriloiston. Laskin rakkaan tyttäreni, jonka puolipitkäturkki lepatti kylmässä lehtisateen tuulessa, maahan. Merkurius laski tummanharmaan suuremman pennun sisarensa viereen hellästi ja levolliseen asentoon. Aivan kuin pennut vain nukkuisivat. Merkurius alkoi kuopia maata ja näin tämän silmien vetistävän surullisina. Halusin niin kovasti sanoa kollille, että kyllä kaikki vielä järjestyy, mutten uskonut siihen itsekään. Kun Merkuriuksen kuopima kuoppa oli tarpeeksi syvä, kolli vain tassutti viereeni ja istahti alas. Poimin hampaillani hellästi muutaman nuupahtaneen kukan, jotta voisin asettaa ne heidän viereensä.
”Pitäisikö meidän nimetä heidät, vielä ennen kuin… hautaamme heidät”, ääneni särkyi. Todellisuus löi vasten kasvoja ja kovaa. Emme koskaan saisi tavata heitä, he eivät koskaan leikkisi, emme koskaan opettaisi heille saalistusta… Purskahdin uudestaan itkuun ja painoin pääni Merkuriuksen turkkiin.
//Mer?
372 sanaa
