Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
”Taivaslaulu, ottaisitko hänet? Olisit emo jonka pikkuinen ansaitsisi, pyydän, rakastan häntä mutten voi suojella pikkuista”, valkea Villisielu aneli nyyhkyttäen. Hänen sinisten silmiensä katse oli tuskan ja pelon sekoitteinen pyörremyrsky. Minua kävi niin kovin Villisielua sääliksi. Tiesin nyt, miltä oman pentunsa menettäminen tuntuisi ja hän joutuisi kokemaan saman tuskan, sillä pikkuisen henki saattaisi olla alttiina Kuolonklaanissa. Katsoin pilkullista klaanikissaa, joka muistutti minua vanhasta kodistani Kuolonklaanissa. Katseeni oli lempeä ja ymmärtäväinen, myöskin täynnä myötätuntoa. Tunsin niin kovasti empatiaa tätä surun täyttämää emoa kohtaan. Katsahdin vielä Merkuriuksen oranssihtavan meripihkaisiin silmiin, kuin varmistaakseni hänen mielipiteensä. Vastaus oli kuitenkin juuri sitä, mitä minä odotinkin. Aina niin hyväntahtoinen ja suurisydäminen Merkurius nyökkäsi minulle, kuin viestiäkseen, että hän huolisi pennun mielihyvin, että meidän pitäisi auttaa Villisielua ja hänen poikaansa.
”Villisielu”, sanoin lämpimästi, niin, että samalla silmäni vuosivat kiitollisuuden kyyneliä. Naaraan sininen katse nousi ylös maasta ja hän katsoi minua, silmissään kaiken sen kivun ja menetyksen seassa näkyi valoa, toiveikkuuden valoa.
”Tietenkin otan. Lupaan, että Ruskapentu saa meistä niin hyvät ottovanhemmat, kuin osaamme olla. Villisielu kiitos. Sinun vierailusi luonamme Ruskapennun kanssa, on kuin kohtalon lähettämä lahja meille. Et tiedäkään, kuinka hyvää huolta tulemme pitämään hänestä. Olet tervetullut tänne koska vain, tapaamaan Ruskapentua. Pidän myöskin huolen siitä, että hän saa kuulla totuuden isästään”, ääneni oli tasainen ja varmempi kuin koskaan, sekä se sisälsi suuren määrän lämpöä ja kiitollisuutta. Katsoin Merkuriusta silmät säihkyen. Ei Ruskapentu tietenkään korvaisi Plutoa ja Arielia, ei tietenkään. Emon omat pennut eivät olisi kellekään mitenkään korvattavissa, jokainen emo sen tiesi, mutta Ruskapentu helpottaisi suruamme. Hän saisi aivan yhtä paljon rakkautta, kuin hän olisi syntynyt omaksemme. Emme ottaisi häntä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös Villisielun tähden. Yhtäkkiä aloin miettimään tätä koko kokoonpanoa. Mistä ihmeestä Corona oli löytänyt tämän kolmikon, joka oli niin kovasti avuntarpeessa? Eikö tuo kissa, Fetus nimeltään, ollut juuri se, jonka kastanjanruskea kolli oli kertonut sabotoineen Kuolonklaania. Corona ja Fetus seisoivat yllättävän lähellä toisiaan vihamiehiksi, mutta silti heidän välillään oli havaittavissa kitkaa. Fetuksen ulkonäkö oli suorastaan erikoinen. Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka. Hänen kasvoillaan oli ruskea maskikuvio ja hänen korvansa olivat suuret ja erikoisen muotoiset. Loppujen lopuksi, pidin naarasta kauniina. Käänsin katseeni takaisin Villisieluun.
”Sinun poikasi tulee samaan paljon rakkautta ja hyviä kissoja elämäänsä luonamme, sinun ei tarvitse koskaan huolehtia siitä, miten hän voi. Olen valmis kuolemaan hänen puolestaan, suojelen häntä viimeiseen henkäykseeni saakka”, tokaisin ja hymyilin Villisielulle.
//Fetu? Ruska? Muut?
