Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Heräsin raikkaaseen lehtisateen aamuun. Uusi elämäni oli alkanut ja kaikki tuntui huolestuttavan täydellisestä, ollakseen tosinta totta. Joka aamu, kun avaisin silmäni näkisin Merkuriuksen suuren ja lohdullisen tummanharmaa läikkikkään hahmon vierelläni. Rakkaus kyseistä erakko kollia kohtaan, oli kuin ympärilleni kietaistu paksu ja lämmin häntä, jonka suojassa en voinut olla muuta kuin täydellisen onnellinen. Olimme saaneet myöskin ilouutisia aivan Kuolonklaanista lähtöni jälkeen, odotin pentuja. Kehräys alkoi kummuta kurkustani pehmeänä hyrinänä jo pelkästä pentujemme ajattelusta, meidän pentujen. Nousin hitaasti ylös, sillä kasvava vatsani hankaloitti kulkuani hieman, sillä olin kooltani niin kovin pieni. Vatsani ei ollut kuitenkaan valtava, joten pieni pentue oli odotettavissa. Kaikki muut olivat vielä unten mailla, paitsi pesäämme vartioiva Corona, jonka hahmo istui ulkona aamuhämärässä. Oli vielä niin kovin aikaista, mutta outo tunne oli herättänyt minut. Jotenkin oloni oli tuntunut epämukavalta, eikä mikään asento ollut tuntunut hyvältä. Heti herätessäni, jossain takaraivossani oli ollut pahaenteinen tunne. Jotain ikävää oli sattumassa, jokin vain sanoi niin. Tassutin ulos ja sain osani Coronan kohteliaasta tervehdyksestä.
”Huomenta, mikäs sinut tähän aikaan herättää?” kollin ääni oli tasaisen hiljainen ja pehmeä ja samalla kollin ystävällisillä kasvoilla loisti kohtelias hymy. Hymyilin kumppanini veljelle ystävällisesti ja selitin heräämiseni syyn:
”Minulla oli vain jotenkin epämiellyttävä olo. Kierin koko yön levottomasti ja ajattelin kävelyn auttavan.” Corona huokaisi oivaltavasti ja nyökkäsi kullankeltaisia silmiään räpäyttäen.
”Pysy kuitenkin kuuloetäisyyden päässä, veljeni saa sätkyn jos hän saa kuulla, että päästin sinut kauas tuollaisena”, tämä viittoi hienovaraisesti vatsaani. Olin noin kuun päässä pentujen syntymisestä. Naurahdin leikkisästi ja nyökkäsin silmääni iskien.
”Katsotaan, katsotaan.” Corona päästi minut lopulta menemään.
Tassuttelin pientä uutta kotiani vierustavaa jokea seuraten ja annoin ajatusteni harhailla kaukana. Annoin askelteni olla hitaita, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään. Säpsähdin ajatuksistani vatsani melko voimakkaaseen kouristukseen joka sai minut hetkeksi haukkomaan henkeäni, se kuitenkin meni pian ohi. Kurtistin kulmiani.
”Kultaset, rauhoittuisitteko vähän. Emolla ei ole kovin mukavat oltavat”, kuiskasin itsekseni, kuin vatsassani oleville pennuille puhuen. Jatkoin joen seuraamista ja toinen samanlainen kivunaalto pysäytti minut taas. Päätin tassuttaa lähimmän puskanjuurelle lepäämään hetkeksi, ehkä kävely ei ollut hyväksi. Odotin ensi kertaa pentuja, enkä olleenkaan tiennyt miten minun tulisi toimia. *Ehkä tämä on ihan normaalia?* Vedin pariin kertaa syvään henkeä, jottei minua kierroksille vetävä ahdistus saisi minua valtaansa. Pian suurin piirtein saman mittaisen tauon jälkeen sain uuden kouristuksen. Tällä kertaa se tuntui voimakkaampana kuin aiemmin. Asetuin makaamaan, sillä se tuntui helpottavan oloa hetkellisesti.
Kylkeni kohoilivat nopeasti. Kipuaaltojen välinen aika oli alkanut tasaisesti lyhentyä, ja nyt miltei joka toisella ulos hengityksellä tunsin uuden kouristuksen. Sitten mielessäni välähti. Ja se välähdys laukaisi ahdistukseni hallitsemattomaksi. *Minä synnytän! Minä synnytän?! Nythän on vielä aivan liian aikaista.* Pakokauhun kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Mitä olin tehnyt väärin?
”Kultapienet, älkää syntykö vielä”, kähisin, kun ajatukseni tuntuivat menevän lukkoon. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää. Yhtäkkiä tunsin kaikkia viime kipuaaltoja monta kertaa pahemman kivun, joka tuntui pahemmalta kuin mikään mitä voisin kuvitellakaan. Rääkäisin, kun voimistuva kipu läpäisi minut valtavalla voimalla. Tunsin tarvetta ponnistaa. Pian kolealle maalle liukui tummanharmaa pitkäturkkinen pentu. Vaistomaisesti nostin pienen kissanpoikaisen vireeni ja nuolin tätä armottomasti. Sydämeni tuntui hyppäävän ulos rinnastani, kun huomasin pennun kylmän ihon. Silmäni pyöristyivät järkyttyneinä, kun huomasin ettei pennun kyljet kohoilleet. Olin liian järkyttynyt reagoimaan luontevasti. Tuntui kuin vereni olisi jäätynyt. En kuitenkaan ehtinyt miettimään sitä enää hetkeäkään, kun toinen samanlainen kuolleen pentuni synnyttänyt kipuaalto kulki hitaasti lävitseni. *Ole elossa. Kultapieni jää luokseni, vaikka sisaruksesi ei jäisikään.* Ajatukseni olivat toivottomia. *Siunatut esi-isäni, antakaa hänen pysyä hengissä.* Nyt Merkuriuksen turkin kuviot omaava pieni pentu oli syntynyt maailmaan. Nappasin pennun ripeästi hampaisiini ja laskin sen vatsani viereen ja nuolin tätä kiivaammin kuin sisarustaan, jos olin syypää hänen kuolemaansa. Huomasin pian pienemmän pennun yhtä lailla pysähtyneen olemuksen. Nuolin kumpaakin vielä vuorotellen, ehkä jompikumpi kohta heräisi ja alkaisi imeä maitoa ahnaasti. Nuolin kuolleita pentuja mielipuolisen surullisena.
”Herätkää kultapienet”, naukaisin pennuille lempeästi ja tökin heitä kuonollani. Suru oli sekoittanut minut, en saattanut hyväksyä tätä. Kyyneleet valuivat kasvoillani kiivaasti. Hautasin kasvoni pentujeni kylmiin ruumiisiin ja epätoivon kyyneleet alkoivat valua kiivaampina kuin ikinä ennen. Kuulin kissan juoksuaskelien saapuvan luokseni, mutta en välittänyt. Millään ei ollut enää mitään väliä.
//Merkurius?
Anteeks Taivas en ois halunnu tehä sulle näi D’:
658 sanaa
