Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
En ollut koskaan tuntenut yhtäkään elämäni aamua yhtä seesteiseksi, kuin tällä hetkellä käsillä oleva auringonnousun hetki oli – tai ehkä se vain tuntui siltä. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani rauhallisesti ja miellyttävällä tavalla. Se sai aikaan myös puiden lehtien vastakkaisesta liikkeestä syntyvän kohinan, joka tällä hetkellä täytti korvani metsässä kaikuvan lintujen laulun lisäksi. Joka aamu metsään asettumisemme jälkeen olin tuntenut oloni onnellisemmaksi kuin koskaan. Vaikka olimme vasta saaneet maistaa vapautta ja elää tässä paratiisissa vasta tassuilla laskettavan ajan, minusta tuntui siltä, kuin olisin asunut täällä ikuisuuden.
Hätkähdin ajatuksistani sähköiskumaisesti, kun havaitsin liikettä silmäkulmassani. Kiihtynyt pulssini kuitenkin tasoittui, kun tunnisti tulijan Merkuriukseksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli toiveikas kiilto ja olin varma, että oli huomannut hänen olemuksensa rentoutuneen heti kun olimme päässeet pois klaanin kahleista. En edes ymmärtänyt miten en ollut huomannut hänen tavallista enemmän sisäänpäinkääntynyttä olemustaan klaanissa asustaessamme. Merkurius aina muistutti minua, etten saisi piiskata itseäni menneistä, eikä aina vika ollut minun, mutta silti minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tietää.
“Huomenta”, kumppanini sanoi rauhallisesti ja otti muutaman askeleen päästäkseni vierelleni. Sitten hän kohdisti katseensa kauas maisemaan, johon olin äsken ollut niin uppoutunut:
“Mitä mietit?”
Kohautin lapojani enemmänkin refleksinä, kuin varsinaisena vastauksena kollin kysymykseen.
“Minusta vain tuntuu niin hyvältä. Tämä paikka oli varmasti tähtiklaanin meille tarkoittama.”
Auringonsäteissä uiva Merkurius nyökkäsi merkiksi samankaltaisista ajatuksista.
“Olemme joutuneet käymään läpi niin rankkoja asioita matkamme varrella. Minä ajattelen välillä, että olemme maksaneet tähän mennessä elämällämme niin paljon, ettei meillä voi olla enää kuin vain hyviä asioita edessä”, selitin. Minua joskus hävetti ilmaista ajatuksiani, koska niistä muuttui heti jotenkin typerän kuuloisia, kuin laskin ne ulos maailmaan. Silti Merkurius ei ikinä nauranut minulle. Ei hän ollut sellainen ja siitä minä pidin hänessä. Hän ei suostunut asettamaan ketään naurunalaiseksi.
“Meillä on onnellinen ikuisuus edessämme”, lisäsin vielä ja sitten katsoin Merkuriusta hyväntuulisesti. Sain vastauksen hymyyni, jonka jälkeen nousimme ylös. Ennen kuin ehdin ajatella seuraavaa liikettämme, ruskeaturkkinen Corona tassutti rennosti luoksemme.
“Ajattelin, että tänään voisi olla minun vuoroni lähteä saalistamaan”, kolli totesi hyväntuulisesti ja tähyili hiljalleen sinertävää taivasta.
“Ei sinun tarvitse yksin läht-”, aloitin, mutta Corona nosti häntänsä ylös hiljentääkseen alkaneen lauseeni.
“Minä haluan lähteä yksin.” Corona painotti lauseen toista sanaa, jotta emme vain kokisi huonoa omatuntoa hänen päästämisestään hoitamaan asioita yksin. Huokaisin, mutta kasvoilleni nousi pieni hymähdys:
“No selvä, itse sinä sen tiedät.”
“Niin tiedänkin”, kolli vielä hymyili ja oli jo lähdössä, ennen kuin Merkurius huikkasi hänen peräänsä leikkimielisesti:
“Älä jää kuitenkaan koko päiväksi kääntämään sitä metsää ylösalaisin.” Sanat olivat selkeä viittaus Coronan tapaan harhautua askareistaan ja lähteä seikkailunnälkä johtavana aistinaan touhuamaan kaikkea vähemmän oleellista.
Kastanjanruskea kolli käännähti vielä veljensä puoleen:
“Älä huoli, enhän minä nyt teitä tänne jättäisi keskenänne. Jos minua ei kuulu takaisin yli puolen päivän, olen varmaan eksynyt. Tulkaa etsimään.” Ja ne sanat olivat hänen viimeisensä pesäaukiollamme, ennen kuin hän sujahti metsän siimekseen ketterästi kuin joessa kivien lomassa uiva saukko.
Aurinko alkoi paistaa lämpimämmin ja lämpimämmin, joka hetki kun siirryimme ajassa lähemmäs keskipäivää. Lekottelin kyljelläni aurinkoläikässä ja nautin sen turkkiani nuolevista säteistä täysin siemauksin. Kuuntelin puolella korvalla Kharonin ja Deimoksen väittelyä, joka tällä hetkellä pyöri käärmeiden saalistamisen ympärillä.
“Ihan varmasti pystyisin saalistamaan käärmeen”, Kharon intti veljelleen jääräpäisesti. Väitöksen jälkeen oli hetken hiljaista, kun Deimos pohti sanojaan ja sitten vastasi:
“En väitä, ettet pystyisi.”
“Miksi sitten aina muistat minua varomasta käärmeitä kivenkolojen luona?”
“No siksi, että en halua, että ne purevat sinua”, Deimoksen ääni pysyi veljensä kiihtyneestä sävystä huolimatta rauhallisena, “kyllä minä uskon, että osaisit saalistaa käärmeen – olet muutenkin niin hyvä saalistamaan. En vain halua, että käy mitään.”
Nostin pääni maatsa ja vilkaisin veljeskaksikon suunnalle, Vaalean Kharonin ilmeestä päätellen hän tyytyi keskustelun lopputulokseen ja hänen olemuksensa rauhoittui. Poikamme olivat kuin yö ja päivä. Kharon oli äkkipikainen ja räjähdysherkkä kolli, kun taas Deimos oli rauhallinen ja pyrki parhaansa mukaan välttämään konflikteja. He ikään kuin täydensivät toisiaan ja lopulta toimivat hyvin parivaljakkona.
Merkurius putkahti pesän sisältä ulos auringonvaloon ja katseli hetken minun laillani poikiamme. Sitten hänen silmänsä rävähtivät ammolleen ja harmaavalkoinen turkki pörhistyi kaksinkertaiseksi. Nousin nopeasti ylös, kohdistin katseeni poikiemme yli ja näin hirvittävän keltaisen silmäparin, joka katsoi petomaisesti Kharonin ja Deimoksen suuntaan. Kaikki tuntui ikuisuudelta, mutta tosiasiassa kaikki kesti vain silmänräpäyksiä. Aika tuntui hidastuvan sitä mukaa, mitä nopeammin adrenaliini alkoi virrata suonissani.
Näin kuinka oranssiturkkisen koiraeläimen raateluhampaat paljastuivat ja sen silmiin nousi sekopäinen nälkää näkevän eläimen kiilto ja sitten.. sitten se loikkasi kohti Kharonia ja Deimosta.
En edes tiedostanut liikkeelle lähtöäni, mutta pian olin jo liikkeessä. Juoksin kovempaa kuin koskaan. Tiesin, että Merkurius ei ehtisi. Olin nopeampi vaikka en osannutkaan taistella hyvin, en vain voinut olla juoksematta väliin.
Tunsin kehoni yhtäkkiä tömähtävän kettua vasten ja se suistui suunnitellulta radaltaan sivuun. Merkurius ehtisi heidän luokseen ennen kuin kettu yrittäisi iskeä uudestaan. Se ei kuitenkaan enää suunnitellutkaan poikieni kiinni ottamista, vaan hämmennyksestä päästyään tunsin terävän hammasrivin uppoavan selkääni. Ilma purkautui ulos minusta särkyneenä kiljaisuna.
“Taivaslaulu!” Kuulin Merkuriuksen äänen. Sen sävy oli epätoivoinen. Aloin rimpuilla, taistella vastaan, mutta kettu piti tiukasti kiinni. Tunsin kyynelten valuvan kuumina kasvoillani ja samalla verta pulppuavat haavani. Minusta tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi jossain kaukana. Sitten kuulin ketun älähdyksen ja tunsin tipahtavani maahan. Tunsin maan kovan ja vakaan pinnan. Yritin takertua sen vakauteen, mutta silti todellisuus pyöri. Vaikka kaikki tuntui epäselvältä, silti näin kirkkaana vähän matkan päässä Kharonin ja Deimoksen hahmot. Raahasin itseni heidän luokseen, asetin pienen kehoni parhaani mukaan heidän ympärilleen. En antaisi heille sattua mitään. En koskaan.
“Emo!” kuulin jommankumman pojistamme huudahtavan. Kaikki äänet olivat jotenkin vaimeita. Jäin vain soimaaman itseäni siitä, etten tunnistanut kumpi pojistani minulle puhui. Miten emo ei voinut tunnistaa omaa jälkikasvuaan.
“Kaikki järjestyy”, sanoin ja yritin kuulostaa ponnekkaalta, mutta se ei ilmeisesti onnistunut.
En saanut katsettani kurotettua kauas. Katselin vain hieman viistosti eteenpäin ja näin, kuinka alleni ilmestynyt verilammikko pulppusi jokaisella sydämenlyönnillä kauemmas ja kauemmas. Kaunis valkoinen turkkini alkoi värjäytyä kirkkaan punaiseksi. Ajatukseni olivat hitaita ja tahmeita. Mietin miten saisin turkkini puhtaaksi.
“Onpa täällä kylmä”, sanoin väsyneesti ja tunsin oloni huteraksi. Ajatukseni yrittivät suostutella minua sulkemaan silmäni hetkeksi, vain jotta ne pysyisivät paremmin auki lopun aikaa. Sitten näin Merkuriuksen verta vuotavan hahmon taistelemassa. Kyyneleet alkoivat valua silmiäni pitkin. Maassa oli paksuja tuppoja tuota pehmeää karvaa, johon käperryin joka ilta. Kuinka kaipasinkaan sitä nyt. Taistelin yltyvää väsymystä vastaan ja yritin keskittyä Merkuriukseen. Yritin saada sanaa suustani, mutta en enää muistanutkaan miten se tehtiin. Katseeni harhautui Kharoniin ja Deimokseen. He aukoivat suutansa silmät selällään, mutta jostain syystä en kuullut mitä he sanoivat.
Yhtäkkiä minut valtasi lämmin olo. Tuntui, kuin aivan uudenlainen aurinko olisi osunut minuun. Sellainen, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Se sai minut sulkemaan silmäni. Oloni oli turvallinen. Tunsin oloni taas pennuksi, joka oli käpertynyt emon pitkään niin kaukaiselta tuntuneeseen syleilyyn. Hengitin emoni pehmeää tuoksua keuhkoni täyteen ja upottauduin hänen pitkään karvaansa. Hengitykseni hidastui ja hidastui.
Muistin vain akaisemmat sanani: meillä olisi onnellinen ikuisuus edessämme.
//Mer tai Kharon?
Rip Taivas D:
1104 sanaa
