Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
“Lähdetään vaan”, vastasin ja hymyilin pienesti. Olisi mukava viettää aikaa Merkuriuksen kanssa kahdestaan, sillä se oli jäänyt klaanissa aina klaaniaskareiden jalkoihin. Ja ehkä tällä tavalla saisin ajatukseni irti poikiemme sopeutumisen murehtimisesta ja rakkaan Ruskalinnun ikävöinnistä.
“Eiköhän sitten mennä”, Merkurius sanoi ja lähti johdattamaan meitä kauemmas Dakotan ja Timin pesästä. Niin, heidän pesästään. Paikka ei enää tuntunut kodilta samalla tavalla kuin ennen, enkä usko, että se koskaan tulisikaan tuntumaan. Siksi meidän täytyi löytää oma polkumme ja oma elämämme, vaikka joutuisimmekin taas heti jättämään ystävämme taakse.
Olin yllättynyt nähdessäni Dakotan ja Timin pitkästä aikaa. He näyttivät jotenkin aikuisemmilta kuin ennen. Oli ollut muutenkin typerää odottaa törmäävämme ystäviimme täysin samanlaisina kuin ennen, aivan kuin heidän elämänsä olisivat muka olleet jäissä kaiken sen ajan kuin me olimme olleet poissa. Heilläkin oli oma elämänsä yhtä lailla kuin meilläkin, kuuluimme siihen tai emme.
“Mitä luulet, sopeutuvatko poikamme koskaan tähän elämään. Elämään, jonka valitsimme heille?” kysyin yhtäkkiä. Merkurius hidasti vauhtiaan.
“Luulen, että kyllä. He vain tarvitset aikaa totutteluun, samalla lailla kuin sinä tarvitsit silloin kuin muutit luoksemme ensi kertaa”, kolli vastasi ja muistutti minua tapahtumista, jotka tuntuivat tapahtuneen jo niin monia vuodenaikoja sitten. Suupieleni nyki miettiessäni nuorta Merkuriusta ja sitä kutittelevaa tunnetta vatsanpohjassani, kun olin nähnyt hänen työntyvän leiriin. Se oli ollut yksi oppilaselämäni – ja miksei soturielämänikin – päivittäisistä kohokohdista.
“Olet oikeassa”, huokaisin ja jätin mieltäni vaivaavat ajatukset taakseni hetkeksi. Sitten palasin taas muistojeni kerässä aivan minun ja Merkuriuksen yhteiselon alkuun.
“Muistatko vielä, kun opetin sinulle, Coronalle ja Dakotalle kuolonklaanin taisteluliikkeitä? Siitä tuntuu olevan niin kauan. Olisimmekohan koskaan tutustuneet näin hyvin, jos minua ei olisi pestattu siihen hommaan?” sanoin kun suupieleni nousivat hymyyn. Miten erilaista elämäni voisikaan olla. Olin kuitenkin niin onnellinen, että sain elää juuri tätä versiota siitä huolimatta, että mukaan oli mahtunut myös itkua ja kärsimystä.
“Totta kai muistan”, Merkurius naurahti ja vajosi mielessään selkeästi itsekin ajassa taaksepäin, “sinä olit ehkä yksi ainoista kuolonklaanilaisista, joka ei katsonut meitä vähääkään kieroon. Sinä olit niin helposti lähestyttävä, kun et torjunut meitä heti – ehkä olisimme vääjäämättä ajautuneet toistemme seuraan. Muutenkin sinun kanssasi oli helppo keskustella, vaikka minä olenkin vähän vähäpuheinen aluksi.”
“Et ehkä usko sitä, mutta aluksi minua ujostutti ihan hirveästi seurassasi. Pidin sinusta ihan alusta asti”, myönsin. Olin aistinut Merkuriuksessa aina sellaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, mikä oli saanut minut vaikuttumaan. Hän oli myös aina ollut niin hienovarainen ja tunsin, ettei minun tarvinnut pelätä avaamasta sydäntäni hänelle. Merkuriuksella sydämeni oli kuin kääritty maailman pehmeimpiin untuviin.
Merkuriuksen ilme oli lämmin hänen vilkaistessa minua sanojeni jälkeen. Pelkästään hänen katseensa sai sydämeni hypähtämään rakastuneesti.
“Olen kyllä niin onnellinen kuin kohtasin sinut, sielunkumppanini”, sanoin ja hymyilin leveästi. Tunsin sillä hetkellä olevani täynnä rakkautta, mutta tiesin, että se ei tulisi täyttämään vatsojamme. Pian pitäisi ihan oikeasti keskittyä saalistamiseen.
//Mer?
444 sanaa
