Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
”En saa unta. Kaiken aikaa Corona pyörii mielessäni. Entä jos hän ei selviä? Entä jos en näe häntä ikinä?” Merkuriuksen kasvoilla paistoi aito huoli ja tämän silmäkulmasta vierähti öisessä kuun loisteessa kimalteleva kyynel. Sydäntäni särki niin kovasti Merkuriuksen tunteman tuskan takia ja pelottihan minua myös Coronan puolesta, hän oli veljensä tavoin myöskin kerrassaan loistava kissa. Loin Merkuriukseen lämpimän ja niin lohduttavan katseen, kuin tässä sekavassa mielentilassa kykenin ja sanoin:
“Kyllä hän selviää. Sinä tunnet veljesi ja tiedät, että hän on melko kekseliäs haastavan tilanteen tullessa. Meidän ei kannata huolehtia, sillä se ei hyödytä veljeäsi mitenkään ja se on haitaksi meille. Meidän täytyy nyt vain keskittyä oman elämämme turvaamiseen. Luotetaan siihen, että esi-isämme johdattavat Coronan ja Fetuksen ehjänä kotiin”, ääneni oli vakaa, sillä jokin sisälläni käski minua vain luottamaan tulevaisuuteen. Oli oudon turvallista puhua esi-isistä ja heidän johdatuksestaan, vaikken Pimeyden metsään uskonutkaan.
Merkuriuksen surun ja väsymyksen sekoitteiset kasvot kääntyivät minuun.
“Yritähän nyt nukkua. Puhutaan tästä lisää aamulla, silloin ajatukset ovat selkeämpiä”, selitin rauhallisesti ja laskin häntäni kollin hännän päälle, “Minä olen hereillä, jos sinulle tulee asiaa.” Halusin valvoa, sillä se tuntui tällä hetkellä yhdeltä ainoalta asialta, mikä saattaisi helpottaa Merkuriuksen oloa. En halunnut, että hän joutuisi heräämään yksin, jos häntä vaivaisi joku. Kumppanini katse kertoi kuitenkin, ettei hän saisi nukuttua heti. Nuolaisin tämän otsaa kevyesti.
“Muista, että yhteistyön avulla melkein mikä vain ratkeaa. Corona ja Fetus ovat yhdessä. Älä huoli. He palaavat ennen kuin huomaatkaan.”
Oli kulunut jo huolestuttavan kauan Coronan katoamisesta, mutta toisaalta, emme tienneet kuinka kauas tämä oli viety. Ruska touhusi jotain Dakotan kanssa hieman kauempana aukiolla. Kolli oli jo kasvanut rutkasti siitä, minkä kokoinen hän oli meidän luoksemme tullessaan.
Välillä ajatuksiini hiipi pelottava ajatus. Entä jos Ruska aikuistuessaan jättäisi meidät, eikä jäisikään luoksemme niin kuin aina olin ajatellut? Ei se kuitenkaan ollut minun asiani päättää. Hänen pitäisi valita oma polkunsa ja toteuttaa sitä, mitä hän rakasti. Jos hän halusi alkaa seikkailijaksi niin antaisin tietenkin luvan, tai jos hän haluaisi klaaniin, en estelisi. Kyllä minua silti huolestutti tästä irti päästäminen, mutta oli pakko joskus irti päästää. Ei linnunpojatkaan asuneet lopullisesti vanhempiensa luona, vaan opettelivat lentämään ja lähtivät jonnekkin perustamaan oman tulevaisuutensa.
Kuulin takaani painavat askeleet ja käännyin katsomaan tulijaan. Merkurius hymyili minulle pienesti ja istahti viereeni. Istuskelimme siinä hetken aivan hiljaa, kunnes avasin suuni.
“Hän kasvaa niin nopeasti”, huokaisin ja vilkaisin hieman yläviistoon, jotta näkisin kumppanini kasvot. Merkurius nyökkäsi pienesti huokaisten:
“Liian nopeasti.” Annoin ajatuksen hetken leijua yllämme, kunnes vaihdoin aihetta.
“Ovatkohan ne kaksijalat jo häipyneet?” kysyin. Ajatus kaksijaloista puistatti minua. Merkurius kohautti olkiaan tuskastuneena. “En tiedä. Toivottavasti”, kolli naukui. Nyökkäsin.
“Jos ne löytävät pesämme, meidän on pakko muuttaa jonnekkin turvallisempaan paikkaan. Tiedän, se kuulostaa pahalta Coronan näkökulmasta, mutta meidän on pakko tehdä niin, jos vaara tulee lähelle. Emme voi antaa heidän napata jotain toistakin. Meillä täytyisi olla valmiina jonkinlainen hätäsuunnitelma siltä varalta, että vaara iskee. Mitä mieltä olet?” Minua hieman jännitti ottaa asia esille, sillä Coronan nappaaminen oli vieläkin kipeä asia keskuudessamme.
//Merkurius? Saa Ruskaki jatkaa 😀 (Ps. Sori vähän kankee tarina xdd)
484 sanaa
