Talvikkitakku
//Kirjoittaja: Aura
//Erakko | Tuntematon alue
Talvikkitakku venytteli vasenta etukoipeaan autuaasti ja päästi ilmoille suuren haukotuksen. Punaturkkinen naaras ravisteli päätään väsyneenä ja huiskautti häntäänsä. Ilmat olivat viilenneet jo tovi sitten ja naaraan suurin huolenaihe oli miten Kuutamotassu pärjäisi ilman häntä? Nyt hänellä ei ollut ketään lämmittämässä petiään! Vai oliko..? Talvikkitakku nielaisi ja katsahti maahan heiveröisenä. Kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty märkää sammalta. Oliko Kuutamotassu jo löytänyt itselleen uuden parhaan ystävän, kenties kumppanin? Talvikkitakku tuhahti. Mikäli asia todella olisi noin, olisi Kuutamotassulla hyvin huono maku. Talvikkitakun hyväntuulisuus katosi välittömästi, kun hän edes ajattelikin asiaa. Hän nousi ylös ja kolautti selkänsä puiseen, pyöreään hökkeliin missä hän oli yöpynyt viime yön. Naaraskissa sähähti äkäisenä ja väläytti majapaikalleen hampaita. Kaksijalan kujat näyttivät yhtä ankeilta, kuin aina ja hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti pois. Talvikkitakun käpälät syyhysivät takaisin metsään. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti asua kaksijalkalassa? Ei naaras ainakaan! Talvikkitakun vihertävät silmät selasivat harmaita kujia turhautuneina, mutta pian hänen katseensa osui metalliseen pönttöön. Eräs laiskanpulskea kotikisu oli neuvonut hänelle, että kaksijalat heittivät syömäkelpoista ruokaa niihin. Punaturkista se ruoka ei ollut lähelläkään syömäkelpoista, mutta kai se paremman puutteessa kelpasi. Talvikkitakku lähti kulkemaan kohti ruoka-astiaa nälkäisenä ja naaraan vatsan äänekäs kurina kuului taatusti Eloklaaniin asti. Talvikkitakku loikkasi harmaata ruokapönttöä päin ja kaatoi sen. Roskien löyhkä leijaili hänen nenäänsä ja se sai punaturkkisen kissan nyrpistämään nenäänsä ällötyksestä. Talvikkitakku työnsi päänsä roskien sekaan ja tassullaan kävi niitä läpi. Talvikkitakku nosteli hampaillaan epämääräisiä asioita pois ja pian hän löysikin jotain syötävää. Naaras oli juuri nostamassa lihakimpaleen itselleen, kunnes jokin työnsi hänet syrjään. Talvikkitakku horjahti ja päästi ilmoille kimakan sähähdyksen. Harmaaturkkinen ja laikullinen kissa otti itselleen Talvikkitakun löytämän lihapalasen. Punaturkki katsoi häijyn näköistä kollia vihaisena ja näytti kujakollille koko hammasrivistönsä.
”Se kuuluu minulle. Päästä irti tai saat katua”, Talvikkitakku sihahti hampaidensa välistä ja paljasti kyntensä. Naaras oli jo valmiiksi huonolla tuurilla ja kollin röyhkeä toiminta oli vain lisännyt hänen pahaa mieltään.
”Kaduilla eivät päde kotikisujen säännöt”, tuntematon kolli murahti lyhytsanaisesti ja ylimielisesti. Kolli kääntyi lähteäkseen ja Talvikkitakku pörhisteli karvojaan. Hän oli löytänyt sen lihan ensin, olisi siis reilua, että hän saisi syödäkseen ensin. Harmaaturkki saisi etsiä itselleen muuta syötävää, mutta tuo kuului hänelle.
”Ensinnäkin, en ole kotikisu, vaan tulen Eloklaanista. Ja toisekseen, tuo liha on MINUN, annan sinulle viimeisen varoituksen. Tänne se tai pistän sinut anelemaan armoa”, Talvikkitakku kivahti ja alkoi todella tympääntyä kujakissan käytökseen. Kolli kääntyi taas katsomaan Talvikkitakkua. Uhkaava kissa otti yhden askeleen lähemmäksi korkeaa naarasta, joka tapitti vanhempaa kollia äkäisenä.
”Tai mitä, luuletko että pelkään tuollaista pehmokisua?” harmaaturkkinen kissa kysyi ivallisesti ja tuhahti. Talvikkitakku rääkäisi ilmoille taisteluhuudon ja loikkasi taitavasti hiilenharmaan kissan selkään. Naaras raapi kollin lyhyttä turkkia vimmatusti ja oli juuri tarraamassa tuntemattoman kissan korvaan, kunnes kolli heittäytyi selälleen. Talvikkitakku ei ehtinyt loikata kissan alta pois, vaan litistyi kissan alle. Talvikkutakku ulahti kivusta, sillä hänen lentäessään selälleen, jokin tuntui lävistävän hänen selkänsä. Naaras puri huultaan, jotta ei huutaisi pahemmin. Onneksi kujakolli ei ollut sen suurempi, joten muutamalla potkulla hän sai kollin liikkumaan. Talvikkitakun kurkusta kumpusi murina, kun hän katsoi silmästä silmään kissaa.
”Olisi varmaan reilua, jos edes kertoisit nimesi, niin tiedän ketä vastaan minä taistelen”, kolli naukaisi ja sai naaraan hyvin epäluuloiseksi. Mitä toinen halusi? Kaksijalkala oli muutenkin hänelle epämieluisa ympäristö ja tämän alueen kissat vaikuttivat kaikki hyvin epäluotettavilta. Talvikkitakku oli avaamassa suunsa, mutta päätyi vain tapittamaan kollia.
”Tiikeri, senkö sinä halusit tietää?” kolli murahti ja kohotti kulmiaan kysyvänä.
Naaraskissan katse harhaili ja pian se osui hänen lihakimpaleensa. Naaras avasi suunsa, mutta syöksähti lihapalasen luokse ja nappasi sen nopeasti hampaisiinsa. Kivistävä tunne selässä tuntui lamaannuttavan hänet, mutta Talvikkitakku säntäsi juoksuun. Hän kääntyi katsomaan Tiikeriksi esittäytynyttä kissaa ja virnuili toiselle voitonhimoisesti.
”Talvikkitakku, senkö sinä ruokarosmo halusit tietää?” punaturkkinen kissa mumisi ruoka suussa ja kiihdytti pitkillä koivilla vauhtiaan. Naaraan selän kipu tuntui hidastavan häntä hieman, mutta katsoessaan taakseen, oli Tiikeri jo kadonnut. Naaraskissa virnisti, toinen oli taatusti luovuttanut! Kaksijalkalan harmaat kadut vilisivät hänen silmissään ja pian naaras uskalsi hiljentää nopean juoksunsa hiljaisemmaksi jolkotteluksi.
”Talvikkitakku yksi, Tiikeri nolla!” punaturkkinen naukaisi ylpeästi.
Naaraskissa unohti kuitenkin katsoa eteensä ja pian hänen vasemmaltaan puolelta, pimeältä kujalta syöksähti hänen eteensä kolli. Talvikkitakku kompastui hiilenharmaaseen kolliin ja lensi täyttä häkää harmaalle kivikadulle. Talvikkitakku tuiskahti naamalleen ja kiljahti säikähdyksestä.
”Tiikeri yksi, Talvikkitakku yksi”, sama hiilenharmaa kissa murjaisi ja katsoi maassa retkottavaa naarasta ylimielisen huvittuneena. Talvikkitakun teki mieli kirota toinen alimpaan Pimeyden metsään, mutta hän tyytyi vain mulkoilemaan Tiikeriä vihaisesti.
”Tuon sinä teit aivan tahallasi, halpamainen temppu! Kunhan minä vain nousen tästä niin – auts – nyljen sinut elävältä!” Talvikkitakku ulahti ja raivo hänen sisällään kiehui yhä suuremmin. Naaraasta tuntui, että hän voisi repiä kollin silmät tuon päästä. Tiikeri tuli katsomaan naarasta hieman lähempää ja tutki etenkin Talvikkitakun selkää.
”Vie kapinen kuonosi pois turkistani, kuuletko?!” Talvikkitakku komensi tuota, mutta Tiikeri ei järkähtänytkään. Kolli tarttui johonkin ja vetäisi varovaisesti vierasesineen naaraan selästä. Punertava kissa pakotti itsensä pysymään paikallaan, jotta ei kävisi hiilenharmaan kissan kimppuun. Naaras tunsi kuinka veri tahri hänen turkkinsa entistä punertavammaksi. Pian Tiikeri sai työnsä valmiiksi ja heitti läpinäkyvän, terävän palasen Talvikkitakun tassujen juureen. Naaras nuuhkaisi veristä esinettä ja katsoi Tiikeriä happamana. Hän ei aikonut edes kiittää toista, sillä kolli oli aiheuttanut hänelle tarpeeksi päänvaivaa. Tiikeri kohautti olkiaan, nappasi Talvikkitakun löytämän lihapalasen ja jolkotteli sitten matkoihinsa. Talvikkitakku älähti hiilenharmaan kollin perään, mutta toinen vaikutti tuntevan kaksijalkalan kadut häntä paremmin. Mikäli hän ikinä enää törmäisi tuohon kapiturkkiin, saisi hän kuulla kunniansa. Talvikkitakku kampesi itsensä ylös ja varoi astumasta terävään palaan. Takuulla Tiikeri oli juoninut sen hänen selkäänsä, mokoma maanvaiva. Ärtymys ei ottanut laantuakseen, joten naaras lähti suorastaan myrskynmerkkinä kulkemaan kaksijalkalan harmaita katuja pitkin.
Hetken tallattujaan kaksijalkalan polkuja pitkin Talvikkitakun nenään leijaili herkullinen tuoksu. Oliko se todella… liha? Naaras seurasi lihan herkullista tuoksua avonaiselle kaksijalanpesälle. Surkeana jäljittäjänä hänellä oli jonkinlaisia vaikeuksia jäljittämisessä. Naaras kurkisti varovaisesti sisälle ja hänen viiksensä väpättivät uteliaina. Kaikista vähiten hän luotti kaksijalkoihin, mutta pesässä ei vaikuttanut olevan ketään.. Naaras hiipi pesään sisään hiljaa ja seurasi lihan tuoksua. Miten se olikin näin voimakas? Naaras pysähtyi kuin seinään, sillä kaksijalan löyhkä oli täällä vahvempi. Naaras loikkasi oudolla, puiselle tasolle ja tunsi kuumuuden leijailevan ilmassa. Talvikkitakku katsoi kummastuneena pyöreää esinettä, jonka sisällä oli lihaa. Esine piti rätisevää ääntä ja siitä lenteli kuumia roiskeita naaraan kuonolle. Talvikkitakku ravisteli itseään ja vahingossa pudotti läpinäkyvän purnukan kaksijalanpesän lattialle. Naaras säpsähti ääntä ja asteli lähemmäs lihoja. Hän laski tassunsa pyöreän esineen sisälle, mutta se oli virhe. Naaras ei ollut koskaan tuntenut yhtä polttavaa kipua anturassaan. Hän kompuroi itsensä, esineen ja lihat lattialle. Naaras vinkaisi ja laskeutui kolmelle tassulle kömpelösti. Hän sukaisi anturaansa muutaman kerran ja niiskaisi. Miksi mikään ei tuntunut menevän suunnitelmien mukaisesti. Hän ei ehtinyt miettiä kauempaa, sillä hän kuuli kaksijalan lähestyvän häntä. Miettimättä hän nappasi suuhunsa kuuman lihan ja juoksi se suussaan ulos. Hänen vasenta anturaansa poltteli edelleen, naaraan selkää kivisti ja Talvikkitakun kasvot olivat naarmuilla. Nälkä lisäsi hänen kiukkuaan ja naaras oli päättänyt syödä tämän lihan. Tätä ei veisi häneltä pois kaksijalka tai se typerä kujakollikaan! Talvikkitakku lähestyi pesän suuaukkoa, mutta huomasi sen sulkeutuneen. Talvikkitakku nielaisi ja ainoa mitä hän keksi, oli lihan hotkaiseminen. Hän nielaisi sen lähes yhtenä suukappaleena ja yskäisi muutaman kerran. Talvikkitakun sydän hakkasi hänen sisällään, hän oli jumissa kaksijalanpesässä. Mitä hän tekisi nyt?
