Talvikkitakku
//Kirjoittaja: Aura
//Erakko | Tuntematon alue
Talvikkitakku oli matkannut kaksijalkojensa hirviön sisällä jo tovin. Naaras hengitteli hermostuneen raskaasti, hirviön sisällä oli tunkkaisaa ja tukalaa. Naaraasta tuntui, että häneltä loppuisi happi. Entä jos hänen kaksijalkansa tappaisivat hänet tähän paikkaan? Hirviö oli naaraasta varmasti ansa! Talvikkitakkua myös pelotti, että hän ei enää löytäisi takaisin Kuutamotassun luokse, jos hirviö matkaisi kovinkin kauas. Pian kuitenkin Talvikkitakun yllätykseksi hirviö pysähtyi. Naaras katseli koppinsa ruudullisesta kehikosta ulkopuolelle ja pian kaksijalka avasi hänen puoleisen hirviön suuaukon. Kaksijalka otti hänen koppinsa ja laski sen maahan. Talvikkitakku pörhisteli karvojaan näyttääkseen entistä suuremmalta ja pörröisemmältä kissalta. Häneen eivät kaksijalat enää koskisivat! Kaksijalka raotti kopin luukkua ja yritti kädellään saada punaturkkisesta naaraasta otetta. Talvikkitakku näki tilaisuutensa tulleen. Hän keräsi käpäliinsä paljon voimaa, singahti karvapallon lailla päin kopin suuaukkoa, joka revähti voimasta auki. Naaraan kaksijalka säikähti yhtäkkistä äkkiliikettä ja täten Talvikkitakku sai etumatkaa. Hän lähti juoksemaan summan mutikassa suoraan eteenpäin. Naaraan onneksi hänellä oli nopeat ja pitkähköt jalat, joilla hän voisi juosta taitavasti kaksijalkaansa karkuun. Hyvästi kotikisun laiska ja tylsä elämä, tervetuloa erakon vapaa ja villi elämä! Tätä Talvikkitakku oli kaivannut, ruohoa ja maata käpäliensä alla. Naaras olisi voinut heittäytyä maahan makaamaan ja hinkkaamaan turkkiaan, mutta hän tunsi edelleen tarvetta paeta. Hänen olisi pakko päästä mahdollisimman kauas kaksijalastaan, jotta hän ei enää joutuisi kaksijalanpesään loukkuun. Puut ja maisemat vilisivät naaraan silmissään, ja tovin päästä hän uskalsi laskea juoksuvauhdin rennompaan jolkotteluun. Talvikkitakku puuskutti hengästymisestä, kotikisuna hän ei ollut päässyt liikkumaan. Naarasta ärsytti, hänen hyvä kuntonsa oli mennyttä.
”Hei! Oletko uusi näillä main?” kuului tuntematon naukaisu, joka säikäytti ajatuksissaan olevan Talvikkitakun. Naaras käännähti äänen suuntaan, paljasti kyntensä ja sähisi tanakkarakenteiselle naaraalle pelokkaana. Mustaturkkinen naaras tapitti Talvikkitakkua hieman kummastuneena, mutta tuon katseessa oli kuitenkin tulta ja tappuraa.
”Kuka olet?” Talvikkitakku tivasi ja väläytti naaraskissalle hampaitaan. Jos naaraskissa yrittäisi jotain, toinen saisi vastata siitä hänen kynsilleen ja hampailleen. Naaras räpäytti silmiään ja naaraat tuijottivat toisiaan hyvin haastavasti. Lopulta Maustetassu vetäisi kyntensä sisäänsä.
”Olen Maustetassu”, toinen vastasi lopulta ja kohotti kylmäänsä kysyen punaturkin nimeä. Talvikkitakun sydän sykähti, -tassu? Oliko toinen entinen klaanikissa? Maustetassu ei kuulostanut tai näyttänyt tutulta, joten hän päätteli entisen oppilaan olevan joko Kuolonklaanista tai sitten syntynyt hänen jälkeensä. Ties vaikka olisi Mesitähden miljoonas pentu!
”Maustetassu? Oletko entinen klaanikissa, kerta nimesi päättyy -tassuun?” Talvikkitakku kysyi ja siristeli silmiään. Naaras saattaisi olla vaikka vaarallinen!
”Olen, olen Kuolonklaanista. Mistä sinä tiedät klaanit?” Maustetassu kysyi ja rapsutti kylkeään tassullaan. Naaras harkitsi hetken, että valehtelisi, mutta tajusi sitten jotain. Maustetassuhan voisi ohjata hänet klaanien luokse!
”Olen Talvikkitakku, entinen eloklaanilainen. Osaatko sinä reitin klaanien luokse?” punaruskea naaras kysyi toiveikkaasti ja sai vastaukseksi olkien kohautuksen.
”Kaipa minä osaan, mutta en yleensä vaeltele siellä päin. Minä voin harkita, että neuvon sinut sinne, klaanit eivät ole kovinkaan kaukana”, naaras vastasi hetken harkinnan jälkeen. Talvikkitakku nyökkäsi toiselle ja vetäisi kyntensä myös sisään. Hän ei luottanut entiseen kuolonklaanilaiseen ja päätti pysyä varuillaan, mutta toinen oli hänen ainoa toivonsa löytää tie klaanien luokse. Talvikkitakku oli myös iloinen siitä tiedosta, että he eivät olleet kovinkaan kaukana klaaneista. Ei naaras varsinaisesti klaanielämää kaivannut, mutta Kuutamotassua hän halusi päästä taas ärsyttämään. Mesitähdelle tai Minttuliekille hän ei kyllä puhuisi ikinä!
”Selvä, kiitos. Olisi äärimmäisen tärkeää, että minä pääsisin sinne”, Talvikkitakku selitti toiselle ja kääräisi häntänsä takajalkojensa suojaksi.
”Aijaa. No, minä en kuitenkaan jaksa lähteä vielä tänään. Minä voin näyttää missä minä nukun, niin voit nukkua siellä kanssani, niin voimme lähteä heti aamunkoitteessa”, Maustetassu päätti ja lähti Talvikkitakun vastausta odottamatta kohti nukkumapaikkaansa. Talvikkitakusta toinen vaikutti hyvin itsepäiseltä ja entisellä soturittarella oli sellainen kutina, että seuraavista päivistä tulisi hyvin haastavia.
//KP-boosti
