Tyrskytassu
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Keijukainen oli tyrkännyt tummanharmaan pennun minun kannettavakseni. Ipana kitisi ja sätki heikosti otteessani, mutta sen voimat olivat selvästi käymässä vähiin. Mitä Keijukainen oli edes ajatellut tuomalla pennun keskelle ei-mitään? Ei se selviäisi edes seuraavaan päivään asti, kun sillä ei ollut sen emoa ruokkimassa ja pitämässä huolta siitä. Eikä Keijukainen todellakaan ollut mikään paras roolimalli sille – tai ylipäätään kellekään.
Keijukainen ja Mäihä tassuttivat edelläni. Tulin joukon viimeisenä. Kummatkin heistä olivat saaneet vammoja. Erityisesti Keijukaisen lonkassa olevat jäljet näyttivät kivuliailta. Mutta sepä ei ollutkaan minun ongelmani. Ainakaan toistaiseksi Jossain vaiheessa hän keksisi vielä syyttää minua niistä.
Kun ajojahdin säkenöivä kauhu oli vihdoin laantunut, pystyin taas ajattelemaan kunnolla. Ensimmäisenä mieleeni nousi kuva Korppisiivestä, joka oli selvästi odottanut pentuja. Noin vain he olivat yhteistuumin päättäneet korvata minut. Ihme, että vasta näin myöhään. Tuskin he kuitenkaan olivat surkutelleet menetystäni niin pitkään. Eivät he oikeasti olleet välittäneet minusta. Jos olisivat, eivät he olisi antaneet Mesitähden karkottaa minua tai vähintään olisivat lähteneet mukaani. Mutta ei, Eloklaani ja rakas Mesitähti olivat heille paljon tärkeämpiä kuin oma poika. Saastaiset haaskansyöjät.
”Sinähän sait sen hiljaiseksi”, Mäihä totesi hyväntuulisesti hiljentäessään vähän vauhtiaan päästäkseen kulkemaan vierelläni. Mulkaisin valkoista kollia ja kiristin omia askeleitani ohittaakseni hänet. Erakolla oli kuitenkin harmikseni hyvin pitkät jalat, joilla tämä harppoi minut helposti kiinni. ”Olet luonnonlahjakkuus pentujen kanssa, Tyrskytassuseni.”
Ellen olisi kantanut pentua, olisin tarrannut häntä kaulasta kiinni ja ravistellut oikein kunnolla. Tämän päästä olisi varmasti kuulunut pelkkää kilinää sen sijaan, että siellä olisivat olleet hänen aivonsa.
Onneksi pian saavuimme hylätylle kaksijalanpesälle, jossa Arpi ja Leopardi oleilivat. Keijukainen puski ensimmäisenä sisään, ja minä tulin heti hänen perässään. Karvani nousivat epäluuloisesti pystyyn, kun haistoin ilmassa lämpimän maidon tuoksun. Keijukainenkin näytti hämmentyneeltä. Tassuttelimme peremmälle ja nurkan takaa löysimme Leopardin, jonka vatsan vieressä tuhisi pieni karvapallo, joka oli melkein kopio naaraasta. Arpi istui Leopardin toisella puolella ja kohtasi tulijoiden katseet viiksikarvankaan värähtämättä. Tuijotimme näkyä tyrmistyneinä, kunnes Mäihä avasi suunsa ja pilasi kaiken:
”Oi, onnittelut isälle! Sinulla on hieno pentu.” Mäihä katsoi Arpea virnuillen.
”Ei Arpi ole pennun isä”, Leopardi naukaisi kulmat kurtussa ja kumartui nuolaisemaan jälkikasvunsa päätä.
”Kuka sitten?” murahdin suu täynnä pennunkarvaa.
”Onko sillä muka väliä?” Keijukainen sihahti, ja sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Tämä sattui juuri parahultaisesti! Leopardi, voisitko mitenkään ruokkia myös tätä?”
Astelin naaraan luokse ja laskin tummanharmaan pennun hänen eteensä. Leopardi katsoi sitä silmät suurina. Hänen katseensa käväisi minussa ja Keijukaisessa, ja saatoin jo arvata, mitä hänen mielessään liikkui.
”Se on Mesitähden pentu”, korjasin hänen ajatusvirheensä ennen kuin tämä ehtisi tuoda sen ääneen ilmoille.
”Tietenkin voin ruokkia häntä”, Leopardi hymyili ja kurkotti nostamaan vaisun pennun vatsansa viereen. Pentu pyöritteli hetken päätään, kunnes se tajusi alkaa juomaan maitoa. Pesän täytti pentujen tyytyväinen tuhina ja maiskuttelu.
Lysähdin istumaan. Juokseminen oli uuvuttanut minut täysin. Turkkini alla poltteli lukuisia naarmuja entisten klaanitoverieni kynsistä, mutta en vaivautunut hoitamaan niitä. Ne paranisivat kyllä itsestään, ja sitä paitsi, Keijukainen ei varmastikaan päästäisi minua Arven tarkastettavaksi ennen kuin hänen vaivansa oli hoidettu kuntoon.
//Keiju ja Mäihä? Menninkäinenkin saa jatkaa!
//477 sanaa
